Margaret Atwood: Orjattaresi

Margaret Atwood: Orjattaresi 

Suomennos: Matti Kannosto 

Kirjayhtymä 1986 (nyk. Tammi), (alkup. 1985) 

Sivuja: 396 

ISBN: 951-31-1210-1 

Tämän kirjan myötä saatan valmiiksi Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen omalta osaltani. Sain Orjattaresi luettavakseni Booksyltä, enkä todennäköisesti olisi sitä muuten tullutkaan lukeneeksi.

Fundamentalistikristityt ovat tehneet Yhdysvalloissa vallankumouksen ja luoneet totalitaarisen teokratian. Naisten asema varsinkin on kovasti muuttunut, heillä ei esimerkiksi ole omaisuutta lainkaan, vaan kaikki on miesten nimissä, eivätkä he tietenkään saa esimerkiksi lukea lainkaan. Eipä sillä, että mitään luettavaa olisi jäljelläkään, ainakaan virallisesti.

Kertojapäähenkilö on orjattarena Fred-nimisen komentajan perheessä, ja sen vuoksi hänen nimensä on yksinkertaisesti "Frediläinen", isäntänsä mukaan. Hänen ainoana tehtävänään on tuottaa perheeseen lapsi, mihin komentajan vaimo ei kykene (ja vikahan on aina naisessa). Jos hän tehtävässä joskus onnistuu, hänet siirretään toisen komentajan alaisuuteen tehdäkseen saman uudelleen.

Arjen tylsyys on vertaansa vailla. Päivittäiseen ohjelmaan kuuluu ruokaostoksilla käynti, tosin kauppoja ei ole montaa, niiden valikoimat ovat varsin rajalliset ja kaikki on kortilla. Seurana ostoskäynneillä on toisen komentajan orjatar, mutta hänen kanssaan ei saa keskustella. Samalla matkalla voi käydä myös katsomassa Muuria ja siellä varoituksena roikkuvia teloitettuja. Muuten aika kuluukin ei-minkään merkeissä, omassa huoneessaan tylsyyden parissa. Kerran kuussa yritetään panna lasta alulle, mutta ajankuluksi siitäkään toimituksesta ei ole.

Noin puolet kirjasta kuluu tämän arjen kuvailussa ja vanhojen aikojen muistelussa; kertojalla oli perhe jo ennen vallankumoustakin, ja sen jälkeen taas oli vuorossa vaihe tulevien orjatarten koulutuslaitoksessa. Alkupuolisko tuntuu pitkähköltä, mutta korostaa hyvin sitä tylsyyttä, jonka välttämiseksi on jo valmis melkein mihin tahansa. Jälkimmäisessä puoliskossa tapahtuukin jo jotain, mikä lisää mielenkiintoa tuntuvasti. Ryhtymättä juonipaljastuksiin voin todeta, että joku ehtii tehdä jotain luvatonta, mikä ei kauheasti taida yllättää :)

Tämä on eittämättä dystopiakuvaus, mutta kiinnostavasti Atwood kertoo sen ainoastaan yhdestä näkökulmasta, enkä lukiessani osannut edes kaivata tietoa siitä, mitä kaikki muut tekevät. Kertoja näkee elämää erittäin menestyneen komentajan taloudessa, eikä itsekään tiedä miten muut - tavalliset - ihmiset elävät. Näppärä tapa kiertää tarve kuvailla yhteiskuntajärjestystä laajemmin. Toisaalta minua jäi hieman häiritsemään se, miten muuta maailmaa ei käsitelty lainkaan. Kanadaan kertoja yritti perheineen paeta, mutta muuta ei sitten ollutkaan.

En rakastunut kirjaan, mutta pidin siitä kyllä paljonkin. Se häiritsi, että teksti tuntui pitkään kovin tutulta, mutta olen melko varma siitä, etten ole tätä ikinä lukenut, edes osittain. Elokuva on olemassa myös, mutta sitäkään en muista nähneeni, ja deja vu tuli nimenomaan tekstistä, ja niin pitkältä pätkältä, ettei kyseessä voi myöskään olla pelkkä katkelma, joka olisi ollut jossain muualla. Joka tapauksessa kirja toi minut mukavuusalueeni ulkopuolelle ja sisälsi osuvia elementtejä. Rakastumiseen vaaditaan kuitenkin vielä enemmän, eikä feminismi taida olla aihe, joka jaksaisi kannatella minua aivan siihen asti. Yhteiskunnasta olisin halunnut kuulla lisää, samoin kuin siitä tavallisten miesten osasta. Ja olikos koko maassa köyhiä lainkaan? Jos ei, niin miksei?

Kiitoksia Booksylle!

Orjattarista ovat lukeneet myös Zephyr, Jenni, Raija, Ahmu, Raisa ja Vauhko.

Antti Tuuri: Eerikinpojat

Antti Tuuri: Eerikinpojat 

Kansi: Hannu Taina 

Otava 2001, 316 sivua 

ISBN: 951-1-17450-9 

Tämä kirja valikoitui luettavakseni puhtaasti edellisen pohjalta, sillä kyseessä on saman Äitini suku -sarjan ensimmäinen kirja. Tapahtuma-aikana on 1730-luku, ja nimestään huolimatta päähenkilönä ja kertojana on piikatyttö Ulla. Isännän epäonnistuneen raiskausyrityksen seurauksena hän joutuu lähtemään karkuun, eikä suopeaa vastaanottoa tahdo löytyä muualta kuin herätysliikkeen johtajien, Eerikinpoikien, luota. Eerikinpojat puolestaan on tuomittu vääräuskoisina maanpakoon, ja Ulla päättää seurata näitä hyviä ihmisiä minne he päättävätkään mennä.

Kirjan teemana on uskonvapaus ja suvaitsemattomuus. Eerikinpojat ja heidän seuraajansa haluavat elää alkuseurakunnan tavoin ammentaen säännöt uskolleen pelkästään raamatusta eikä mistään muualta. Luterilainen kirkko näyttää heistä samanlaiselta Baabelin portolta kuin katolinenkin, sillä kirkon edustajat eivät katso suopeasti ketään, joka yrittää luikerrella ilmaiseksi sivuuttaen sellaisia maksullisia seremonioita kuin kasteen, ripin ja hautauksen. Eerikinpojat eivät ymmärrä miten nämä maksut oleellisesti eroavat Lutherin parjaamasta anekaupasta, eikä sitä lukijallekaan paljasteta.

Tavalliset ihmiset eivät välitä kirkon kirstuun kilahtavista kolikoista, mutta heidät taas on lietsottu pelkäämään kaikkea erilaista: jos jollekin eivät Lutherin opit kelpaa, niin hänen on oltava noita. Kuolleiden sisäelimet leikellään ulos ja lapsia syödään elävältä; tietäähän sen, jos ei meidän kirkkomme kerran kelpaa. Tanskan rannikolle rakennettu sauna ei myöskään saa osakseen ymmärrystä, vaan suomalaisia jumaia siellä palvotaan salamyhkäisissä palvontamenoissa, joissa alastomana ryvetään ties missä noitahöyryissä.

Tässä on tosiaan kyseessä sarjan aloitusosa, ja kieltämättä jatkoa jääkin odottamaan. Sen vuoksi tämä ei erillisenä yksittäisenä kirjana ehkä toimi niin hyvin kuin vaikkapa Kylmien kyytimies, sillä tarina jää kesken. Jos Ullan elämäkertaa kirjoitettaisiin joskus vuosien kuluttua, niin tämän vaiheen voisi kuitata hyvinkin lyhyesti riippuen siitä, miten kiinnostavia tulevat vaiheet ovat olleet. Sarjan seuraava teos onkin nimeltään Ullan kirja, joten ilmeisesti niissäkin on ollut jotain kerrottavaa :)

Minä pidin tästäkin kirjasta, joskaan en yhtä paljon kuin kyytimiehestä. Tällainen (aiheellinen) kriittisyys kirkkoa kohtaan on minulle mieluisaa luettavaa, ja Tuurin kertojanlahjoista en viitsi enää erikseen edes mainita.

Eerikinpoikien matkassa on purjehdittu myös Valopolulla.

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies

Kansi: Hannu Taina

Otava 2007, 278 sivua

ISBN: 978-951-1-22106-7

Olen aiemmin lukenut Tuurilta kolme osaa Pohjanmaa-sarjaa sekä yhden yksittäisen kirjan. Hänen kertojantaitonsa ovat tehneet sen verran hyvän vaikutuksen, että Amman blogatessa Kylmien kyytimiehestä lisäsin sen oitis lukulistalleni. Tämä on Äitini suku -sarjan kuudes osa, mutta näyttää toimivan oikein hyvin itsenäisenäkin kirjana.

Eletään kevättä 1918, kun Jussi Ketola pakotetaan aseella uhaten Kauhavan asemalla junaan hevosensa kanssa. Tie vie kohti Tamperetta, missä on sota on käynnissä kiivaimmillaan. Rauhan miehenä Jussi ei halua aseeseen tarttua kummankaan osapuolen puolesta, ja hevosmiehen tehtäväksi tuleekin haavoittuneiden ja kaatuneitten kuljetus.

"Pitelin kädessäni valkoista nauhaa, jonka Virkkala minulle oli antanut. Virkkala kysyi, olinko punaisten puolella tässä sodassa. Sanoin uudestaan, etten ollut kenenkään puolella, mutta ihmisten tappamista vastaan olin."

Tämä on sotatarina minun makuuni. Jussi pysyttelee puolueettomana alusta loppuun, mutta pitää sentään järjen kädessään eikö ryhdy provosoimaan ketään, vaikka aihetta kyllä olisi kosolti. Asetelma on hieno; Tuuri on onnistunut luontevalla tavalla tuomaan ulkopuolisen tarkkailijan tapahtumien sisäpuolelle. Hän ei osoittele sormellaan muuta kuin sodan tasapuolista mielettömyyttä molemmin puolin. Inhottavat tapahtumat johtuvat pikemmin yksittäisten ihmisten henkilökohtaisesta vihasta, pahuudesta ja järjettömyydestä kuin kummankaan puolen yleisestä ominaisuudesta. Propaganda luonnollisesti pyrkii tekemään vihollisesta hirviön ja riistämään häneltä ihmisyyden, ja henkensä edestä pelkäävä sotilas, joka näkee toveriensa kuolevan, ei ole kaikkein alttein kyseenalaistamaan propagandan väitteitä.

Kertojana Tuuri on vertaansa vailla. Olen aiemminkin maininnut tykkääväni hänen tyylistään, ja sama pätee edelleen. Tätä kirjaa uskallan suositella etenkin kaikille sodan vastustajille, mutta ei muidenkaan kannata väistellä.
Tykästyin kirjaan niin kovasti, että kävin saman tien hakemassa oikein kahdesta kirjastosta sarjan ensimmäisen osan, sitä voi siis hyvällä syyllä odotella saapuvaksi tänne blogiinkin aikanaan.
Kylmiä ovat kyydinneet Amman lisäksi myös Minna ja Jukka Kemppinen.