perjantai 18. maaliskuuta 2016

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto
Suomennos: Pirkko Vesterinen
Atena 2016, alkup. 2014
Sivuja: 333

Maapallon historiassa on ollut ainakin viisi massiivista sukupuuttoaaltoa, joiden aikana merkittävä osa eliölajeista on kuollut sukupuuttoon lyhyen ajan kuluessa. Tunnetuin niistä on se sama, jonka jäljiltä hirmuliskot katosivat ja jättivät jälkeensä nisäkkäille tilaisuuden päästä "valtaan".

Kirjan nimi viittaa parhaillaan meneillä olevaan sukupuuttojen aaltoon, joka on yksinomaan ihmisen aikaansaannosta. Äkkiseltään voisi vetää mielessään yhtäläisyysmerkit ilmaston lämpenemisen ja sukupuuttojen välille, mutta kyse ei ole siitä - pelkästään. Toki lämpenemiselläkin on vaikutuksensa, mutta onhan ilmasto muuttunut aiemminkin. Kyse onkin muutoksen nopeudesta. Ilmasto lämpenee niin nopeasti, ettei evoluutio ehdi pysyä perässä. Lajeille ei jää aikaa sopeutua muutokseen, kun se tapahtuu vain muutaman sukupolven aikana.

Tuo sama muutoksen nopeus liittyy muuhunkin ihmisen toimintaan. Esimerkiksi ympäristön muokkaaminen tapahtuu valtavan nopeasti. Ihminen kykenee liikkumaan nopeasti ja tehokkaasti sellaisten paikkojen välillä, jotka aiemmin ovat olleet käytännössä kokonaan eristyksissä toisistaan, erityisesti kasvien ja maaeläinten osalta. Ihminen on niin tehokas metsästäjä, että sai jo esihistoriallisella ajalla tapettua isoja nisäkäslajeja sukupuuttoon. Isolla möhkälemäisellä eläimellä, jolla ei ollut luonnollisia vihollisia ja joka lisääntyi hitaanpuoleisesti ei ollut mahdollisuuksia sopeutua yhtäkkiä ilmaantuneeseen viholliseen, joka tappoi luultavasti muutenkin kuin vain henkensä pitimiksi.

Atenan sivuilla mainitaan, että kirja voitti parhaan tietokirjan Pulitzer-palkinnon ja nousi New York Timesin bestseller-listalle ja vuoden kymmenen parhaan kirjan joukkoon. Noihin meriitteihin nähden kirja on minusta yllättävän tylsä. Tietokirjan sijaan mieleen tulee oikein pitkä lehtijuttu. Koko maapallon historiaan verrattuna muutoksen nopeus on huimaava, mutta ongelmana on se, että yksittäisen ihmisen elinikään verrattuna se on kuitenkin niin hidas, ettei tapahtumia voi kuvailla dramaattisiksi tai tavallaan mitään ei tapahdu juuri silloin kun tuijotamme jotain. Toki selviä muutoksia on havaittavissa jopa vuosittain, mutta siltikään kyse ei ole toimintajännäristä.

Merkillepantavaa on myös se, että kirjoittaja ei varsinaisesti ole osoittamassa ketään syyttävällä sormella - ja miten voisikaan, kun kyse ei viime kädessä ole edes ihmisten elintavoista vaan siitä, että ihmisiä ylipäätään on täällä niin paljon ja kaikki myös yrittävät pysytellä hengissä. Aivan varmasti ihmiskunta voisi toimia paljon ystävällisemmin muita lajeja kohtaan, mutta ilman linkolamaista ihmiskunnan joukkoharvennusta ja teknisen edistyksen hylkäämistä on väistämättä edessä se, että toiset lajit saavat luvan tehdä ihmiselle tilaa.

Lopussa todetaan, että on hyvinkin mahdollista, että ympäristöään muokkaamalla ihminen lopulta tekee siitä itselleenkin elinkelvottoman. Se kuulostaa ihan järkeenkäyvältä, mutta valitettavasti se oletettavasti havaitaan kunnolla vasta sitten, kun on jo liian myöhäistä. Sitten, kun hoksataan, ettei kaikkea voikaan mitata vain rahalla eikä isollakaan rahalla saa ostettua kadonnutta lajia enää takaisin. Ainakaan vielä.

2 kommenttia:

  1. Samat tunnelmat, Jori, huiman tärkeä aihe, mutta puisevahko toteutus. Tosin se antaa paljon tietoa ja ajateltavaa niille (meille), jotka jostain syystä kuvittelemme olevamme luomakunnan valtiaita. Ehkä olemmekin, mutta emme luoja- vaan tuhoamispuolella.

    VastaaPoista
  2. Samat tunnelmat, Jori, huiman tärkeä aihe, mutta puisevahko toteutus. Tosin se antaa paljon tietoa ja ajateltavaa niille (meille), jotka jostain syystä kuvittelemme olevamme luomakunnan valtiaita. Ehkä olemmekin, mutta emme luoja- vaan tuhoamispuolella.

    VastaaPoista