J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi
Tammi 1998, 335 sivua.
Tällä kertaa oli vuorossa yksi niistä harvoista kirjoista, joka ei ole lainassa mistään tai edes annettu arvostelua varten, vaan se on ollut meillä pian pari vuotta. Se kuuluu oikeasti seitsenvuotiaalle tyttärelleni, joka ei kuitenkaan ole saanut sitä lukea, eikä ole halunnut sitä itselleen luettavan. Minä tarkistin nyt osaltani, antaisinko hänen edes lukea sitä vielä.
Harry Potter tuskin kaipaa esittelyjä. En myöskään aio kertoa juonesta tai asetelmasta tai puitteista tai mistään vastaavasta yhtään mitään, sillä en jaksa uskoa tähän blogiin löytävän kenenkään, joka saisi noita tietoja ensimmäistä kertaa vasta täältä. Jos suinkin joku sellainen on, niin ilmoittautukoon kommenteissa!
Fantasia ei ole kuulunut minun lukemistooni oikein milloinkaan. Olen pitänyt tärkeänä sitä, että tarinoiden tapahtumat voisivat periaatteessa olla mahdollisia, ja jos lähdetään taikavoimien tielle, niin nousee helposti esiin kiusallisia kysymyksiä siihen tyyliin, että jos tuo on mahdollista, niin miksi tämä ei. Tai jos on mahdollista rikkoa joitain hyvin perustavanlaatuisia fysiikan lakeja, niin sitä voisi käyttää hyväkseen esim. ikiliikkujan kaltaisten keksintöjen kehittämiseen. Sellaisten avulla taas saataisiin vaivatta tuotettua apua monille sitä tarvitseville, ja minä ainakin tekisin mieluummin niin kuin vain sepittäisin viihdyttäviä tarinoita.
Ajatukseni on siis se, että jos kirjailija näkee vaivaa ottaakseen taikuuden käyttöönsä ja rakentaa kokonaisen maailman sen varaan, niin eikö hänestä voisi samalla löytyä sen verran inhimillisyyttä, että hänen maailmassaan olisi saman tien autettu hädänalaisia? Vaikkapa haitattu jästien sotakoneiden toimintaa ja vaikutettu salaa vääryytä kärsivien eduksi? Miksi J.K. Rowlingin luomassa maailmassa on lasten syöpäosastoja?
Harry Potter -sarjan suosio on helppo ymmärtää. Kukapa ei haluaisi olla velho? Harry, jota kasvatuskodissaan potkitaan päähän suorastaan raivostuttavalla tavalla, kokee niin täydellisen pelastuksen, ettei se enää voisi olla parempi. Harryn kohtelu kotonaan ei ole niinkään raivostuttavaa siksi, että se on niin ilmiselvästi väärin, vaan juuri sen ilmiselvyyden vuoksi. Vähempikin alleviivaus olisi riittänyt, sillä Tuhkimon paha äitipuoli ei ollut edes aloittelija Potterin perheeseen verrattuna.
Vaikka lukija ei Harryn lähtökohtia voinekaan jakaa, on jokaisen lapsen elämässä varmasti tilanteita joissa olisi kivaa omata pikkuisen taikavoimia. Taikoa itselleen hieman herkkuja tai uusi lelu, rankaista kaveria joka ei ollut kiva juuri sillä kertaa, näpäyttää ankaria aikuisia. Juuri siihen tämä kirja vastaa.
Toinen puoli on taikamaailman olemassaolo. Sisäänkäynti löytyy jostain ihan tavallisesta paikasta, jota ei vain osata katsoa. Se on uskoakseni tärkeää, sillä on kivaa kuvitella jokapäiväisen matkan varrelta läytyvän jotain paljon kiinnostavampaakin, jos vain osaisi kokeilla oikeasta kohtaa.
Vaikka en uskoakseni kuulukaan kirjan ensisijaiseen kohderyhmään, niin nautin silti sen lukemisesta. Tarina oli elokuvan pohjalta entuudestaan tuttu, mutta se ei ainakaan vähentänyt viehätystä, sillä kirjassahan kerrotaan aina asiat tarkemmin ja siitä selviää sekin seikka, mikä on kenties mennyt elokuvassa ohi. En aio kuitenkaan jatkaa kirjasarjan lukemista, sillä minusta kaikenlaisten supersankaritarinoiden kiinnostavin osuus on se, missä he vasta saavat tai löytävät erikoisvoimansa, eli se missä he lakkaavat olemasta tavallisia ihmisiä.
Se täytyy vielä todeta, että tällaista kirjaa on huono mennä kritisoimaan yhtään mistään, kun ottaa huomioon myös myyntiluvut. Selvästikin kirjailija on tiennyt paremmin.
