Jari Tervo: Pyrstötähti

Jari Tervo: Pyrstötähti
WSOY 2015
Sivuja: 176

Tervo jatkaa Pyrstötähdellä omaelämänkerrallista kirjasarjaansa. Minulta tämän julkaisu oli päässyt livahtamaan kokonaan sivu suun, mutta vahinko oli nopeasti paikattu.

Kuten odottaa saattaa, pysyvät henkilöt ja ajankuva edelleen samoina. Merkittävin ero tuleekin siitä, että muut aikatasot ovat pudonneet tyystin pois: Esikoisessa muistelivat isomummu ja Aune-täti, Revontultentiessä taas Erkki-setä ja sen lisäksi perhe kävi Moskovassa ja Jari Berliinissä, mutta Pyrstötähdessä kukaan ei muistele eikä käy missään, eikä Jarillekaan tapahdu mitään mainittavaa.

Koko kirjan teemana ovat "pienet asiat", joita Jari kirjaa muistiin. Valitettavaa vain on, että pienet asiat ovat pieniä myös kokonaisuuden kannalta, ja viime kädessä on vaikeaa ymmärtää, miten tämä kirja kuuluu edellisten aloittamaan jatkumoon. Pienet asiat tarkoittavat sitä, että Tervo pääsee taas kertomaan juttuja.

Tämä oli ilman muuta Tervoa sieltä heikommasta päästä. Välisoitto, jota ilmankin olisi kyllä pärjätty. Tervo on useaan otteeseen osoittanut kirjoittajanlahjansa, enkä oikein osaa nähdä syytä tällaisen teoksen julkaisemiseen. Jos hänen teoksistaan haluaa syystä tai toisesta jättää jotain väliin, niin tässä on hyvä ehdokas Jarrusukan kaveriksi.

Aki Ollikainen: Musta satu

Aki Ollikainen: Musta satu
Siltala 2015
Sivuja 156

Ei ole kiitollinen tehtävä kirjoittaa toista kirjaansa, jos esikoinen on ollut Nälkävuosi. Kaikki odottavat jotain yhtä hienoa, vaikka vain harva sellaiseen kykenee ikinä. Onneksi Ollikainen ei ole lannistunut, vaan on kirjansa kirjoittanut.

Musta satu pyörii Tattarisuon lähteen ympärillä. 1930-luvulla lähteestä löydettiin irtileikattuja käsiä, sormia ym. Myös pirtutrokarit käyttivät sitä piilopaikkanaan.

Kirjan päähenkilö on kirjailija, joka on jäänyt tekstissään jumiin Tattarisuon kohdalle. Hänen osuutensa kirjasta vaatii jos jonkinlaista tulkintaa, eikä oikein tunnu sopivan tällaiselle yksioikoiselle insinöörille.

Toisessa aikatasossa seikkailee kirjailijan esi-isä, viinatrokari Heino, jonka osuus on suorempi. Siihenkin liittyy samainen Tattarisuo tavalla jos toisellakin, mutta ei niin keskeisesti. Ylipäätään se on esillä kautta koko kirjan jatkuvasti, mutta merkitys jäi minulle epäselväksi. Jossain haastattelussa Ollikainen on maininnut Tattarisuon edustavan hänelle kirjassa ihmisen alitajuntaa. Jotain tämänkaltaista osasin kyllä odottaa, mutta itse tuppaan olemaan liian laista yrittääkseni keksiä, mitä kirjailija kulloinkin eri asioilla tarkoittaa, enkä myöskään tämän tiedon saatuani oikein jaksaisi ryhtyä käymään lukemaani läpi tässä uudessa valossa.

Minulle kirjasta jäi melko sekava vaikutelma. Vähän kuin seuraisi maton hapsuja: kaikki ne ovat siinä matossa kiinni, eivät johda minnekään, mutta muodostavat silti yhdessä jotain. Mutta tosiaan vain jotain, ja sekin jotain on eri kerroilla eri näköistä, vaikka muistuttaakin toisiaan.

Minuun tämä ei siis uponnut lainkaan yhtä hyvin kuin Nälkävuosi. Luin kirjan mielelläni loppuun asti, mutta siinä auttoi kovasti toive siitä, että hapsut sidottaisiin jotenkin yhteen samoin kuin se, että kirja on lyhyenpuoleinen. Minun mielessäni Nälkävuoden vauhti kantaa vielä seuraavaan kirjaan saakka, mutta siitä kaipaisin jotain erilaista kuin tässä.

Satu Piispa-Hakala: Pieniä sankaritekoja

Satu Piispa-Hakala: Pieniä sankaritekoja
Kustannus Aarni 2015
Sivuja: 157

Pieniä sankaritekoja on episodiromaani. Jokaisen kappaleen kertojana on siis eri henkilö, ja tapahtumat liittyvät jollain tapaa yhteen. Keskeisenä hahmona on Anna, parikymppinen opiskelija tai haahuilija, joka yrittää omakätisesti pelastaa maailmaa parhaansa mukaan. Sitä tehdessään hän sortuu fanaattisen yksisilmäiseen osaoptimointiin. Siinä onkin mielestäni yksi kirjan keskeisistä sanomista: vaikka tarkoitus olisi hyvä ja ihminen valmis omalta osaltaan hyvinkin suuriin uhrauksiin, voi lopputulos olla vain kummallista näpertelyä ja kokonaisvaikutukseltaan jopa negatiivista.

Muita henkilöhahmoja on tällaisessa kirjassa luonnollisesti lukuisa määrä, mutta heidän tarinansa ja osuutensa jää huomattavasti suppeammaksi. Kiinnostavia ja hauskojakin henkilöitä on kirjailija mukaan saanut, olisin voinut lukea heistä enemmänkin. Kuluttaminen ja säästäminen ovat tärkeitä teemoja, ja niihin liittyy kovin erilaisia lähestymistapoja ja ihmisluonteita.

Minä pidän episodiromaaneista. Niitä on tullut vastaan aivan liian vähän, ja sen vuoksi tämä kirja tullee jäämään mieleen pitkälti juuri sen johdosta. Tämä on onnistunut esikoisteos, enkä panisi yhtään pahakseni, jos saisin luettavakseni vastaavanlaisia lisääkin.