Maarit Verronen: Pimeästä maasta

Maarit Verronen: Pimeästä maasta
Kirjayhtymä 1995
Sivuja: 268

Tämän kirjan löysin aikanaan kirjaston poistomyynnistä. Kansi on melkoisen mitäänsanomaton, eikä takakannen kuvauskaan kerro oikeastaan mitään muuta kuin sen, että jollain kirjan keskeisellä henkilöllä on pitkä ja vaikea nimi. Sen vuoksi ostopäätös tuli tehtyä yksinomaan kirjailijan nimen perusteella, mikä osoittautui riittäväksi perusteeksi, kuten olin toivonutkin.

Kirjan "ihmiset" ovat vain ihmisenkaltaisia. Tärkeimmät erot ovat erikoisessa syntymätavassa ja erityisesti siinä, että heidän fyysinen ulkomuotonsa muuttuu välittömästi ja suoraan henkisten ominaisuuksien perusteella.

Päähenkilö Ulthyrja Tharabereghist on kotoisin Pimeästä maasta, kaukana pohjoisessa eristyksissä kaikesta muusta olevasta kylästä. Kyläläiset uskovat maailmassa olevan heidän kylänsä ja ympäröivä tundra, eikä mitään muuta. Joka muuta kuvittelee, laitetaan kuoppaan virumaan, jotta hänestä pehmenee pois moinen epämuotoisuus. Kylässä on ensiarvoisen tärkeää olla oikean muotoinen. Kaikki ovat joko metsästäjiä tai huolehtijoita, ja heidän muotojaan ohjataan näitä toimia varten. Lapsia pidetään kuopissa pehmenemässä ja he pitävät päällään kivuliaita osamuotteja, jotka pakottavat heitä vähitellen oikean muotoisiksi. Oikea muoto puolestaan kokeillaan sovittautumisessa metalliseen kokomuottiin, joka on mystisen alkuvoiman luoma.

Ulhtyrhaa ahdistaa hänen kylänsä ilmapiiri ja tukahduttava asenne. Kulkukauppiaan tultua kylään hän uskoo, että maailmassa voi olla muitakin kyliä, ja niitä hän lähtee etsimään. Lukijaa ei suuresti yllätä, että kyliä myös löytyy, eivätkä kaikki ole samanlaisia kuin Pimeä maa. Tämän enempää en juonta halua paljastaa.

Niin kylien dynamiikka kuin ihmisten muodotkin on tietysti nähtävä vertauskuvallisina. Toisaalta eristyneisyys nousee hyvin selväpiirteisenä esiin. Pimeämaalaisten ahdaskatseisuus on alleviivaavan korostettua, ja ylipäätään kylien asukkaiden maailmankuva tuntuu suorastaan koomiselta, kun tiedämme, mitä muuta maailmasta todellisuudessa löytyy. Kirjassa eristyneisyys on vain maantieteellistä, mutta yhtä hyvin sen voisi ajatella ajalliseksi tai tiedolliseksikin, viime kädessä ilmiö toimii ihan samalla tavalla. Sen vuoksi tästä on helppo lukea myös kritiikkiä uskontoja kohtaan.

Kirja on ollut Finlandia-ehdokkaana 1995, mikä oli ilahduttavaa kuulla. Minä pidin tästä kovasti, sillä kyse on kirjasta, joka suorastaan pakottaa ajattelemaan. Se ei tarjoa edes suoraa kysymystä saati sitten vastausta, mutta silti lukija jää niitä molempia pohtimaan. Lukijakohtaisesti molemmissa on tämän kohdalla varmasti suuria eroja.

Parin päivän päästä alkaa lähikirjastossani seuraava poistomyynti. Toivottavasti minulla käy siellä yhtä hyvä tuuri kuin viimeksi!

Maarit Verronen: Varjonainen

Maarit Verronen: Varjonainen 

Kansi: Markko Taina 

Tammi 2013 

Sivuja: 219 

Aiemmin olen lukenut Verroselta kaksi novellikokoelmaa ja kaksi romaania, ja kaikki ovat olleet hyviä. Senpä vuoksi tuorein kirja meni minulla heti kirjastossa varaukseen, kun siihen mahdollisuus avautui.

Kirja alkaa päähenkilö Ainon hypätessä Tallinnassa jäniksenä autolautan kyytiin. Vaikka sitä ei kerrotakaan, niin laivan nimi on mitä ilmeisimmin Estonia ja ajankohtana syyskuun 27. päivä vuonna 1994. Ainolla ei ole passia tai kelvollista henkilöllisyyttä, mutta hänellä on halu päästä Suomeen tai Ruotsiin ja jonkinlainen suunnitelmakin on tullut laadittua. Suunnitelmaan ei kuulu laivan uppoaminen, mutta ei se loppujen lopuksi paljon haittaakaan, sillä merestä toiselle matkustajalaivalle pelastuttuaan hän on pääsemässä näppärästi Suomen kamaralle.

Sitä ei helposti tule ajatelleeksikaan, miten hankalaa voi olla ilman henkilöllisyyttä. Moni ovi on silloin suljettuna. Kelvollisen henkilöllisyyden hankkiminen ei myöskään ole aivan mutkatonta, etenkin jos haluaa pitää taustansa pelkästään omana tietonaan.

Kirjan juonena on siis se, miten asiat voivat mennä jos joutuu aloittamaan aivan tyhjästä. Mukana on vain yllä olevat vaatteet ja se mitä pään sisältä löytyy. Minä ainakin olen joskus mietiskellyt, millaista tuollainen aivan tyhjästä aloittaminen voisi olla, ja siihen Verronen kertoo oman näkemyksensä. Mielenkiintoisia kysymyksiä nousee esiin sen myötä, kun elämässään on päässyt alkuun ja se mitä on ehtinyt saavuttaa, onkin yhtäkkiä uhattuna. Tavallaan voisi ajatella, että silloin on vaarassa menettää kaiken, sillä jäljelle ei enää jäisi kuin terveys ja vapaus, joka sekin olisi jatkuvasti uhattuna. Pienetkin asiat tulevat silloin suhteellisesti arvokkaammiksi. Toisaalta tässä nähdään myös yksi merkitys sille vanhalle tokaisulle, että on lottovoitto syntyä Suomeen.

Minä pidin tästä kirjasta kovasti. Aihe on niin kiinnostava, että voisin empimättä lukea toisen ja kolmannenkin näkemyksen siitä. Verrosen versio on uskottavuuden puolesta kunnossa. Ainolla on välillä onneakin, mutta niinhän joillekin aina käy. Huonolla tuurilla hänen tarinansa olisikin päättynyt jo ennen sivua 11.

Viime aikoina on tullut vastaan niin useita hyviä kirjoja, että alkaa tuntua jo lattealta todeta haluavansa lukea lisääkin saman kirjailijan tuotantoa. Mutta ei voi mitään, niin se vain on!

Vuoden 2012 top 10

Kuten aiempinakin vuosina valitsen viime vuoden aikana lukemistani kirjoista kärkikymmenikön. Kirjat on siis voitu julkaista milloin hyvänsä; ainoa niitä yhdistävä ominaisuus on, että olen lukenut ne loppuun vuoden 2012 kuluessa. Yhteensä kilpailijoita on mukana 75; romaaneja, novellikokoelmia ja tietokirjoja. Sarjakuvia en ole vieläkään laskenut mukaan, koska en ole niitä oppinut arvostelemaan.

Kirjat eivät ole paremmuusjärjestyksessä kahta ensimmäistä lukuunottamatta.

1. Katja Kettu: Kätilö. Tämä tuntuu vähän tylsältä valinnalta, kun kirja oli jo aiemmin muiden bloggaajien niin suuressa suosiossa, että se voitti Blogistanian Finlandiankin. Mutta totuuden nimissä minun on todettava, että valinta oli erinomainen, ja olisi todennäköisesti saanut minultakin äänen (ääniä), jos olisin sen ajoissa lukenut.

2. Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Tässä vaiheessa en vielä tiedä tämän vuoden Blogistanian Finlandian lopullista kohtaloa, mutta tylsien valintojen linja näyttää jatkuvan, sillä ilmeisesti tässä on kyseessä Kätilön seuraaja. Lyhyt kirja, mutta täyttäkin täydempää tavaraa. 

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan. Tietokirjoista tämä oli vuoden ykkönen, vaikka haastajatkin olivat kovia. Enqvistin kolahtamisesta kielii sekin, että luin syksyn aikana kolme hänen kirjaansa, mikä on pääasiassa kaunokirjallisuuteen keskittyvässä blogissa varsin suuri määrä.

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies. Tästä pidin kovasti. Jos se olisi julkaistu tänä vuonna, olisin todennäköisesti antanut jopa yhden äänen Blogistanian Finlandiaan. Mieleen jäi erityisesti päähenkilön käytännöllinen pasifismi, hiljainen aseistakieltäytyminen. Sekin kertonee jotain, että innostuin tästä niin paljon, että luin heti perään samaisen Äitini suku -sarjan ensimmäisen osan Eerikinpojat.

Cormac McCarthy: Veren ääriin. Vaikuttavan realistinen kuvaus villistä lännestä kaikessa raakuudessaankin. Kirja on painunut mieleen, vaikka veriset, julmat kohtaukset ovatkin jo pikkuisen painuneet unholaan. Tunnelman luojana McCarthy on mestari.

Maarit Verronen: Karsintavaihe. Verrosen mainio dystopiakuvaus. Hyvin uskottava dystopia, joka nimenomaan kritisoi sitä, mitä voisi tapahtua jos ei kelkkaa riittävän aikaisin käännetä. Ei luonnonkatastrofeja tai mitään, vaan ainoastaan yhteiskunnan kehittymistä huonoon suuntaan.

Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika. Raviloa voisi pitää suorastaan pakollisena tällä listalla. Hänen kirjansa jäivät vuoden mittaan turhankin vähälle huomiolle, mutta osittain tämä selittyy säästelyllä: ei ahmita kaikkia herkkuja heti! 

Antti Tuomainen: Veljeni vartija. Mainio kirja, joka edustaa juuri sellaista kerrontatapaa joka kolahtaa minuun: useampi kuin yksi kertoja ja aikataso, ja langat punotaan lopussa yhteen. Näitä jaksaisi lukea vaikka kuinka.

Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen. Tämä on mukana pitkälti vetovoimansa vuoksi. Minä luen kirjani pätkissä, mutta tähän en malttanut olla palaamatta miltei koko ajan, kunnes huomasin kirjan jo loppuneen. Jospa vain voisikin tietää jo etukäteen, että on tällainen kirja kyseessä...

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen. Ei-pakollinen kauhun ja tiiliskivien edustaja. Tämä veti puoleensa samaan tapaan kuin edellinen Alasalmikin (ja sattumalta luin ne peräjälkeen), mutta luettavaa riitti paljon pidemmäksi aikaa. Ei aivan perinteinen vampyyritarina, mutta toimi mainiosti. Lindqvist on vahvasti mukana TBR-listallani.

Jälkihuomioita:
Jos arvioisin jokaista kirjaa erikseen, nostaisin mahdollisesti Enqvistiltä esiin myös Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat ja toisaalta ottaisin mukaan Arto Salmisen Kalavaleen. Ajattelen kuitenkin tällä listalla enemmänkin kirjailijan kaikkia lukemiani kirjoja, ja Salmisen nostin ansaitsemalleen paikalle jo viime kerralla. En halunnut tehdä tästä top15:ttä, mutten malta olla antamatta vielä "kunniamainintoja" Kafkan Oikeusjutulle ja Marja Björkin Prolelle. Molemmat olivat hyviä ja painuivat mieleen, mutta jäivät tällä kertaa varsinaisen listan ulkopuolelle. Asko Jaakonahon Onnemme tiellä tulikin jo mainittua Blogistanian Finlandia -äänestyksessä.

Maarit Verronen: Luolavuodet

Maarit Verronen: Luolavuodet 

Kansi: Markko Taina 

Kirjayhtymä 1998 

Sivuja: 141 

ISBN: 951-26-4369-3 

Kirjan päähenkilö Vjeshta lopetti matemaatikon uransa, koska ei kyennyt näkemään matematiikan kauneutta, jonka on väitetty aukenevan kaikkein lahjakkaimmille. Sen sijaan hän ryhtyikin luolantutkijaksi, muutti pieneen maalaiskylään tutkiakseen siellä olevaa valtavaa luolaa ja houkutteli mukaansa myös tukun tutkijaystäviään.

Luolantutkimus osoittautuu monipuoliseksi tieteenlajiksi sopeutuen hyvin sen mukaan, mikä kunkin tutkijan erikoisala on. Matemaatiikka vain tahtoo olla vaikea tapaus, ja niinpä Vjeshtan rooli ei muodostukaan tieteellisen tavoitteelliseksi, vaan hän tutkii luolia koska tykkää siitä. Luolantutkimuksen kuvaus kuulostaa näin maallikon korvaan asiantuntevalta; tuskin kyse on ainakaan silkasta fiktiosta.

Luolat ja elämä niissä toimii myös vertauskuvina päähenkilön omalle elämälle ja itsensä etsimiselle. Myös Vjeshtan vanhempien pakolaistaustan ja kyläläisten välinen suhde löytää vastinparinsa yli 20000 vuoden takaa. Verronen onkin saanut hienosti mahtumaan monitasoisia elementtejä näinkin pieneen sivumäärään. Mieleen tulee pitkä novelli, eikä ero tietysti suuri olekaan. Loppupuolelta löytyi novellimainen yllätyskin, mikä ilahdutti minua suuresti.

Tämä oli juuri niin hyvä kuin Verroselta uskalsin toivoakin. Ei mikään suuri kirja, mutta erinomainen välipala, oikein maukas!

Maarit Verronen: Karsintavaihe

Maarit Verronen: Karsintavaihe
Kansi: Markko Taina

Tammi 2008, 325 sivua.

ISBN: 978-951-31-4296-4

Olen aiemmin lukenut Verroselta kaksi novellikokoelmaa ja tykännyt niistä. Karsintavaihe löytyi kirjakaupan alehyllystä jokin aika sitten, ja nyt vain sattui tulemaan lukuvuoroon kuudes oikealta :)

Karsintavaihe kertoo dystopiasta, joka ei sijoitu kovinkaan kauas tulevaisuuteen. Teknisistä edistysaskeleista mainitaan mm. kuljettajattomat autot, mihin tarvittava teknologia käsittääkseni olisi jo nyt olemassa. Kaikki autot eivät suinkaan ole kuljettajattomia, mikä kuulostaakin varsin realistiselta. Ihmisiin on istutettu tunnistesiruja, mutta niitäkään ei ole kaikilla. Kolmas asia on automaattinen siivous niin kotona kuin pihamaallakin sekä automaattinen puutarhanhoito. Ei siis mitään teknisesti todella mullistavaa, mikä ilahdutti minua suuresti.

Yhteiskunta onkin sitten muuttunut enemmän. Työt on jaettu palkkauksen ja jonkinlaisen vaativuuden mukaan neljään kategoriaan, A-D. Ihmiset puolestaan on luokiteltu väristatuksin sen mukaan, miten luotettavia ja lainkuuliaisia he ovat. Oli mielenkiintoista huomata, miten skaala sininen-vihreä-valkoinen-keltainen-oranssi-punainen on intuitiivisestikin selvä: punainen ei kuulosta hyvältä, valkoinen on neutraali ja vihreä taas kuulostaa hyvältä.

Dystopia on syntynyt sitä kautta, että valta ja vastuu yhteiskuntajärjestyksestä on ulkoistettu kokonaan valtaville yksityisille turvafirmoille. Ei ole poliisia tai puolustusvoimia, vain turvafirmoja, eikä kukaan todella valvo niiden toimintaa. Tämä taas on johtanut ihmisten eriarvoistumiseen: keltaisen statuksen omaava D-työntekijä ei ole millään mittapuulla tasa-arvoinen vihreän statuksen A-työntekijän kanssa, ei edes lain edessä. Lisää eriarvoisuutta tulee siitä, että palkkaerot eri kategorioiden töillä ovat hyvin suuria. D-työläisillä ei ole mitään asiaa A-työläisten alueelle, jos A:lle mitättömät pääsymaksutkin ovat D:n palkalla saavuttamattomissa. Asuminen on erittäin kallista, ja kukin luokka ohjautuukin omiensa pariin.

Kirjan päähenkilö Lumi on luullut kuolevansa nelikymppisenä perinnölliseen sairauteen, mutta saakin tietää sen olevan parannettavissa. Hänelle koittaa siis tavallaan uusi elämä, ja lukijat pääsevät seuraamaan hänen taivaltaan C- ja D-luokan keikkatyöläisenä. Samaan aikaan yhteiskunnassakin näyttää tapahtuvan isoja asioita, liittyen niin alempien statuksien ihmisiin kuin lääkkeisiin, joiden voimalla kaikki tekevät järjettömän pitkiä työpäiviä ja -viikkoja.

Karsintavaihe ei rakennu niinkään juonensa kuin esittämänsä dystopian varaan. Paikoitellen se oli jopa pelottavaa luettavaa, sillä pidän tuollaista tulevaisuutta varsin mahdollisena, ikävä kyllä. Avainasemassa ovat monikansallisten yritysten paisuminen liian suuriksi, jotta pienellä ihmisellä olisi mahdollisuuksia räpistellä niitä vastaan, kansalaisten automaattinen valvonta ja yhteiskunnallinen eriarvoistuminen. Verrosen maalaama kuva on todella lohduton, ja sitä lukiessa tulee mieleen erilaisia kaltevan pinnan argumentteja, miten sitä kohti voitaisiin hyvinkin päästä pienin askelin.

Minä pidin tästä kirjasta kovasti. Jos yksittäinen kirja oli näin hyvä, niin on kiinnostavaa nähdä, millaisia sitten ovatkaan vaikkapa ne, jotka ovat olleet Finlandia-palkintoehdokkaina tai saaneet muita palkintoja.

Karsintavaiheeseen ovat osallistuneet myös Kirjavinkkien Mikko, Maria M. LukeVille-blogista ja Koira helvetistä.

Maarit Verronen: Vanhat kuviot

Maarit Verronen: Vanhat kuviot

Tammi 2012, 184 sivua.

Vähän reilu vuosi sitten luin Verrosen edellisen novellikokoelman Normaalia elämää. Silloin innostuin kirjailijasta niin paljon, että uhosin hänen teoksiaan löytyvän blogistani jatkossakin. En kaavaillut aivan näin pitkää väliaikaa, mutta tässäpä onkin sitten  Vanhat kuviot ihan tuoreeltaan.

Kyseessä on jälleen novellikokoelma. Tällä kertaa tarinoilla ei ole yhtä yhteistä teemaa, vaan ne on jaettu kolmeen osaan: piiloutujiin, vastustajiin, ja lähtijöihin. Kahdessa ensimmäisessä osassa on kaksi novellia kummassakin ja viimeisessä vain kolme, mutta nimitarina on pituudeltaan melkein 60 sivun mittainen. Kunkin osan tarinat osuvat selvästi otsikkonsa alle, niin että yksioikoinenkin lukija tajuaa niiden olevan paikallaan.

Tarinoissa on hauskoja pieniä ideoita, jotka jaksavat hyvin kannatella juuri novellin verran tekstiä. Esimerkiksi piiloutujissa nainen huomaa seinällä vanhan tutun nimen, ja saa päähänsä löytää tämän ihmisen, vaikkei mitään asiaa olekaan. Tai vastustajissa useiden vuosien mittainen tarina huoltoaseman myyjästä, joka saa elämäänsä sisältöä huijaamalla asiakkailta mitättömiä pikkurahoja.

Lähtijöissä oleva nimitarina on itseoikeutetusti kokoelman kruunu. Paitsi pituudeltaan, erottuu se myös sisällöltään. Toki noin pitkään novelliin mahtuukin jo paljon enemmän kuin muihin, mutta se nousee esiin myös paljon voimakkaammalla tunnelmallaan. Samalla se on pienimuotoinen dystopiakuvaus, joskin yhteisön järjestys tai järjestymättömyys johtuu etupäässä maantieteellisestä eristymisestä.

Minua ilahdutti tässä kokoelmassa se, ettei mukana ollut ainuttakaan novellia, joka olisi mennyt yli hilseen. Kaikissa oli oma jujunsa, johon pääsi käsiksi ihan suoraviivaisella lukemisella ilman vertauskuvia tai pohdintoja. Tällaisen kokoelman voi luettuaan sulkea tyytyväisenä eikä tarvitse jäädä murehtimaan rajoittuneisuuttaan luetunymmärtämisen suhteen.

Maarit Verronen: Normaalia elämää

Maarit Verronen: Normaalia elämää

Tammi 2009, 153 sivua.

En ole aiemmin tutustunut Verroseen lainkaan, ja Normaalia elämää löytyi Booksyn blogista. Hänen kuvauksensa kirjasta sai minut innostumaan niin paljon, ettei mikään muu kirjailijan monista kirjoista kelvannut, vaan piti saada juuri tämä. Tehtävä osoittautui odotettua hankalammaksi, sillä vakiokirjastossani kirjan oli määrä olla hyllyssä, mutta niin minä kuin kirjaston edustajakaan emme sitä kyenneet löytämään. Viime lauantaina vihdoin päätin tarttua tuumasta toimeen ja matkustaa varta vasten johonkin toiseen kirjastoon, jossa kirja olisi. En tiedä vetoaako Verronen juuri minun lähiympäristöni lukijakuntaan, sillä useista hyllyssä olevista kappaleista ei yksikään ollut missään kovin lähellä olevassa kirjastossa. Niinpä suoritimme poikani kanssa pelottomin mielin seikkailun tuntemattomalle maalle ja uuteen kirjastoon. Käynti oli onnistunut, sillä kaivatun kirjan lisäksi mukaan tarttui pari muutakin kirjaa, jotka olivat suorastaan tyrkyllä. Aivan kuin joku olisi laittanut ne juuri minua varten, mutta piilottanut sen kirjan jota varten matkan tein, jotta tulisin tutustuneeksi kirjastoon muutenkin kuin tyrkkyhyllyn osalta.

Normaalia elämää on novellikokoelma. Aiheet keskittyvät nimensä mukaisesti normaalin elämän ympärille. Tapahtumissa on kuitenkin jokin piirre, jonka pitäisi olla epänormaalia, mutta eipä vain ole. Lukijan eteen piirretään siis kuva jonkinlaisesta yhteiskuntaan hivuttautuvasta rappiosta, jonka pitäisi herättää ajatuksia.

Luulen, että tällainen kokoelma pitäisi lukea hitaammin. Antaa kullekin novellille aikaa ja ajatuksille tilaisuus kehittyä ja kypsyä. Se ei vain ole helppoa, koska tekee niin kovasti mieli lukea heti seuraava ja seuraava. Yksi vielä -ilmiön edessä näin lyhyt kirja on pelkkä suupala, ja siksi kirjasta saa nauttia paljon vähemmän aikaa kuin tahtoisi. Kirjan tarinoista suosikeikseni nousevat hoitaja sekä vierailijat, joka on minun makuuni todellinen helmi.

En epäile hetkeäkään etteikö Verrosta tulisi tulevaisuudessa näkymään tässä blogissa lisääkin, eikä sitä luultavasti tarvitse edes odotella pitkään. Kirjasto, täältä tullaan!