James Surowiecki: Joukkojen viisaus

James Surowiecki: Joukkojen viisaus
Suomennos: Arto Häilä
Terra Cognita 2007, alkup. 2004
Sivuja: 260 

Sanonta sanoo, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Niinhän se tekee, mutta toisaalta päätöksenteossa ja ongelmanratkaisussa suuret ihmisryhmät ovat älykkäämpiä kuin yksittäiset tai muutamat asiantuntijat. Heti kirjan alussa kerrotaan tapauksessa, jossa liha- ja siipikarjanäyttelyn yleisöä pyydettiin arvioimaan erään uljaan naudan painoa. Arvausten keskiarvo osui vain puolen kilon päähän todellisesta. Mikäli kyse ei ollut vain sattumasta, niin miksi tämä ilmiö toimii, ja voiko sitä soveltaa muuhunkin? Siinäpä kaksi hyvää kysymystä, joita tämä kirja käsittelee.

Minusta on hyvin kiinnostavaa, että ryhmä ihmisiä, joista jokaisella on huomattavasti puutteellisemmat tiedot ja kokemus käsiteltävän ongelman alalta, voi kuitenkin päihittää joukon asiantuntijoita. Tietenkään se ei pidä paikkaansa lähdekään aina ja kaikissa tapauksissa, mutta sopivilla ehdoilla kylläkin.

Kirjassa on käsitelty erilaisia joukkoälyyn perustuvia ilmiöitä ja tarkasteltu sitä, miksi ne soveltuvat ratkaistavaksi juuri sillä tavalla samoin kuin sitä, millaisin ehdoin ratkaistavuus huononisi ja miten se voisi parantua entisestäänkin. Mehiläiset ovat luonnollinen esimerkki yhteisön toimivuudesta, ja toisaalta liikenneruuhkat päinvastainen esimerkki ilmiöstä, jossa pienikin poikkeama kollektiivisesti optimaalisesta toiminnasta voi liipaista koko yhteisön toimintakyvyn romahduksen.

Pienryhmien joukkoälyn paraatiesimerkkinä esitetään uponneen sukellusveneen tapaus, jossa hylky löytyi meren syvyyksistä hämmästyttävän tarkasti siitä paikasta, johon joukkoarvion perusteella päädyttiin. Vastaavasti käydään läpi esimerkkiä päinvastaisesta, jossa ryhmä päätyi huonoon lopputulokseen johtuen siitä, että sen joukkoälyn toiminnalta vietiin edellytykset.

Minua itseäni olisi kiinnostanut enemmänkin tämä ilmiö teoreettiselta ja psykologiselta kannalta. Kirjassa on sen sijaan keskitytty enemmän tarkastelemaan ilmiötä päätöksenteon apuna ja ehkäpä rohkaisemaan sen soveltamista käytännössä mm. johtamistyössä. Oikeastaan tuon alussa mainitsemani ensimmäisen kysymyksen osalta sisältö jää melko heppoiseksi, sillä varsinaista vastausta ei edes esitetä; pikemminkin tapaukset puhuvat puolestaan.

Tämä ei siis aivan kyennyt tyydyttämään mielenkiintoani käsiteltävästä aiheesta, vaikka olikin johdonmukaisesti käsitelty siltä kantilta, jolta kirjoittaja oli lähtenyt liikkeelle. Jos joku osaa vinkata jostain muusta suomenkielisestä kirjasta tästä aiheesta, niin kuulisin mielelläni.

Pentti Sainio: Kummolan kääntöpiiri

Pentti Sainio: Kummolan kääntöpiiri - urheiluviihteen kulissien takaista peliä
Into 2014
Sivuja: 319 

Tämä on minulle hyvin poikkeuksellinen blogipostaus kahdestakin toisiinsa liittyvistä syystä: en ole aiemmin blogannut kirjasta, jota en ole lukenut loppuun asti ja toisaalta en ole aiemmin blogannut kirjasta ennen kuin olen lukenut sen loppuun asti. Juuri tässä tapauksessa olen kuitenkin valmis tekemään poikkeuksen normaaliin menettelytapaani, sillä tämän kirjan kohdalla ajankohtaisuus näyttää olevan erityisen suuressa roolissa.

Myönnän jo etukäteen, että Kummolasta saamani mielikuva ei ole miellyttävä. Mielikuvaan liittyy kaikenlaista epämääräistä toimintaa, kaksinaismoralismia, kabinettisopimuksia ja ties millaisia sääntöjen venyttämisiä, kiertämisiä ja rikkomisia, vaikken suoranaisesti kykene nimeämään ainuttakaan tosiseikaksi tietämääni asiaa. Mielikuvani osalta Kummola on juuri sellainen ihminen, joiden vuoksi Heikki Aittokosken kirjassaan kuvaama maailma on mennyt pieleen.

On kuitenkin tärkeää pitää mielikuvat mielikuvina ja faktat faktoina. Vaikka en mielikuvani mukaisesti pidäkään Kummolan kaltaisesta ihmisestä, niin se ei silti anna perusteita tuomita häntä. Mielikuvani perustuu ainoastaan iltapäivälehdistä lukemiini otsikoihin ja artikkeleihin, joissa yleensä "Kummola jyrähtää" milloin mitäkin, ja on ilmiselvää, että häneen istutetaan väkisin sitä imagoa, joka on juuri niistä samaisista lehdistä peräisin. Hän on helppo kohde kaikelle mahdolliselle, mitä jääkiekkoa kohtaan Suomessa keksitäänkään kritisoida. Kaiken voi aina viime kädessä vierittää Kummolan syyksi, hänhän se Jääkiekkoliittoa vetää ja "kaikki tietävät", että itsevaltiaan elkein, vedellen naruista joka puolella.

Entä jos mielikuvani onkin väärä? Millä tavalla Kummola yksityishenkilönä voisi sitä kuvaa oikaista? Iltapäivälehdistö selvästikin haluaa pitää siitä kuvasta kiinni kynsin hampain, sillä jyrähdykset myyvät paremmin kuin maltilliset kannanotot.

Kaikesta huolimatta on oleellinen ero siinä, annetaanko ihmisestä kuva tiukkatahtoisena ja aikaansaavana - joskin diktaattorimaisena - johtajana vai yritetäänkö häntä mustamaalata ampumalla täyslaidallisia kokonaisen kirjan voimalla. Tämä kirja tekee jälkimmäisen. Sen vuoksi noin sivun 50 kohdalla aloinkin jo sääliä ryöpytyksen kohteena olevaa ihmistä, jolla ei tosiasiassa ole mitään mahdollisuuksia puolustautua sitä julkisuutta kohtaan, joka häntä väistämättä kirjan julkaisuaamuna odottaa. Tämän kirjan julkaiseminen on vähän sama, kuin kertoisi sokealle miehelle, että aikoo teljetä tämän aitaukseen ja sitten hakata häntä siellä jääkiekkomailalla. Mies yrittäisi vedota viranomaisiin tästä aikomuksesta, mutta nämä toteaisivat, etteivät voi tehdä mitään ennen kuin maila on ensimmäisen kerran osunut. Ja kaikesta huolimatta mies teljettäisiin aitaukseen ja häntä hakattaisiin oikein porukalla. Raukkamainen teko siis.

Tämä on kaikin puolin vastenmielinen kirja. Aiemmin olen ajatellut, että huonoin blogiaikana lukemani kirja oli  silkkaa luonnonvarojen tuhlausta, sillä sen painamiseksi käytetty paperi ynnä muut varat menivät yksinkertaisesti hukkaan. Tämän kohdalla on toisin: tämä on vieläkin huonompi, sillä tarkoituksena on ainoastaan saada aikaan pahaa, ja siinä sivussa ansaita rahaa toimimalla väärin. Julkaisemalla tällaisia kirjoja maailmasta tulee vain ja ainoastaan huonompi paikka - ei tippaakaan parempi. Mätäpaiseita kuuluu puhkoa, mutta ei luomalla niitä ensin itse ja tökkimällä sitten vielä uudella, entistäkin rumemmalla paiseella.

Sainion kirjoitustyyli on niin kärkevä, haastava ja syyllistävä, että jos hän kuvaisi samalla tavalla lähipäiväkodin kevätjuhlaa, niin sekin näyttäisi kunnallismafian korruptoituneelta salahankkeelta. Sivu toisensa perään loputtomia syytöksiä ja vihjailuja, mutta lähdemainintojen puolella on kovin hiljaista. Voihan kaikki toki pitää paikkansakin, mutta siinä tapauksessa koko kirjan olisi voinut toteuttaa aivan toisenlaisella otteella, eikä toisaalta sensuuristakaan olisi ollut pelkoa, kun kaikki kerran olisi näytettävissä toteen.

En pidä myöskään kirjan julkaisutavasta, josta siitäkin yritetään tehdä skandaalia. Yleisesti ottaen suhtaudun sensuuriin varsin kielteisesti, mutta totuuden nimissä on todettava, että sananvapaudesta puhuttaessa ei kukaan ole tarkoittanut tällaisia loanheittokirjoja. Pentti Sainio ei siis ole Suomen Edward Snowden, vaan jotain aivan päinvastaista. Juuri tässä tapauksessa se ennakkosensurointi olisi paikallaan, maailmasta saattaisi jopa tulla pikkuisen parempi paikka.

En siis suosittele tätä kirjaa kenellekään, vaan nimenomaan kannustan kaikkia jättämään tämän lukematta. Selvästikin kirjoittajalla on kohteestaan paljon tietoa. Kieltäytymällä ostamasta ja lukemasta tätä kirjaa lukijakunnalla olisi mahdollisuus kannustaa niin kirjoittajaa itseään kuin kustantamoakin hylkäämään tällaisen inhottavan törkylinjan ja sen sijaan tekemään samasta aiheesta asiallisemmalla otteella toteutetun ja hyvän kirjan. Aineisto on jo valmiina, kyse on ainoastaan siitä, millä tavalla sitä käytetään. Samanlainen skandaali se ei ehkä olisi ja kirjoitustyökin vaatisi enemmän taitoa, mutta lopputulos olisi parempi, ihan millä tahansa mittapuulla mitattuna.

Kari Enqvist: Vien rucolan takaisin

Kari Enqvist: Vien rucolan takaisin
WSOY 2004
Sivuja: 153 

Kari Enqvistin kirjat ovat olleet minulle mieluisaa luettavaa, ja nyt ne alkavat olla hiljalleen olla lopussa. Tämänkertainen kirja on kokoelma esseitä vailla sen kummempaa yhdistävää teemaa, eli tässä ei pysyttäydytä edes pelkästään luonnontieteissä.

Mukana on mm. Epäintellektuaalisen elämäkerran sirpaleita, joka nimensä mukaisesti on jonkinlainen elämäkerta; Pariisilaismietteitä, jota myöskin nimi kuvaa hyvin sekä nimiessee Vien rucolan takaisin, jossa Enqvist kulkee mielikuvissaan Suomesta aina Välimeren rannalle saakka. Nämä kaikki ovat omiaan kertomaan jotain kirjoittajastaan, mutta muutoin en niistä kauheasti innostunut. Tämänkin
kokoelman kohdalla vahvinta antia ovat jälleen kerran ne esseet, joissa kirjoittaja on omimmalla alueellaan, eli fysiikan parissa. Kun Einstein ei keksinyt suhteellisuusteoriaa on hauska skenaario siitä, miten historia olisi saattanut muuttua, jos suhteellisuusteoria olisikin jäänyt aikanaan keksimättä.

Selittelen jälkeenpäin näyttää niin ikään pakolliselta esseeltä Enqvistin kirjoissa, eli tässä hän jälleen yhden kerran kertoo näkemyksestään siitä, miten jumalalle ei luonnontieteessä ole sijaa. Omalta osaltani jätän kommentoinnin väliin, olen ehtinyt tehdä sen jo riittävän monta kertaa.

Kirjan voisi summata sanoen, että tämä on tuttua Enqvistiä. En suosittele ensikosketukseksi kirjailijaan, mutta niille, jotka hänen tekstejään jo ovat lukeneet, tietävät mitä saavat. Jos ei ole ehtinyt kyllästyä, niin tykkää tästäkin. Minä pidin.