Jari Järvelä: Château Inkeroinen

Jari Järvelä: Château Inkeroinen
Tammi 2012

Järvelä oli minulle entuudestaan tuttu Parempi maailma -romaanistaan. Tämän kirjan nimi puolestaan on sattunut silmiini useaan otteeseen, mutta en ole pitänyt sitä kovin puoleensavetävänä, arvatenkin sen vuoksi, etten ole viinien ystävä, mutta osasin kuitenkin yhdistää nimen niihin.

Loppujen lopuksi kirjan karttaminen nimen vuoksi oli tälläkin kertaa turhaa. Kirja on lainannut nimensä ensimmäiseltä novelliltaan, jossa mieskaksikko ryhtyy luomaan maailman parasta viiniä herukoista Inkeroisessa. Kertomus kerrotaan kansainvälisestä hiivakonferenssista käsin, jonne toinen miehistä osallistuu työkkärin tukemana. Lähtökohdat laatuviinille ovat siis kunnossa, miten mikään voisi enää mennä vikaan?

Kaikkiaan kertomuksia on yhdeksän, enkä löytänyt niistä mitään yhdistävää teemaa. Eipä sellaista jää kaipaamaankaan. Näistä novelleista jokainen ansaitsi tulla julkaistuksi, ja ne ovat myös keskenään sopivan erilaisia. Minua ilahdutti se, ettei yhdestäkään tarvinnut ryhtyä etsimään piilomerkityksiä tai tekemään tulkintoja, jotta tarina aukeaisi tai siitä voisi nauttia. Tällaisista novelleista minä pidän!

Tuomas Vimma: Firman mies

Tuomas Vimma: Firman mies
Gummerus 2014
Sivuja: 244

Odotin tätä kirjaa hartaasti, ja erityisesti pitkään. Olin hyvissä ajoin liikkeellä kirjastovaraukseni kanssa, mutta sain sählättyä varaukseni lukkoon ja jouduin ihmettelemään kuukausitolkulla, miksi olen aina vain ensimmäisellä sijalla jonossa, mutta ikinä kirja ei tule minulle saakka. No, kyllähän tätä kannatti odotellakin.

Firman mies on Raksa-trilogian viimeinen osa, jossa ei varsinaisesti enää olla tekemisissä rakentamisen kanssa, vaan keskiössä on pikemminkin ahneustalous. Tärkeimmät henkilöt ovat tallella kuten odottaa saattaakin, ja mikä tärkeintä, myös Vimman kirjoitustyyli on pysynyt ennallaan. Danikasta on tullut jo lähes karikatyyri, mutta valitettavasti hän on silti hahmona uskottava kaikessa häikäilemättömyydessään. Samin tehtävänä on toimia lähinnä moraalisen puntarin äänenä, joskin puntarointi sinänsä jää väliin ja lukijalle tarjoillaan pelkkä lopputulos vailla perusteluita.

Kirjan juonen muodostava kuvio on minusta suorastaan kuvottava kaikessa itsekkyydessään, mutta kirja itsessään on hyvin puoleensavetävä. Minulle on tullut jo tavaksi mainita Vimman kirjojen yhteydessä, että niitä tekisi mieli inhota, muttei voi mitään, kun niitä vain on niin kiva lukea. Oma lukutahtini on viime aikoina ollut hitaanpuoleinen, mutta tämä oli pakko hotkia nopeaan tahtiin. Siinä olisi jo suositusta kerrakseen, mutta lisäksi tämä tarjoaa myös pikkuisen pohdittavaa ahneustalouden ja moraalin saralta. Esitetty toiminta on helppo tuomita, mutta kunkin kannattaisi miettiä, millaisiin valintoihin mahtaisi itse päätyä vastaavassa tilanteessa.

Anna Perho: Pientä säätöä

Anna Perho: Pientä säätöä
Otava 2015
Sivuja: 159

Anna Perho on minulle entuudestaan tuttu ainoastaan radiosta. Tiedän hänen kirjoittelevan kolumneja ja olleen telkkarissakin, mutta en ole nähnyt. Mainittakoon myös heti aluksi, etten erityisesti pidä hänestä radiossakaan. Tällaisesta lähtökohdasta on turha odottaa objektiivista kirja-arviota, mutta en toisaalta ole niihin pyrkinytkään, vaan koko bloggaamisen idea on juuri subjektiivisuudessa.

En tietenkään hankkinut kirjaa itse, vaan se oli ilmestynyt omia aikojaan postilaatikkoon. Olisi mielenkiintoista tietää, olisiko postilaatikko jäänyt kumisemaan tyhjyyttään tai tilalle tullut jokin muu teos, jos kustantajan edustaja olisi tiennyt ennakkoasenteestani. Joka tapauksessa päätin antaa Perholle mahdollisuuden, kenties pitäisin hänestä kirjallisena enemmän, ainakin sanomisten voi odottaa olevan harkitumpia ja hiotumpia.

Pientä säätöä keskittyy kertomaan erilaisista virheistä ja epäonnistumisista sillä taka-ajatuksella, että samalla opetettaisiin olemaan välittämästä niistä liikaa. Virheitä on kyllä mahdollista välttää jättämällä kaiken tekemättä ja kokematta, mutta mitäs järkeä sellaisessa olisi? (Joidenkin uskovaisten mielestä ehkä paljonkin, mutta minun mielestäni 'järki' ja 'usko' sulkevat toisensa pois, sillä uskoahan tarvitaan vasta siellä, minne järki ei kanna.)

Kirjassa on siis tukku erilaisia tapahtumia eri elämänvaiheista, ja pääasiassa niiden on tarkoitus olla hauskoja tai ainakin viihdyttäviä. Minun kohdallani Perho ei yltänyt hauskuuteen saakka, mutta viihteenä kirja menetteli. Kaipasin luettavaa, jota ei tarvitsisi pohtia ja joka ei edes pakottaisi ajattelemaan, eikä tarvitsisi jäädä erityisesti muistiinkaan, ja noissa kaikissa tämä onnistui ihan hyvin.

En koe tarvetta antaa Perholla uutta mahdollisuutta eikä käsitykseni hänestä muuttunut miksikään. Perhon faneille tätä varmaankin voisi suositella, mutta miksi ihmeessä tekisin niin? Fanit ovat tämän jo ehtineet lukea, eivätkä takuulla muutenkaan tarvitse siihen minun suosituksiani.