Riikka Pulkkinen: Raja

En enää muista, mistä keksin tämän kirjan. Mielikuvana on, että se olisi löytynyt jonkun blogin perusteella, mutta enpä äkkiseltään löytänyt sellaistakaan. Kirjassa on kaksi pääaihetta: eutanasia sekä opettajan ja oppilaan välinen suhde. Minä-kertojia on neljä, joista jokaisen osuus on kirjoitettu hieman eri tyylillä. Näistä ainoastaan kuusivuotias Anni eroaa niin selvästi, että hänen kertomansa tunnistaisi vaikkei se muusta tekstistä kävisikään ilmi. Tarkoitus on hyvä, mutta kaipaisin tyylieroja pikkuisen selvemmiksi, jolloin se vahvistaisi myös kunkin kertojan persoonasta muodostuvaa kuvaa. Voi tosin olla, että olen vain niin kokematon lukija, että tällaiset seikat täytyy vääntää minulle rautalangasta.

Jos kirjan aiheena on eutanasia, niin odotettavissa on jonkinlainen kannanotto sen oikeutukseen. Se tulee ilmi tässäkin kirjassa, vaikka loppujen lopuksi juuri tässä tapauksessa sen olisi helposti voinut jättää väliinkin, lukijan oman harkinnan varaan. Pakottaa hänet pohtimaan, mitä tapahtuisi ja ottamaan siten kantaa itse.

Toisen pääaiheen kannanotto jää minusta roikkumaan hieman puolitiehen. Eniten lukijana kaipasinkin selitystä sille, miten nämä kaksi asiaa rinnastuvat toisiinsa, ja se toki löytyikin. Jos toisaalta pääpareina ovat eutanasiaa hautova Anja ja hänen miehensä ja toisaalta Mari ja hänen opettajansa Julian, niin jälkimmäisen parin kohtalot jäävät turhan paljon auki. Heidän suhteensa seuraukset jäävät askarruttamaan, ja juuri se olisi tekijä, joka määrää kirjailijan kannan tällaisen suhteen oikeutukseen.

Luen yleensä kirjoja pienissä pätkissä, ja tämän teoksen kohdalla erityisesti alku oli huomattavan rikkonainen. Se ei ole paras tapa aloittaa kirjaa ja päästä vauhtiin. Ehkä osin sen vuoksi alku tuntuikin kovin laimealta, kunnes yhtäkkiä ja yllättäen taso nousikin jonnekin sfääreihin. Tässä näyte, josta erityisesti tykkäsin:

"Kun mies oli jo unohtanut oman ruumiinsa kohdat, oli silti jäljellä vielä muisto taivaan väristä jonain tiettynä kesäiltana vuosia sitten ja muisto rakkaan posken untuvaisesta nukasta. Meillä on muisti ja itseys sitä kautta. Muisti tärkeämpi kuin ruumis rajaamassa minuutta. Minun ruumiini voi alkaa lahota ja kuihtua, mutta muisti jää elämään vielä, se voi elää kun ruumis ei enää tottele tahtoa, ja sitten sekin katoaa tai siirtyy niihin jotka jäävät jälkeen."

Kuvaillessaan Marin ja Julianin suhdetta tuntuu ilmeiseltä, että kirjoittaja on nainen, ja on helppo uskoa hänen olevan vieläpä nuori. Tässä tapauksessa se on hyvä asia. En tiedä, näyttääkö teksti naisten silmin toisenlaiselta, luultavasti. Mikäli olen ymmärtänyt oikein kirjan saaman suosion, niin se toisenlaisuus ei voi olla ainakaan huonoon suuntaan.

Tämä on kirjailijan esikoisromaani, ja minusta se on oikein lupaava. Hän on ehtinyt julkaista jo toisenkin, josta en tosin tiedä mitään muuta. En lisää sitä lukulistalleni vielä, mutta mitä luultavimmin tulen tekemään sen myöhemmin.

Jari Tervo: Ohrana

Ohrana on keskimmäinen Tervon historiallisista romaaneista, kaksi muuta ovat Myyrä ja Troikka. Myös tapahtuma-ajaltaan Ohrana on keskimmäinen, sen tapahtumat sijoittuvat pääosin vuoteen 1944. Kirjan minähenkilönä on desantinmetsästäjä Attila Rahja, joka kertoo kirjan tapahtumia 106-vuotiaana vanhainkodissa hoitajalle, jota ukon puheet kiinnostavat. Muita keskeisiä henkilöitä ovat Neuvostoliiton lukuun toimiva, kuolemaantuomittu ja Rahjan rakastettu Vilja Oljenpalo, edellisen kihlattu, desantti Janne Mutka sekä joukko Rahjan sukulaisia.

Juonta en katso tarpeelliseksi ryhtyä kuvailemaan, koska sen voi kukin halutessaan selvittää itse parhaaksi katsomallaan tavalla. Kuten odottaa saattaa, ovat tapahtumat kietoutuneet toisiinsa tavalla, johon on Tervon romaaneja lukiessaan tottunut. Pienet, yhdentekeviltä tuntuvat seikat paljastuvat jäljempänä tärkeiksi käänteiksi, eikä henkilöitä juurikaan esitellä turhaan, vaan yleensä hekin ovat mukana tarinassa jollain muullakin tavalla kuin ensi mainitsemalta ajattelisi.

Melkein kaikki Tervon romaanit lukeneena osasin tämän kohdalla jo yrittää arvailla noita yksityiskohtia, mikä niistä osoittautuisi merkitykselliseksi. En ole pahemmin lukenut dekkareita, joten en tiedä onko tuollainen ihan arkipäiväistä niiden maailmassa. Oli tai ei, pidän Tervon tavasta niitä käyttää, ja jatkuvasti hän onnistuu yllättämään.

Samaan tapaan kuin Myyrässä ja Troikassakin, kertojan henkilökuva piirtyy kiitettävän tarkasti, eikä kenenkään persoona lopussa ole enää sama kuin se oli alussa. Tälläkin kertaa loppua kohti tapahtuu pehmenemistä. Aivan kuin kirjailija haluaisi uskoa kaikissa ihmisissä olevan pohjimmiltaan jotain hyvääkin. No, ehkei sentään ihan kaikissa.

Historiallisesta kolmikosta tämä oli mielestäni selvästi paras hopeatilan mennessä Troikalle. Kaikista Tervon romaaneista pidän edelleen parhaana Minun sukuni tarinaa. Ero ei ole lopulta suuri, mutta se vie voiton loppupaljastuksensa voimalla, joka viehätti minua erityisen paljon. Näen Ohranassa hieman samantyyppistä rakentelua ihmisten roolien vaihtaessa paikkojaan kohtalon sanelemana.

Oikeastaan nyt on hieman haikeakin mieli, sillä enää ei kirjastossa ole odottamassa Tervolta kuin Siperian Tango, jossa on pari uutta novellia sekä Kallellaan, josta en ennakkotietojen perusteella uskalla odottaa läheskään niin suuria kuin muista romaaneistaan. Tervo on tarjonnut minulle viimeisimmän vajaan vuoden aikana mitä miellyttävimmän kirjallisen retken, jonka etenemistä olen hieman säästellytkin, jottei tulisi ähkyä liian paljosta herkuttelusta yhteen menoon. Kiitoksia siitä, ja jään odottamaan mielenkiinnolla ja innostuksella sitä, mitä jatkossa seuraa. Suosikkikirjailijastani ei ole epäselvyyttä, eikä se enää ole Erlend Loe.

Kari Hotakainen: Klassikko

Tämänkertainen kirja oli Klassikko. Se on mainittu Hotakaisen läpimurtoromaaniksi, ja tuntematta hänen aiempaa tuotantoaan on murtautuminen tämän teoksen voimin helppo uskoa. Jos ei se ole siis aiemmin tapahtunut, niin tämän myötä on vääjäämätöntä turha enää kuvitella lykkäävänsä. Aiemmin olen lukenut Juoksuhaudantien ja tuoreen Ihmisen osan. Jälkimmäistä pidin aika köykäisenä teoksena, tai sitten en vain ymmärtänyt sitä oikein. Juoksuhaudantiestä pidin, ja muistelen sen muistuttaneen Klassikkoa kirjoitustyyliltään.

Klassikko jakautuu kolmeen osaan: ensimmäinen ja viimeinen ovat itse romaania, ja niiden välissä on päiväkirjamuotoon kirjoitettu osuus, jonka on määrä muodostaa osin tai kokonaan tunnustuksellinen omaelämäkerta, jota kirjailija romaanissaan kirjoittaa. Ilmeisesti suuri osa päiväkirjan faktoista kertoo todella Hotakaisesta itsestään, mutta kuten asioita tuntematta saattaa olettaakin, on mukana ihan selvää fiktiota. Tavallaan harmi, sillä olin jo valmis lisäämään sen Timo-kirjan lukulistalleni :)

Päiväkirjaosuus on mielestäni kirjan tylsin ja heikoin osuus, ja sen vuoksi on ikävää, että se on niin pitkä. Silloin kun Hotakainen yltyy fiktiossaan kaikkein korkealentoisimpaan vaiheeseen, tulee mieleen ihan suoraan pari viikkoa sitten lukemani Juhani Mäkelän Entä jos sittenkin, eikä se ole hyvä asia. Erityisen tylsä päiväkirjavaihe on romaanin  ensimmäisen osan jälkeen, joka parasta tekstiä, jota muistan lukeneeni pitkään aikaan. Se on oikea herkkupala! Romaanin jälkimmäinen osa ei yllä yhtä korkealle, vaan sen voittaa mielessäni Pertti Sveholmin esittämä komisario Vikström kirjan elokuvaversiossa. Kirjaa lukiessani kaikki muut henkilöhahmot - ilmiselvää Arvi Lindiä lukuun ottamatta - kykenen kuvittelemaan päässäni, mutta Vikström on ja pysyy Sveholmina.
Tämä teksti on kopioitu osoitteesta http://kaikenvoilukea.blogspot.fi
Autot ja autoilu on Klassikossa hyvin tärkeässä osassa. Oma suhteeni autoiluun on sen verran viileä, että voi pitää hienona saavutuksena sitä, että aihetta on kyetty käsittelemään näin hienosti, jopa kiinnostavasti. Toki on todettava, että autoilu on siinä mielessä turvallinen aihe, että se koskettaa omakohtaisesti erittäin suurta kansanosaa, vaikka kosketus suurimmalle osalle olisikin yhtä viileä kuin minulle.

Koska tämän on määrä olla myös ruokablogi, en malta olla mainitsematta myös sitä aihetta, sen harvan kerran kun se on kirjallisuudenkin seassa mahdollista. Kirjailija tekee ansiokasta työtä kuvailemalla einesruokien vaikutusta keski-ikäisen automyyjän elimistöön, ja nostaa samalla koko valmisruokateollisuuden suureksi salaliitoksi ihmisruumista vastaan. Maalailtuaan pitkään toinen toistaan ällöttävämpiä mielikuvia epäterveellisistä einesvirityksistä ja niiden kulusta pitkin rasittunutta ruoansulatuskanavaa ja rönsyilyä verenkierrossa, hän kuitenkin antaa yhtäkkiä ja täysin odottamatta synninpäästön suomalaiselle miehelle, joka liikuttuneessa mielentilassa osoittaa kykenemättömyytensä vastustaa peruselintarvikkeemme - joka Atlaan tavoin kannattelee rasvaisilla hartioillaan koko ruokaympyrää - suloista seireenin kutsua. Puhun siis lihapiirakasta, ja tähän tapaan kirjoittaa siitä Kari:

"Erityisen hankalaksi asian tekee se, että nämä ruoat on tehty maistuviksi, niissä on makeisen houkuttelevuus ja helppous. Ne tuovat kolmen minuutin kevään keskelle loskaa. Hihnalta tullut iso lihapiirakka, tuo pesäpalloräpylän näköinen tilateos, jonka sisään on ahdettu paistettu kananmuna, lauantaimakkaraa ja kurkkusalaattia, maistuu kovaan nälkään niin mahtavalta, että sitä on mahdoton syödä rauhallisesti ja kiireettä. Jokainen joka on syönyt sellaista ulkoilmassa kylmä kahden desin maito kyytipoikana, tietää mistä puhun."

Vielä lihapiirakkaa ja Atlaan hartioitakin korkeampiin sfääreihin kohoaa katkelma, jossa Pera vuodattaa tuntojaan suomalaista Matti Meikäläistä, siis tavallista autoilijaa kohtaan. Sitä Keijo Keskivertoa, joka kaikesta huolimatta tuntee itsensä paremmaksi kuljettajaksi kuin 90% kanssa-autoilijoistaan. Ikävä kyllä se pätkä on liian pitkä toistettavaksi tässä, ja pääsee oikeuksiinsa vasta kirjassa, joten tiedät kyllä, mitä tehdä.

Jälleen tuli lukulistalle lisää täytettä, Hotakaista on sinne saatava lisää.