Anu Juvonen: Lähiöoksennus

Anu Juvonen: Lähiöoksennus 

Minerva 2013 

Sivuja: 225 

Kirjan nimenä Lähiöoksennus ei kuulosta kovin puoleensavetävältä, paitsi jos sattuu etsimään inhorealistista kuvausta pääkaupunkimme lähiöistä, nerokkaan Arto Salmisen manttelinperijää.   Pelkkä nimi ei suinkaan ritä vielä mihinkään, mutta kun kuvaus kertoo kirjan keskittyvän 80-luvun Kannelmäkeen, alkaa kuulostaa jo lupaavalta. Kannelmäessä en ole juurikaan käynyt muuten kuin Eka-Maxi-Prismassa, mutta ohi siitä on toki kuljettu useammin kuin olisi väliksikään.

Kirjan minäkertoja on Katja, arvatenkin kirjailijan kanssa samana vuonna eli 1975 syntynyt tyttö, jonka varttumista Kannelmäessä seurataan. Katjan isä haaveilee pääsevänsä joskus asumaan suorastaan tarunhohtoiselta kuulostavaan Töölöön. Niin kova on tarpeensa, että hän on valmis muuttamaan sinne vaikka sitten ilman perhettään. Katja jää siis asumaan kolmistaan isoveljensä ja äitinsä kanssa, ja myöhemmin seuraan liittyy vielä isoisä talvien ajaksi.

Katjan elämä tuntuu pyörivän etupäässä kavereiden ja koulun ympärillä, sillä esim. äidistä ei koko aikana liikene juuri muuta tietoa kuin hänen ammattinsa ja se, että hän itkee pettyneenä jos lapsensa tulevat humalapäissään kotiin. Isä kieltämättä onkin vanhemmista se kiinnostavampi osapuoli, mutta lapsilleen hänellä ei ole juuri muuta antaa kuin katteettomia lupauksia.

Koulu ja kaverit tarjoavat oivallisen samaistumiskohteen niille, jotka ovat eläneet lapsuutensa ja nuoruutensa samoihin aikoihin, tytöille oletettavasti vieläkin paremman, sillä pojista välittyvä kuva on melkoisen yksiulotteinen. En kuitenkaan väitä, että se olisi mitenkään väärä, tai ainakaan olisi näyttänyt väärältä.

Hauska sivujuonne ovat kaikkien 32 kappaleen alussa olevat katkelmat kannelmäkeläisestä Tanotorvi-lehdestä. Joissain ollaan kehittämässä Kannelmäkeä edelleen mallikelpoiseksi esimerkkilähiöksi, ja toisissa huolestutaan jo olemassa olevan idyllin rapautumisesta. Yleissävyltään kirja on enemmän jälkimmäisen puolella.

Olen viime vuosina lukenut pari nostalgiakirjaa, jotka ovat muistuttaneet hauskasti parin vuosikymmenen takaisista ilmiöistä ja arkisista asioista. Periaatteessa Lähiöoksennus osuu samaan saumaan, mutta kuitenkin aivan eri kohtaan, sillä en kokenut sen olleen minkäänlaista toistoa aiempiin nähden. Katjan mielestä Kannelmäki on suunnilleen Helsingin pahin lähiö, mutta itse en ole ikinä saanut sellaista kuvaa. Tosin itse olenkin asunut saman junaradan varrella Vantaan puolella, mikä Katjankin mielestä kuulostaa jopa vieläkin pahemmalta. Siinä valossa kuulenkin Kannelmäen saaman kritiikin kohdistuvan mihin tahansa ympäristöön, jossa elämäänsä tyytymätön nuori on joutunut asumaan. Okei, Töölössä ei ehkä olisi metsiköitä itsensäpaljastelijoita varten, mutta eivät he muutenkaan ole se ahdistuksen lähde olleet, pikemminkin vain piste iin päälle.

Tämä oli vetävää luettavaa. En sano, että se oli hauskaa, koska etenkin yhden Katjan kaverin tarina sai lähinnä surulliseksi. Luin mieluusti vielä yhden kappaleen, kunnes niitä ei enää tullutkaan vastaan. Alussa mainitsemani Arto Salmisen tasolle Juvonen ei sentään yllä, miten kukaan voisikaan, mutta jaksaisin hyvin tällaisia vieläkin lisää.