Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja
Otava 2013
Sivuja: 343

Tässä jälleen kirja, joka päätyi pinooni pyyteettömästi postin tuomana. Kirjailija on entinen SM-tason koripalloilija, ja ikänsä puolesta voisi hyvin olla sitä edelleen. Minulle ei äkkiseltään tule mieleen vastaavia urheilijoita, jotka olisivast ryhtyneet vastaavassa tilanteessa kirjailijoiksi. Monista on toki kirjoitettu kirjoja, mutta he eivät ole tehneet sitä itse, eikä kyse muutenkaan ole ollut romaaneista.

Heti kirjan ensimmäisellä sivulla tuntematon mies jää metron alle. Tuo tapahtuma saa monen mutkan kautta liitettyä kirjan päähenkilöt toisiinsa, joskin heidän kohtalonsa tuntuvat limittyvän toisiinsa jo muutenkin. Henkilöt ovat Roosa - parikymppinen kirjallisuudenopiskelija, Tapio - entinen ammattikoripalloilija ja nykyinen retku sekä Aki - tuleva penkkipunnerruksen maailmanennätysmies.

Metron alle jäänyt mies osoittautuu kirjailija Ville Siikalaksi, jonka esikuvana on toiminut Harri Sirola. Siikala on lyhyen uransa aikana ehtinyt kirjoittaa kolme kirjaa, joista yksi on myöskin nimeltään Unelmansieppaaja. Kirjan juoni kuvaillaan karkeasti, ja minusta se kuulosti varsin kiehtovalta.

Tapion osalta Pekkola on tietenkin voinut käyttää omia kokemuksiaan hyväksi, ja minusta olisikin ollut haaskausta jättää koripalloileva hahmo väliin. Akin hahmo puolestaan keikkuu uskottavuuden rajamailla penkkitulostensa osalta, mutta on kyllä kiinnostavaa luettavaa yhtä kaikki.

Minä pidän tällaisesta kirjoitustavasta, jossa kukin päähenkilö kertoo tarinaa omasta näkökulmastaan, samoin kuin palasten yhteenliittymisestä. Jälkimmäinen oli ehkä vähän turhankin korostettua, mutta en ainakaan vielä ole siihen kyllästynyt. Kertojanäänet eivät minusta juurikaan eronneet toisistaan. Se ei sinänsä ole häiritsevä seikka, mutta olisi kyllä ollut omiaan luomaan lisäarvoa.

Pekkola sai siepattua minun kiinnostukseni tekstillään, eikä hänellä ole kirjailijana mitään hävettävää. Pikemminkin ajattelen, että tämä oli vasta pelinavaus, eikä tule suinkaan jäämään ainokaiseksi.

Markus Hotakainen: Onko siellä ketään

Markus Hotakainen: Onko siellä ketään - Avaruuden älyä etsimässä
Minerva 2014
Sivuja: 267

Maan ulkopuolisen elämän olemassaolo on kiintoisa kysymys. Pitkälti kiinnostavuus kumpuaa siitä, että jos jossain on elämää, niin siellä tai jossain toisaalla voisi siinä tapauksessa olla myös älyllistä elämää. Markus Hotakaisen kirja luo katsauksen siihen, millä tavalla tuota elämää ja edes mahdollisuuksia sen löytymiseen on yritetty etsiä.

Lähtökohtana etsinnässä on käytetty sitä, että mahdollinen elämä muistuttaa Maan elämää. Toisin sanoen sitä ei oleteta löytyvän tähdistä tai tähtienvälisistä kaasupilvistä, joissa olosuhteet ovat mahdottomat tuntemallemme elämänmuodolle. Sen vuoksi eksoplaneettojen eli aurinkokuntamme ulkopuolisten planeettojen etsintä on tärkeässä asemassa. Onko maankaltaisia planeettoja muualla? Jos on, niin ovatko niiden joukossa myös olosuhteiltaan vastaavia planeettoja? Tokkopa mekään täällä olisimme blogeja kirjoittelemassa tai lukemassa, jos Maan kiertorata olisikin jossain Pluton tai Merkuriuksen paikalla. Entä voisiko suotuisia olosuhteita löytyä toisenlaisista yhdistelmistä, eli erilainen tähti kuin Aurinko ja erilainen planeetta kuin Maa?

Eksoplaneetoille ja niiden etsimiselle on uhrattu varsin suuri sivumäärä. Vaikka käsittely onkin johdonmukaista, alkaa se pikkuhiljaa käydä tylsänpuoleiseksi, tai sitten olin vain malttamaton ja olisin halunnut päästä eteenpäin. Muita aiheita olivat esim. niiden tekijöiden vertailu, jotka vaikuttavat planeettojen olosuhteisiin, älyllisen elämän etsiminen ja toisaalta ihmiskunnan näkyvyys muualle avaruuteen, elämän kehittyminen ylipäätään, elämän kehittyminen maassa ja erilaisten elämänmuotojen olemassaolo. Jokaisesta näistä aiheista voisi kirjoittaa oman kirjansa (ja epäilemättä on kirjoitettukin), ja mielestäni Hotakainen onkin onnistunut käsittelemään kirjan aihepiiriä varsin monipuolisesti. Itselleni ei tullut mieleen mitään, mikä olisi jäänyt puuttumaan, eikä toisaalta myöskään mikään käsitelty aihe ollut liikaa.

Tämä on hyvin kirjoitettu tietokirja, mutta silti jälkimaku jäi pikkuisen laimeaksi. Arvelen siihen olevan kaksi syytä. Ensimmäinen on se, että vertailukohtana ovat väistämättä Esko Valtaoja ja Kari Enqvist, jotka ovat kunnostautuneet varsin taitavina kirjoittajina. Etenkin Valtaoja tuntuu kirjoittavan aiheesta kuin aiheesta mukaansatempaavalla tavalla, jonka varjoon Hotakaisen tiukemmin asiassa pysyttelevä tyyli tahtoo jäädä. Toinen taas on se, että erilaiset scifitarinat ovat totuttaneet siihen, että jos Maan ulkopuolisesta älystä puhutaan, niin sitä tuppaa myös löytymään. Tässä kirjassa niin ei tietenkään käy, ja vaikka lukija sen tietääkin jo ennalta, niin siitäkin huolimatta olisi NIIN paljon kiinnostavampaa, jos lopussa löytyisikin jotain...

Tasapainoinen ja onnistunut tietokirja. Käsittelee aiheensa sopivan laajasti.

Vuoden 2014 top 10

Vuodenvaihde. On siis aika muistella kulunutta vuotta ja kirjata muistiin kärkikymmenikkö. Valittuja kirjoja yhdistää siis vain se, että olen lukenut ne loppuun vuoden 2014 aikana. Kirjojen julkaisuajankohdalla ei ole asian kanssa mitään tekemistä.

Kyse ei myöskään ole objektiivisesta hyvyydestä, vaan mielikuvastani lukukokemuksen hyvyydestä. Mieleenpainuvuus lasketaan tässä yhteydessä myös eduksi, sillä se on väistämättä vaikuttanut siihen, miten hyvin lukukokemus on jäänyt muistiin ja on edes arvioitavissa.

Näköjään vuosi oli hyvä, sillä luin vähemmän kuin muutamana aiempana vuotena, mutta silti mieleen jäi monta kirjaa, jotka olisin halunnut mainita top-listalla, mutta kymmenen joukossa ei vain ollut tilaa. Voisihan se määrä toki olla muutakin kuin kymmenen, kenties harkitsen sitä sitten seuraavalla kerralla. 

Varsinaista paremmuusjärjestystä en ole laatinut, mutta kolme ensimmäistä ovat yli muiden.

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti. Enqvist on ollut mukana jokaisella top-listallani, mutta ensimmäistä kertaa aivan kärkipaikalla. Kirja onnistui lunastamaan kaikki siihen lataamani odotukset, joita oli kertynyt varsin paljon. Katsaus tuoreeseen tietoon kosmologian saralta. Hurjan vaikeita asioita ymmärrettävästi selitettynä.

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut. Vahva kirja siitä, miten ruokamme on elänyt elämänsä. Itseoikeutetusti listan kärkipäässä. Tämä pitäisi lukea joka vuosi uudestaan, ihan muistutuksen vuoksi.

Erik Axl Sund: Varistyttö-trilogia. Pidän näitä kolmea kirjaa yhteensä yhtenä teoksena. Koukuttavuudessaan vertaansa vailla. Jos kaikki kirjat tempaisisivat mukaansa yhtä tiukasti, olisivat muut harrastukset tarpeettomia.

Heikki Aittokoski: Narrien laiva. Toinen vahva kirja, joka kertoo muutaman asian, jotka maailmassa ovat menneet pieleen. Muistuttaa hyvin ns. ensimmäisen maailman ongelmista.

Tommi Liimatta: Rautanaula. Liimattaa parhaimmillaan! Tommi hoi, tässä lukijan toive: jätä Jeppis yksittäiseksi kokeiluksi ja jatka Rautanaulan osoittamalla tiellä. 

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni. Kertoo AIDSin saapumisesta suomeen. Jäi mieleeni erityisen hyvin onnistuneena tietokirjana.

Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet. Nylén on niitä kirjoittajia, jotka osaavat kirjoittaa kiinnostavasti sellaisistakin aiheista, joita lukija ei tunne eikä ole edes kiinnostunut. 

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein. Tarina siitä, miten kaikki haluavat voittaa lotossa, mutta kukaan ei halua olla lottovoittaja.

Rosa Liksom: Väliaikainen. Aivan loistavaa lyhytproosaa elämän rosoiselta puolelta.

Turo Kuningas: Työkalupakki. Esseitä, tai mieluummin lyhytproosaa tämäkin. Hetken mielijohdelöytö kirjastosta. Kuningas on nimensä veroinen luonnehtiessaan asioita.