Sami Kolamo: Urheilun mammuttitauti

Sami Kolamo: Urheilun mammuttitauti
Aviador 2018
Sivuja: 237

Minulla on usein näitä blogitekstejä kirjoittaessani se ongelma, että on vaikeaa keksiä, mitä kirjasta oikein voisi sanoa. Kaikki kirjat eivät herätä oikein mitään ajatuksia, eikä sitä haluaisi ryhtyä juonta tai sisältöäkään pelkästään kuvailemaan. Tämän kirjan kohdalla on aivan toisin. Jos kirjoittaisin kaikki ajatukset, mitä tämä on herättänyt, niin tästä tulisi taatusti pisin blogitekstini. Yritän välttää sitä.

Liikunnan ilo, rehti kilpailu, terveet elämäntavat ja esikuvallisuus. Siinä on muutama seikka, joilla ei ole kerrassaan mitään tekemistä huippu-urheilun kanssa. Sen sijaan erityisesti olympiakisoihin liittyy sellaisia piirteitä kuin korruptio, orjatyö, laittomuudet, ihmisten pakkosiirrot, puhumattakaan varsinaiseen urheilukisaan liittyvistä vilpistä, tulosmanipulaatioista, dopingista ja ties mistä. Valkoiset elefantit - eli suorituspaikat, joilla ei ole minkäänlaista käyttöä kisojen jälkeen - ovat aivan oma lukunsa.

Tämän kirjan käsittelyssä ovat erityisesti KOK olympiakisoineen, FIFA jalkapallon MM-kisoineen ja IAAF suurine yleisurheilukisoineen. Olympialaiset ovat jo hyvän aikaa olleet järjettömän suuri tapahtuma. Missään ei ole sellaista paikkaa, missä olisi jo valmiina suorituspaikat eri lajeille, paitsi ehkä aiemmilla kisapaikoilla, mutta niille jääneet valkoiset elefantit eivät tietenkään ole sellaisessa kunnossa, että ne kelpaisivat enää toisiin kisoihin, sillä kaiken kuuluu olla uutuuttaan kiiltävää. Kisoihin halutaan glamouria, eikä stadion, joka on jo nähty aiemmin, tarjoa sellaista.

Silloin kun kisat ovat liian suuret, tulevat korruptio ja väärinkäytökset ikään kuin sisään rakennettuina. Jos olet kisapaikan rakentamisesta vastaava viskaali, ja tiedät, että paikan on kerta kaikkiaan pakko olla valmis tiettyyn päivämäärään mennessä, maksoi mitä maksoi, niin sinulle tarjoutuu erinomainen tilaisuus kiristää järjestävää kisakaupunkia tai organisaatiota sillä, että jos he eivät maksa sinulle sopivaa, mukavan paksua siivua, niin kisapaikka ei kenties valmistukaan aivan ajoissa. Sama kiristystilaisuus koskee tietysti kaikkia rakentamiseen liittyviä urakoitsijoitakin. Tämä seikka on omiaan nostamaan näiden mammuttikisojen hintaa huimiin sfääreihin. Vastikään päättyneissä jalkapallon MM-kisoissa Pietariin rakennettu jalkapalloareena oli juuri tämän kaltaisen toiminnan mestarinäyte.

Mikäpä siinä korruptiossakaan vielä olisi, mutta kun kisapaikkoja rakennetaan orjatyöllä. Tulevien Qatarin MM-kisojen kisapaikkoja ovat olleet rakentamassa mm. pohjoiskorealaiset orjat, joiden kuukausipalkka on viitisen euroa. Vastineeksi tästä rahallisesta korvauksesta saa menettää ihmisoikeutensa ja olla ihan oikeassa kuolemanvaarassa surkeiden työolojen vuoksi. Kun kisapäivä lähenee, eivätkä kisapaikat ole kunnossa, tarvitaan lisää voitelurahaa. Se raha tulee tyypillisesti julkisista varoista, mutta valuu yksityisiin taskuihin, jotka todennäköisesti ovat jo valmiiksi pullollaan.

Useat huippu-urheilijat eivät voisi vähempää välittää rehdistä kilpailusta, vaan ainoa asia, jolla on merkitystä, on voitto. Joku pikajuoksija, jonka nimeä en enää muista, on sanonut, että hän ei piittaa siitä, vaikka kaatuisi maaliviivan jälkeen kuolleena maahan, kunhan hän vain on ylittänyt sen ensimmäisenä. Rehdin pelin lisäksi siis myöskin terveys on joillekin osallistujille sivuseikka. Toisaalta, vaikka itse kilpailuun tai siihen valmistautumiseen ei liittyisikään vilppiä, niin tarkastellaanpa vaikkapa keihäänheittäjiä. Moniko huippuheittäjä selviää urastaan ilman olkapääleikkausta? Tietyllä tavalla sitäkin voi ajatella dopingina: urheilija ei selviä omillaan, vaan tarvitse lääkärin apua. Lääkäri ei vain aina auta kemiallisin keinoin, vaan myös kirurgisin.

Kaikki edellä mainittu huomioiden onkin kiinnostavaa, miten urheilun yleinen imago voi olla niin puhtoinen ja ylevä. Ilmeisesti kyse onkin siitä, että ainoastaan se julkisuus- ja erityisesti mielikuva on positiivinen. Kulissit ovat kunnossa, mutta niiden takana piilee jotain sellaista, jota yleisö ei halua nähdä. Jos kulissiin välillä ilmestyy halkeama jai muu tirkistysreikä joka paljastaa takana rehottavan karmeuden, niin yleisö rauhoittelee itseään tuudittautumalla siihen itsepetokseen, että "se nyt oli vain poikkeus, mutta kyllä meidän urheilijamme sentään ovat puhtoisia ja kaikin puolin kunnollisia." Käsi sydämelle: miten uskottavaa se on?

Varoituksen sana on paikallaan: minun kohdallani tämä kirja vei maun kaikenlaisista (liian)isoista urheilutapahtumista. Toki niistä olisi mahdollista edelleen nauttia, mutta se vaatisi silmien ummistamista niiltä kulissien takaisilta näkymiltä. Minun kohdallani se ei ainakaan vielä onnistu, mutta kaikkien kohdalla ei liene samoin.

Yritän jatkaa ilon saamista liikunnasta ja oikeasti rehdistä kilpailusta, vaikka se olisikin harrastelua eikä tasoltaan kovin korkeaa. En myöskään halua olla ilonpilaaja ja estää muita ihmisiä nauttimasta myös huippu-urheilusta, mutta siihen liittyvää innostusta minun on vaikea jakaa.