Osmo Soininvaara: Jäähyväiset eduskunnalle

Osmo Soininvaara: Jäähyväiset eduskunnalle
Teos 2015
Sivuja: 240

Osmo Soininvaara jäi pois eduskunnasta kolmannen - ja omien sanojensa mukaan viimeisen - kerran. Viimeksi hän jäi pois 2007 palatakseen neljä vuotta myöhemmin takaisin intoa puhkuen. Ikäväkseen hän joutui kuitenkin huomaamaan, ettei paikka enää ollut entisensä: politiikan teosta oli tullut lyhytjänteisempää helppojen pisteiden metsästystä, eli sanalla sanoen osaoptimointia. Nimestään huolimatta kirja ei suinkaan keskity vain Soininvaaran poistumiseen eduskunnan näyttämöltä, eikä se myöskään ole muistelmateos. Ehkä joku muu nimi olisikin ollut kuvaavampi.

Luin kirjan juuri eduskuntavaalien jälkeen. Mieleen tuli väistämättä, että sekä vaalien tulos että erityisesti vaalikampanjat olisivat varmasti toisenlaisia, jos kaikki äänestäjät olisivat myös lukeneet tämän, mieluiten tietysti etukäteen. Vähintäänkin toivoisin ehdokkaiden ja erityisesti uusien kansanedustajien tämän lukevan, sillä kirjan antama kuva politiikan teosta ja eduskuntatyöskentelystä on kovin erilainen kuin se, mikä minulle on uutisista ja lehdistön kautta välittynyt.

Soininvaaran analyysi viimeisimmän hallituksen epäonnistumisesta on kiinnostavaa, mutta samalla huolestuttavaa luettavaa. Uskon kyllä, kun hän sanoo aikaa juuri heitetyn neljä vuotta hukkaan ja tilanteen sitä myötä ennestään pahentuneen, ja huolestuttavaa on se, että poliittinen kenttä on antanut sen tapahtua.

Pelkkään sormella osoitteluun ja jälkiviisauteen Soininvaara ei suinkaan tyydy, eikä kukaan häneltä sellaista kaiketi odottanutkaan. Analyysin ohessa on luontevasti ehdotus siitä, mitä pitäisi tehdä ja miten. Eduskunnan työskentelytavassa olisi parantamisen varaa, ja osa siitä vastuusta kuuluu myös medialle: vallan vahtikoiran ensisijainen tehtävä ei pitäisi olla klikkausmäärän optimointi (katso kuvat!), vaan halpahintaisella skandaalijournalismilla pitäisi olla vain välillinen arvo, kun se mahdollistaa resurssien hankkimisen yhteiskunnalliselle valvonnalle ja vaikuttamiselle sitä kautta.

Itse olen useaan otteeseen ihmetellyt vallitsevaa vaalitapaamme, ja Soininvaaran ehdotukset sen vaihtoehdoiksi kuulostivat hyvältä. Voisi tästä huonompaankin suuntaan mennä, mutta ei kovin todennäköisesti.

Minun nähdäkseni asioista voi olla Osmon kanssa eri mieltä, mutta silti kirjan lukeminen kannattaa.

Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja

Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja
Ursa 2010
Sivuja: 335

Olen ehtinyt kirjoittaa jo niin monesta Valtaojan kirjasta, että on kovin vaikeaa keksiä enää mitään uutta. Tämänkertainen kirja on vieläpä kokoelma muualla aiemmin julkaistuista teksteistä ja joistain julkaisemattomista, eli kyse ei edes ole teoksesta, joka muodostaisi teemaltaan yhtenäisen kokonaisuuden.

Sen verran kuuluu toistaa, että muistaa ylistää Valtaojan kirjoittajantaitoja. Hänen tekstinsä on sujuvaa ja mukaansatempaavaa. Useimmiten tulee tunne, ettei sillä edes ole niin väliä, mistä aiheesta hän kirjoittaa, sillä tulos on joka tapauksessa kiinnostavaa ja viihdyttävää. Hänellä on hyviä näkökulmia suunnilleen kaikkiin asioihin, mikä seikka nojautuu hänen laajan yleissivistyksensä varaan.

Populaarina tiedekirjana pidän tätä kevyenlaisena. Tämä johtuu pitkälti siitä yhdistävän teeman puuttumisesta, tekstejähän ei ole harkittu toisiaan täydentämään, ja siksi mukana on myös jonkin verran toistoakin.

Hauskana yksityiskohtana mainitsen sen, että jokaiseen tekstiin on kirjoitettu jälkisanat. Kirjoittamisajankohdan ja kirjan julkaisuajan välillä on kulunut vaihteleva määrä aikaa, ja Valtaojalla itselläänkin on joistain aiheista tuoreempaa tietoa. Joissain tapauksissa taas valaistaan sitä tarkoitusta, johon teksti on alun perin kirjoitettu.

Kiinnostavimpana antina pidin kirjoituksia tulevaisuuden visioista. Erityisesti jäi mieleeni ajatus siitä, että tietotekniikan kehittyessä ihmisen koko aivokapasiteetti voitaisiin tallettaa ja simuloida tietokoneella, ja heti ensiksi tulee mieleen, että mitäs jos sitä kapasiteettia laitettaisiin saman tien vähän lisääkin? Edes mielikuvitus ei riitä asettamaan rajoja sille, mitä sen jälkeen voikaan tapahtua. Toinen mieleenpainuva kirjoitus oli historiikki avaruuden valloituksesta. Fiktiivinen kertomus on kirjoitettu vuonna 2957, tasan tuhat vuotta ensimmäisen miehitetyn avaruuslennon jälkeen, ja kertoo miten kaikki siitä etenikään.

Kun Valtaoja on ehtinyt kirjoittaa jo melkoisesti omasta alastaan, niin voisi olla kiinnostavaa, jos hän kirjoittaisikin kirjan jostain ihan muusta. Jostain, mitä hän ei ammattinsa puolesta tunne lainkaan. Veikkaan, että tulos olisi siitä huolimatta hyvä.

Juhana Säde: Maattomat kuninkaat

Juhana Säde: Maattomat kuninkaat
Myllylahti 2014

Tämä kirja sijoittuu ajallisesti 900-luvun loppuun, mikä oli minulle ennestään aivan tuntematonta seutua. Aiemmin en ole tainnut lukea mitään 1600-lukua aiemmaksi sijoittunutta, jos ei ajanlaskun alun ja sitäkin vanhempia oteta lukuun.

Edellisten historiallisten romaanien ja muidenkin kirjojen kohdalla olen toistuvasti maininnut siitä, miten minua on kiinnostanut se, miltä ihan tavallisten ihmisten arkinen elo onkaan näyttänyt. Nimensä mukaisesti tämä kirja ei suinkaan käsittele heitä, vaan pikemminkin aikansa mahtimiehiä. Päähenkilö Rautia on jonkinasteinen mahtimies Hämeestä. Kirjan nimeen viitaten häntä varmaankin voi ajatella kuninkaaksi, mutta on huomattava se, että tuon ajan kontekstissa kuningas oli jotain aivan erilaista kuin nykyään. Kuningas oli taisteluissa mukana siinä missä kaikki muutkin, ja todennäköisesti oli vieläpä siinä toimessa muita etevämpikin. Juuri päähenkilömme kohdalla on helpompi ajatella häntä vain menestyneenä talollisena, jolla oli myös tärkeä asema kaupanteossa.

Suurimman osan kirjasta seurataankin Rautiaa erilaisilla retkillä. Tukholman lähistöllä hän tekee kauppaa birkalaisten kanssa. Heidän "kuninkaansa" Björn on ihan oikea kuninkaallinen, joka kuitenkin riitelee veljensä kanssa siitä, kumpiko ruotsinmaata saa hallita. Rautian suhteet birkalaisiin ovat niin hyvät, että myöhemmin hän lähtee heidän kanssaan sotaretkelle Rusin maalle, Novgorodin ja Kiovan suuntaan. Retken motiivina on saada Björnille sieltä liittolainen, joka auttaisi kukistamaan hänen veljensä Erikin. Sitä ennen pitäisi auttaa sotaretkellä toivottua liittolaista kukistamaan oma veljensä.

Tavallaan tämä kirja keskittyy juuri sellaisiin tapahtumiin, joista en niinkään piittaa: kuninkaallisiin ja sodankäyntiin. Molempia on ollut kautta aikojen ja historiankirjoituskin on heistä ollut kiinnostunut, mutta tosiasia on se, että kaikkia aikoja on kuitenkin kuvannut enemmän silloisen tieteen ja tekniikan kehittyminen ynnä yhteiskuntajärjestys, johon kuuluu tärkeänä osana kaupankäynti. Näistä tärkeistä seikoista joutuu asiaa tuntematon lukemaan pitkälti rivien väleistä. Esim. sodankäynti on ollut riippuvainen siitä, millaisia aseita on osattu tehdä.

Yhteiskuntaan ja ajankuvaan vahvasti vaikuttava seikka on se, miten paljon ihmisiä missäkin on ollut. Minulla ei ole juuri minkäänlaista käsitystä hämäläisten määrästä 970-luvulla, ja sen vuoksi on vaikeaa arvella, kuinka mahtava "kuningas" Rautia oikein oli. On aika suuri ero sillä, oliko heitä 200 vai 6000. Oma käsitykseni jäi lähemmäksi edellistä, mutta kovin hämäräksi se jäi.

Esittämäni kritiikki liittyy kokolailla puhtaasti omiin mieltymyksiini. Useimpia kiinnostanee enemmän tarina viikinkiaikojen retkistä suomalaisen soturin näkökulmasta, ja siinä tämä kirja onnistuu hyvin. Tarina on ilman muuta kiinnostava ja koko ajan haluaa nähdä mitä seuraavaksi tapahtuukaan. Sen vuoksi uskallan tätä kyllä suositella, hyvää työtä Säde on onnistunut tekemään.