Jarno Mällinen: Kieroonkasvukertomus

Jarno Mällinen: Kieroonkasvukertomus
Like 2011
Sivuja: 200

Kieroonkasvukertomuksen päähenkilö on kahdeksasluokkalainen Tommi, paikallisen tehtaan johtajan poika. Tommin asiat ovat kotona hyvin, mutta koulussa häntä kiusataan. Hän on aloittanut koulun kuusivuotiaana, mikä kostautuu silloin, kun lapset kehittyvät fyysisesti, mutteivät välttämättä henkisesti, eli yläasteella. Vanhemmat kehottavat olemaan välittämättä kiusaajista ja korostavat heidän tyhmyyttään, mutta kiusattua poikaa tämä asenne ei juuri auta. Vanhemmat itse kyllä välittävät, mutta väärällä tavalla.

Tästä lähtökohdasta voisi saada aikaan monenlaisia lopputuloksia. Tommin tarinan keskiössä ei ole kiusaaminen, vaan hänen oma kasvutarinansa. Periaatteessa kotiolot ovat kohdallaan, mutta Tommi jää kuitenkin paitsi sellaisesta kasvatuksesta ja tuesta, jota kipeimmin tarvitsisi. Siksi lopputuloksena on poika, joka joutuu huolehtimaan kasvatuksestaan yksin, kun kavereitakaan ei liiemmin ole.

Aihe on rankka ja synkkä, mutta Mällisen käsittelytapa ei ole niin raskas, kuin yllä olevan perusteella voisi kuvitella. Mukana on jatkuvasti ironiaa ja mustaa huumoria, mikä minun kohdallani sai kevennettyä kirjaa tuntuvasti. Loppujen lopuksi minulle jäikin hieman epäselväksi, kumpiko puoli kirjailijalla on ollut tähtäimessä, eli pitäisikö tämä ottaa vakavasti vai omalla tavallaan hauskana.

Mieluisaa luettavaa tämä joka tapauksessa oli, ja etenkin Valtosen möhkäleen jälkeen tuntui pelkältä suupalalta :)

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi 2014
Sivuja: 557

Jussi Valtonen julkaisi esikoisromaaninsa 2003, ja tuorein He eivät tiedä mitä tekevät on vasta hänen neljäs kirjansa. Kovin tuotteliaasta kirjailijasta ei siis ole kyse, mutta hänen kohdallaan voi onneksi todeta, että laatu korvaa määrän.

He eivät tiedä mitä tekevät on massiivinen teos, eikä pelkästään ulkomuodoltaan. Sivuja on reilut 550 ja nekin melkoisen täynnä tekstiä, mutta silti sen luettuaan tulee mieleen, että joko se nyt loppui.

Valtonen käsittelee kirjassaan useita aiheita samaan aikaan. Kohteena ovat ainakin ekoterrorismi, tutkimusmaailma, eläinkokeet, yksisilmäinen fanatismi, psyykelääkkeet ja digitaalinen ympäristö. Näistä jokaisesta hän olisi helposti kyennyt kirjoittamaan oman kirjansa, joten ehkä kaiken tunkeminen yksiin kansiin olikin aikaa ja vaivoja säästävä valinta. Näiden aiheiden lisäksi tarinaa kerrotaan kolmen päähenkilön näkökulmasta, ja aiheet ovat mukana heidän elämänsä kautta, joka kuitenkin vie varsin luontevalla tavalla suurimman tilan kerronnasta.

Kirja sijoittuu tähän päivään, mutta jotkin asiat ovat kehittyneet jonkinasteisen harppauksen pidemmälle. Ainoa epäuskottava piirre on iAm-niminen älypuhelinten seuraajaksi kuvailtu laite, joka kommunikoi suoraan aivojen kautta ohittaen normaalit aistiärsykkeet. Se siis tavallaan lukee ja kirjoittaa ajatuksia. Visiona tällainenkaan laite ei ole mitenkään utopistinen, mutta kuvittelisin, ettei sellaista ole syytä odotella kaupan hyllyille ihan piakkoin. Näitä kehitysaskeleita voisi pitää jonkinasteisena dystopiana, mutta se on aivan liian voimakas sana. Satiiri lieneekin osuvampi.

Oman osansa saa myös Suomen ja Amerikan vertailu, mikä onnistuu hauskasti sitä kautta, että yksi päähenkilöistä saa - tai joutuu, miten vain - työskennellä molemmissa ja todeta kummankin hyvät ja erityisesti huonot puolet.

Tässä kirjassa on paljon luettavaa, mutta pituutta ei kannata pelätä, sillä jos tämä vaatii tavallista enemmän aikaa, niin se myös antaa paljon tavallista enemmän. Siipien kantamien jälkeen toivoin Valtosen jatkavan kirjailijanuraansa, vaikka hänellä näytti olevan muutakin tekemistä. Odotukseni olivat korkealla kun kuulin uuden teoksen olevan tulossa. Valtonen onnistui silti ylittämään ne odotukset, eikä edes rimaa hipoen, vaan aivan reilusti. En lukenut ainuttakaan muista Finlandia-ehdokkaista, mutta en ole hämmästynyt siitä, etteivät ne tälle pärjänneet. Eihän kukaan pärjää.

Erik Axl Sund: Lasiruumiit

Erik Axl Sund: Lasiruumiit
Suomennos: Kari Koski
Otava 2015

Yksi viime vuoden mieleenpainuneimmista kirjoistani oli Erik Axl Sund -kirjailijakaksikon Varistyttö-trilogia. Niinpä heidän seuraavakin kirjansa pääsi itseoikeutetusti lukemistooni, ja odotukset olivat tietysti korkealla.

Pohdiskelin jo edellisten kohdalla, että vieläkö rikoksissa voi mennä rankempaan suuntaan. Mahdollista se varmasti on, mutta jossain vaiheessa tulee vastaan raja, jolloin lukijoita alkaa joko iljettää, tai sitten he turtuvat siihen kokonaan, eikä rankennuksella ole enää mitään väliä. Minun mielestäni tässä kirjassa ei ole sitä edes yritetty, vaan on lähdetty ihan toiseen suuntaan. Rikosten teemana ovat itsemurhat, joita nuoret tekevät kuunneltuaan mystisen artistin musiikkia. Yhdistävänä tekijänä Varistyttöihin tässä kirjassa on poliisimies Jens Hurtig, joka ei ollut aivan pääosassa. Myös muut poliisit ovat mukana, mutta he ovat täysin sivuosassa.

Juonta en aio sen kummemmin ryhtyä kuvailemaan, mutta pari mainintaa sentään sen liepeiltä. "Loppuselvittely" alkaa mielestäni varsin aikaisin, siis se kohta jossa avainrikollinen on jo tiedossa ja ryhdytään availemaan hänen tekemistensä syitä. Tietysti hänet pitää vielä saada kiinni ja sitä ja tätä, mutta dekkareiden lopun toimintajaksoja pidän joka tapauksessa kovin tylsinä, mutta ilmeisesti ne ovat pakollisia. Kummallisten rikosten kohdalla kiinnostavaa ovat tekijöiden vaikuttimet ja miten he ovat tilanteeseensa päätyneet, ja sitä tässä on melkoisen paljon, joskaan en kokenut selityksiä kovin hyviksi.

Toinen maininta koskee päähenkilöä, jonka kohdalla juonessa on erittäin piristävä piirre. Joskus näinkin!

Kustantajan tietojen mukaan tämäkin kirja on vasta trilogian ensimmäinen osa. Parin henkilöhahmon osuus antaakin aihetta arvailla, mihin suuntaan tarina on jatkossa menossa, sillä tällaisenaan heitä ei olisi kannattanut ottaa kirjaan mukaan lainkaan. Siinä mielessä koko kirjasta ei oikeastaan pitäisi sanoa vielä mitään, sillä keskeneräistä työtähän ei saisi arvostella. Nyt sekä kustantaja että kirjailija ovat kuitenkin päättäneet ensimmäisen osuuden jo julkaista ja sen myötä joutuvat alistumaan myös kritiikille. Minun mielestäni tämä ei itsenäisenä teoksena ole hirveän hyvä, sillä avoimia tai tässä vaiheessa irralliselta tuntuvia osia on vielä liikaa. Odotellaan siis jatkoa.