Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Miika Nousiainen: Maaninkavaara
Otava 2009
Painetussa kirjassa sivuja: 351
Äänikirjan lukija: Aku Laitinen
Äänikirjan kesto: 9h 20min

Jarkko Huttunen on lupaava nuori juoksija, jota hänen isänsä Martti valmentaa. Huttusen perhettä kohtaa suru-uutinen, kun Jarkko on kadonnut laivalta palatessaan Ruotsista kisamatkalta. Auttaakseen isäänsä surutyössä Jarkon pikkusisko Heidi ilmoittaa, että hän voi aloittaa juoksemisen uudelleen, ja isä saa valmentaa häntä.

Martti suhtautuu juoksemiseen vakavasti. Todella vakavasti. Niin vakavasti, että millään muulla ei ole merkitystä, kuin juoksemisella. Kestävyysjuoksemisella. Ja kun sanotaan että millään ei ole väliä, niin se todella tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, että juokseminen on tärkeämpää kuin yhtään mikään muu. Koulunkäynti, ystävät, perhe-elämä, elämä yleensäkin - kaikki saa väistyä sen tieltä, että Heidistä tehdään Juoksija.

Eipä sillä, on juoksu täyttänyt Martin elämän muutenkin. Alussa on huvittavaa kuunnella, kun perheen pää kierrättää perhettä katsomassa entisten juoksijoiden patsaita ja kotitaloja. Kaikki tekemiset peilataan aina siihen, mitä Paavo Nurmi on joskus tehnyt, Lasse Virén sanonut tai Pekka Vasala aikonut. Jos Kaarlo Maaninka on pitänyt hihatonta paitaa, niin silloin hihaton paita on juoksijan ainoa oikea asuste. Ja tätä samaa jatkuu koko ajan, aivan tauotta. Jos se alkaa ahdistaa jo lukijaakin, niin voi vain yrittää kuvitella, millaista olisi elää tuollaisen ihmisen kanssa.

Maaninkavaara toi minulle heti mieleen Juhani Peltosen Elmon. Elmohan oli urheilijana täydellinen: hänen ei tarvinnut harjoitella lainkaan, mutta hän voitti aina kaikki kilpailut, oli laji sitten mikä hyvänsä. Martti Huttunen on puolestaan urheilufanina täydellinen: hän on omistautunut omalle lajilleen niin kokonaan, ettei anna minkään häiritä sitä.

Martti ei suinkaan ole pelkkä fani, vaan hänellä on myös osaamista: hänen valmennuksessaan Heidistä tulee hyvä juoksija. Kääntöpuolena on se, että Martin mielestä Heidin tulisi olla vain juoksija, ei mitään muuta, ja kun Heidi juoksee vain edistääkseen isänsä toipumista, niin ristiriita on ilmeinen. Martti yrittää tehdä tyttärestään koneen: Heidi saa syödä ja juoda vain sitä minkä Martti hyväksyy. Hänen täytyy pitää yllään painoliiviä ja nukkua magneettirummussa. Hänen täytyy tehdä aivan kaikki mitä Martti ikinä keksiikään, eikä hän saa välittää siitä, että ystävät kaikkoavat, häntä kiusataan koulussa ja terveyskin alkaa pettää.

Lukijan myötätunto on Heidin puolella. Koko ajan on yllä odotus, milloin Heidi ilmoittaa lopettavansa tai Sirkka-äiti käskee heitä lopettamaan. Harjoittelussa ei ole mitään kivaa, elämässä ylipäätään ei ole mitään kivaa, ei ole mitään odotettavaa. On vain juokseminen. Martin silmissä kiiluu kultamitali, mutta jos ei se urheilijaa itseään kiinnosta, niin jäljelle ei jää mitään muuta kuin uhrattu elämä.

Tämä kirja on tietysti fiktion tuotetta, mutta Nousiainen kirjoittaa aiheesta sen verran asiantuntevalla otteella, että harjoittelu kuulostaa pääosin uskottavalta. Mikäli haluaa maailman parhaaksi kestävyysjuoksijaksi, niin jotain kirjassa kuvatun kaltaista se oletettavasti vaatii. Tämä tuo mieleen myös kaikki ne urheilijat, jotka on pakotettu menestymään maansa puolesta.

Minun mielestäni huippu-urheilulla on pelkästään viihdearvoa. Huippu-urheilijoita ei voi pitää roolimalleina tai esikuvina tavalliselle ihmiselle, sillä huipulle pääseminen (kovasti kilpailluissa lajeissa) vaatii sellaisia satsauksia ja uhrauksia, etteivät ne ole mitenkään tavalliselle ihmiselle mahdollisia.

Huippu-urheilu ei myöskään ole mitenkään esimerkillinen terveellisenä elämäntapana, enkä edes viittaa tässä dopingiin. Kuinka moni urheilija onkaan joutunut lopettamaan uransa erilaisten loukkaantumisten vuoksi? Kuinka moni on joutunut kirurgin pöydälle urheiluvammojensa takia? Otetaan esimerkkinä kansallinen ylpeydenaiheemme keihäänheitto: näyttäkää minulle kansainvälisesti menestyvä heittäjä, jonka olkapäätä ei ole leikattu kertaakaan, tai joka ei ole lopettanut uraansa loukkaannuttuaan tai ole edes menossa olkapääleikkaukseen. Veikkaan, että se ei ole kovin sankkalukuinen joukko. Urheilusankareita he voivat olla, mutta ei ole oikein pitää esikuvana sellaista, että rikotaan oma keho leikkauskuntoon.

Urheilusta kiinnostuneille lukijoille tämä kirja on mitä mainioin valinta, ja kuuluu yhteen aiemmin mainitun Elmon kanssa. Juniori-ikäisten urheilijoiden valmentajille tämä on aivan pakollista luettavaa. Kehotan heitä miettimään, valmentavatko he itsensä vai urheilijoidensa tähden. Onko tähtäimenä valmentajana saavutetut mitalit, kunnia ja mammona, vaiko tehdä jotain hyvää valmennettavilleen. Jälkimmäisessä tapauksessa on syytä miettiä, mitä se hyvä on, ja menestymisen halun pitäisi lähteä ensin urheilijasta itsestään, ja vasta sitten valmentajasta.