keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Riikka Pulkkinen: Totta

Jos olenkin valinnut lukemistoani muiden blogien ja kirjaston uutuussyötteiden perusteella, niin tämän kirjan kohdalla siihen ei ollut tarvetta. Kirjaston uutuuksia toki seurasin, mutta kyse oli ainoastaan siitä milloin teos olisi varattavissa. Pulkkisen ensimmäinen kirja Raja oli niin vakuuttava, että seuraavan ilmestymistä oli syytä odottaa.

Totta (Otava, 2010) on Rajaa kevyempi aihepiiriltään. Minä luultavasti näin sen vähän liiankin kevyenä. Jos kahden edellisen lukemani kirjan aiheena on ollut homosuhde sodan aikana ja lapsen hyväksikäyttö, niin kontrasti hyväosaisten ihmisten "tavallisiin" tapahtumiin nähden on suuri. Jonkun kevyen huumorikirjan jälkeen olisivat tämänkin kirjan tapahtumat näyttäneet ihan toiselta.

Siinä missä Raja käsitteli eettisiä kysymyksiä, on Tottan aiheena sukupolvirajojen yli ulottuvat perheenjäsenten suhteet, kuolema sekä vuosikymmeniä sitten tapahtunut episodi, josta on vaiettu näihin päiviin asti.

Elsa on eläkkeellä oleva professori, jonka sairaus on terminaalivaiheessa. Tarinan kuluessa hän valmistautuu väistämättömään eri ihmisten kanssa, näihin kuuluessa etupäässä miehensä taidemaalari Martin, lääkäritytär Eleonooran ja tyttärentytär Annan. Mukana vilahtavat myös Eleonooran mies Eero, toinen tyttärentytär Maria sekä Annan poikaystävä Matias, mutta nämä ovat vain pienessä sivuosassa. Mitä silloin tehdään kun kuoleman läheisyys on melkein käsin kosketeltavissa, mutta ollaan silti toimintakykyisiä? Silloin tehdään juuri sitä mitä halutaan. Käydään puistossa, mökillä ja uimassa meressä. Muistellaan hyviä muistoja ja eletään niitä hetkiä uudestaan. Tunnelma on välittyy lukijalle saakka hyvin.

Toisen ulottuvuuden nykyhetken lisäksi muodostavat 60-luvulle sijoittuvat kappaleet, joissa pääosassa on Elsan ja Martin perheessä ollut kotiapulainen ja lastenhoitaja Eeva. Hänestä ollaan oltu hiljaa aina näihin päiviin saakka, kunnes Elsa päättää raottaa menneisyyden verhoa Annalle. Lapsenlapset eivät ole hänen olemassaolostaan edes tienneet, ja Eleonoorakin on ollut kovin pieni Eevan aikana. Mikä on ollut vaikenemisen syynä?

Usein kirjoja lukiessani minulle tulee mieleen, että "kyllähän tuollaista kykenisin itsekin kirjoittamaan." Ei suinkaan aina, mutta usein. Tämä kirja ei kuulu siihen usein-ryhmään. Jossain mainittiin kirjan julkaisun myöhästyneen vuodella kaavaillusta, koska kirjailija halusi sitä vielä hioa. Se työ kannatti, sillä teksti tuntuukin viimeistellyltä. Se on sujuvaa ja säilyttää tasonsa läpi koko teoksen. Huomioni kiinnittyi siihen, että aika monessa kohdassa on kuvailtu ihmisiä kirjoitusharjoituksen tapaan. Siten, että katsotaan ihmistä ja mietitään millainen hänen elämäntarinansa on. Nämä kuvailut eivät suinkaan tunnu harjoituksilta, vaan viehättivät minua suuresti. Toisessa tyylillisessä yksityiskohdassa minäkertoja kertoo itseensä liittyviä tapahtumia, joita ei kuitenkaan itse tiedä. Tällainen minäkertojan ja kertojan roolien sekoittaminen oli vielä edellistäkin enemmän minun mieleeni. Tässä pieni esimerkki:

"Hän huokaisee, painelee selkäänsä. Minä näen hänet vanhana. Menee vielä monta kymmentä vuotta ennen kuin hän kuolee. Hän kuolee valkeiden lakanoiden välissä, kun hänen ihonsa on jo ohut, mutta sitä minä en tiedä."

Jos jotain heikkoa täytyy löytää, niin lukujen alussa joutuu lähes poikkeuksetta miettimään, kuka onkaan kertojan osassa, ja toisinaan se selviää vasta turhan myöhään. Tämä huipentuu sivulla 286 alkavassa luvussa, joka otsikkonsa perusteella sijoittuu vuoteen 1967, mutta ainoan mainitun nimen perusteella minun mieleeni nousi epäilys siitä, onko kyseessä kuitenkin aivan eri ihmiset ja eri aikakin. Jos kellä kirja itsellään on, niin saa mielellään kertoa oman käsityksensä.

Suosittelen.

8 kommenttia:

  1. Kiitos arviosta! Olen varannut Totta-teoksen kirjastosta sillä ajatuksella, että joskushan se on luettava, mutta ihan hyvä, että vielä on yli 500 jonossa ennen minua... Eli ei ole ihan kauheasti kiinnostanut. Tämän kirjoituksesi perusteella aloin kuitenkin innostua kirjasta: ehkä se ei olekaan "liian täydellinen", sellainen liian taitavaksi hiottu, imelän vaikutelman antava. Kirjan teemat ovat ainakin kiinnostavia, joskaan aina ei jaksa lukea ihmissuhteista...

    Minua kiinnostaa Pulkkisessa erityisesti se, että hän on niin nuori, mutta kuvaa uskottavasti vanhoja ihmisiä. Rajasta pidin puoleksi: siinä minua kiehtoa vanhemman naisen tarina, sen sijaan nuoren tytön kertomus ei ollut mielestäni uskottava. Kun kirjailija ei taida olla vielä edes 30, luulisi, että menisi toisin päin.

    Hyvä huomio tuo, miten edeltävät kirjat vaikuttavat uuden kirjan vastaanottoon. Muutenkin lukeminen tuntuu olevan kovin monesta asiasta kiinni. Mikä olisi neutraali ja objektiivinen lukuolotila, niin että ottaisi kirjan kirjana eikä tulkitsisi sitä esim. omien fiiliksiensä mukaan?

    VastaaPoista
  2. Oli odotettavissa, että tämän kirjan varausjono muodostuu kirjastossa pitkäksi. Helmetissä olisi tarjolla tällä hetkellä sija 1027!

    En usko, että lukeminen voi olla ikinä täysin neutraalia ja objektiivista. Pitäisikö sen edes olla? Minusta kirjailijan työ on saada välitettyä ajatuksensa ja tunnelmansa oikeanlaisina lukijalle. Kuka tahansa osaa raapustaa paperille, mitä teki viime viikonloppuna. Vasta taitava kertoja osaa maalata oikeanlaisen mielikuvan ja välittää tunnelmankin. Juuri se tekee kirjallisuudesta taidetta.

    VastaaPoista
  3. Totta tuokin, mutta joskus ällistyy, kun lukee jonkun kirjan uudestaan ja se tuntuukin ihan erilaiselta, sama tekstihän siinä on koko ajan ollut. Esim. Elina Hirvosen esikoinen oli minusta tylsä ja mitäänsanomaton ekalla lukukerralla. Onneksi yritin uudelleen, sillä se olikin taitava, mielenkiintoinen ja mukaansavievä. En kyllä silti anna yleensä kirjoille toista mahdollisuutta, jos ne on kerran tuomittu...

    VastaaPoista
  4. Minä en lue kirjoja uudestaan käytännöllisesti katsoen ikinä. Syynä on ahneus: maailmassa on niin paljon lukemisen arvoisia kirjoja, että olisi tuhlausta jättää niitä lukematta ja kahlata samoja teoksia uudestaan. Lähinnä olen valmis tekemään poikkeuksen sellaisissa tapauksissa, joissa uuden lukukerran voi olettaa antavan oleellisesti enemmän kuin ensimmäisen. Esimerkkinä vaikkapa se, että luin Tuntemattoman sotilaan alle 15-vuotiaana. Sen jälkeen niin tieto kuin mielipitetkin sodasta ovat muuttuneet niin paljon, että uusi yritys olisi perusteltu.

    VastaaPoista
  5. Kertojanäkökulman epäselvyys on tuossa vuoteen 1967 sijoittuvassa luvussa tarkoituksellisesti häilyvä. Sillä Pulkkinen yrittää kuvata kai sitä, että näkemykset "60-luvusta" ovat juuri tuolla tavalla näennäisiä. Eivät ihmiset silloin tienneet elvänsä "60-lukua" siinä mielessä kun nyt sanotaan "kuusikymmenlukulaisuudesta". Lisäksi Pulkkinen sekoittaa tarkoituksella 2010-luvun Annan ja 1960-luvun Eevan. Mikä on siis Annalle Totta?

    VastaaPoista
  6. Jos epäselvyys oli tarkoituksellista, niin hyvä juttu. Yksityiskohtien ristiriitaisuuden (vuosi 1967 vs. Linda) ei siis kuulu häiritä lukijaa, vaan ne ovat muistuttamassa siitä, että kertojana voi olla sekä Eeva että Anna. Selvästikin minun tulee vielä kypsyä lukijana, jotta opin käsittämään tuollaiset seikat jo lukiessa. Samoin täytyy luottaa siihen, ettei kirjailijalta pääse läpi tuon kaltaiset virheet, vaan niillä on jokin tarkoitus.

    Hyvä että tähänkin tuli selvyys edes näin jälkikäteen. Nyt pitäisi melkeinpä muuttaa arvostelua tuolta osin, sillä näin ajateltuna mainittu luku on oikein onnistunut. Kiitoksia Anonyymille!

    VastaaPoista
  7. Minä ostin tämän kirjan koska varausjono oli niin hälyttävä enkä jaksanut odottaa.. Kirjan lukeminen on minulla vielä kesken mutta olen nyt puoliväliin tulleena huomannut saman kuin sinäkin -välillä on hieman vaikeata pysyä kärryillä kuka toimii kertojana. Mutta vaikuttaa taas todella hyvältä kirjalta:)

    VastaaPoista
  8. Olipas hauska lukea arviotasi, Jori, kun olen itsekin lukenut kirjan vasta aivan hiljattain.

    Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Rajasta. Minusta se, miten elämän kulut ja identiteetti muodostuvat sukupolvien psykologisissa ketjuissa oli se syvälle luotaava teema, josta erityisesti kirjassa pidin. Pidin myös siitä filosofisesta pohdinnasta, mikä lopulta on totta ja mikä sepitettä. Tämä muuten tuntuu nyt olevan vallan vallalla, tämä faktafiktion rajankäynti muutoinkin. Miksiköhän?

    VastaaPoista