Mari Saat: Lasnamäen lunastaja

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja

Suomennos: Tuula Friman

WSOY 2011 (alkup. 2009), 141 sivua.

Olen jo autuaasti unohtanut, mistä Lasnamäen lunastaja päätyi lukulistalleni, kun kirjaston jonossa kului niin pitkään. Varatessani olin autuaan tietämätön mm. siitä, että kirja on valittu Viron parhaaksi romaaniksi 2008. Ylipäätään odotin jotain muuta.

Kirja kertoo tarinan vironvenäläisestä äidistä ja hänen tyttärestään. Äiti on ollut alusta asti yksinhuoltaja. Neuvostoliiton hajoaminen muuttaa elämän kertaheitolla, eikä vähiten siksi, että itsenäistyneessä Virossa venäläinen kansanosa ei olekaan yhtä kovassa huudossa kuin aiemmin. Saatuaan potkut töistä he joutuvat niin ahtaalle, että äiti ryhtyy tilapäisesti ilotytöksi.

Lyhyestikin kuvailtuna juoni kuulostaa siltä, että siitä olisi ollut tuloksena selvästi pidempi kirja. Varsinkin loppua kohti käy hyvin selväksi, ettei kirja tule päättymään millään helpolla, odotetulla tavalla, vaan odotettavissa on jotain yllättävää tai novellimaista. Niin tosiaan onkin, ja oma jälkimakuni heti lukemisen päätyttyä oli, että tässä ei ollut kyseessä edes pienoisromaani vaan pikemminkin ylipitkä novelli. Vaikutelmaa vahvistaa osaltaan se, että koen tarinassa olevan useita vertauskuvia, mutta ainakaan äkkiseltään en kykene sanomaan mitä ne kuvaavat.

Novellien yhteydessä olen joskus puhunut niiden lukemisesta "paljaaltaan", siis teksti tekstinä ja kaikki symboliikat ynnä muut piilomerkitykset sivuutettuina. Tämä kirja toimii paljaanakin, mutta oivaltaminen arvatenkin toisi mukanaan sen viehätyksen, jonka perusteella tämä on vuotensa parhaaksi valittu.

Tarina on varsin sympaattinen, samoin kuin sen päähenkilöt. Kaikessa lyhykäisyydessäänkin se ehtii kritisoida materialistista elämänmenoa ja omaisuuden palvontaa. Sitä kautta lukija pakotetaan suomaan ajatus sille, mikä on tärkeää ja mikä ei niinkään. Ei ehkä mitään ennen kuulumatonta tai ainutkertaista, mutta ihan hyvä muistutus. Kotimaassaan tämä varmasti toimii vieläkin paremmin. Suomalaisen silmään iskee vahvasti mm. se, miten hyvä sosiaaliturva meillä onkaan.

Muita arvosteluja voi katsastaa vaikkapa seuraavilta: Noora, Hanna, Jaana ja Jenni S.

Marko Kilpi: Kadotetut

Marko Kilpi: Kadotetut

Gummerus 2009, 396 sivua.

Dekkarit ovat kirjallisuudenlaji, joka on ollut varsin huonosti edustettuna tässä blogissa. En mitenkään tarkoituksella hyljeksi niitä, vaan pikemminkin kyse on siitä, että niiden esittelytekstit eivät lähtökohtaisesti minuun vetoa. Leffojen takaa-ajokohtauksista saan ihottumaa, eikä se kirjankaan sivuilta luettuna juuri reaktiota lievennä, etenkään jos kohtaus vaikuttaa olevan mukana sen toiveen siivittämänä, että kirja jonain päivänä päätyisi valkokankaallekin.

En usko, että olisin tarttunut Kadotettuihinkaan, jollen olisi lukenut Amman arvostelua siitä. Lukaisin varmuuden vuoksi vielä kustantajan esittelyn ja kirjan takakannen huomaten, ettei kumpikaan niistä osaa kertoa kirjasta tavalla, joka minua houkuttaisi. Sen sijaan Amman mainitsema yhteiskunnallinen kannanotto on sanapari, joka saa heti mielenkiintoni heräämään.

Juonesta en kerro mitään, sillä sehän on dekkareissa kaiken a ja o. Mainitusta kantaaottavuudesta sen sijaan mainitsen mm. tositv-julkisuuden, jossa mahdollisesti laskelmoidenkin tungetaan oma pärstä kaikkien näkyville välittämättä siitä, kuinka negatiivinen annettu kuva mahdollisesti on. Toinen aihe on vanhemmuus ja se, mitä lapset vanhemmiltaan viime kädessä kaipaavat. Rahallakaan ei voi ostaa kaikkea, mm. läsnäoloa ja huomiota.

Kirjoittaja Marko Kilpi on ammatiltaan poliisi, ja sen kyllä huomaa. Ja selvyyden vuoksi tarkoitan tuon positiivisessa mielessä. Kirja on pullollaan sellaista tietoa ja kuvausta poliisin työstä, mikä olisi mahdotonta kirjoittaa ilman vankkaa kokemuspohjaa. Asiantuntijaa voi aina käyttää apuna tarkistamassa faktoja, mutta tässä tapauksessa kirjoittaja on mielestäni mennyt pidemmälle: tällainen teksti syntyy vasta omakohtaisen kokemuksen kautta.

Kadotetut tarjosi minulle takaa-ajosta huolimatta niin hyvän lukukokemuksen, että alkoi heti tehdä mieli lisää. Dekkarifaniksi en ihan vielä aio ryhtyä, mutta tämän tasoisia kirjoja luen kernaasti, oli laji sitten mikä hyvänsä.

Amman lisäksi Kadotettuja ovat etsineet myös Susa ja Kirsi.

Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki

Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki

Gummerus 2012, 156 sivua.

Nelisiipinen lokki on Riikosen esikoisromaani. Muodoltaan se on jonkinasteinen episodiromaani, jossa on joukko muutaman sivun mittaisia pikkukertomuksia eri minäkertojien päänsisäisinä monologeina. Kertoja vaihtuu kertomuksesta toiseen, eikä aina ole edes ihminen. Kertomukset tietysti liittyvät toisiinsa, mutta ainoastaan löyhästi, eli mitään suurta punaista lankaa ei kirjassa ole.

Tämä ei ole helpoimmasta päästä kirjoja. Nopealukuinen se kyllä on ja teksti on sujuvaa, mutta kunkin pätkän alussa joutuu ensin pinnistelemään miettiessään, kuka tässä nyt onkaan kertojana. Sen vuoksi olisi paikallaan lukea jokainen kertomus alusta sitten kun on hoksannut kuka siinä puhuu ja mistä. Itse en tehnyt niin, koska ajattelen edelleen siten, että on kirjailijan tehtävä tehdä kirjastaan sellainen, että sen voi lukea kerralla järjestyksessä alusta loppuun. Hyperteksti olisi erikseen, ja olisikin ihan kiinnostavaa nähdä millainen olisi romaani joka hyödyntää sen mahdollisuuksia.

Kertojaäänet on saatu mukavasti erilaisiksi, kuten niiden tulee ollakin. Parantamisen varaa silti on, sillä tokihan se auttaisi huomattavasti, jos tyyli itsessään jo paljastaisi kertojan ilman asiayhteyksistä päättelyjä. Myös väliotsikoilla voisi päästä samaan, mutta se ei selvästikään ole ollut tarkoitus.

Vähän kaksijakoinen tunnelma tästä jäi. Toisaalta idea on hyvä ja osa kertomuksistakin on ihan mainioita, mutta sitten taas osa menee ohi. En tiedä menevätkö yli hilseen vai alta lipan, mutta joka tapauksessa ohi joltain puolelta. Tämä lukija kaipaisi pikkuisen suoraviivaisempaa otetta, mutta silloin olisi pian kyse jo ihan eri kirjasta. En halua antaa tuomiota suuntaan tai toiseen, sillä olen aika varma, että kaikki eivät tästä tykkää ja jotkut taas voivat ihastua. Kunkin täytyy itse kokeilla kumpaan ryhmään kuuluu.