Torey Hayden: Aavetyttö
Otava 2007, 301 sivua.
Aavetyttö päätyi luettavakseni lukupiirinomaisesti. En varsinaisesti kuulu mihinkään lukupiiriin, mutta olen ystäväni kanssa lukenut joitain kirjoja tarkoituksena keskustella niistä. Ensimmäisenä kirjana oli Haydenin Auringonkukkametsä, joka oli valittu tarkoituksella sellaiseksi, jota en itse tulisi ikinä valinneeksi. Aavetyttö olisi välttänyt valintani vieläkin tehokkaammin, sillä se ei edes kuulu kaunokirjallisuuteen vaan löytyi luokasta 618, joka Helsingissä sisältää psykiatriaa.
Aavetyttö ei siis ole fiktiota, vaan perustuu tositapahtumiin. Ikävä kyllä, voisi lisätä. Hayden on hetken mielijohteesta vaihtanut työpaikkaansa erityisopettajaksi pienelle paikkakunnalle. Hänellä on ollut lukuisia edeltäjiä aivan lyhyen ajan sisällä, joku heistä oli irtisanoutunut ennen ensimmäisen päivän ruokatuntia. Oppilaita on vain neljä: selvästi autistinen Reuben, huumeäidin poikana syntynyt Philip, painajaismaisen keskittymiskyvytön häirikkö Jeremiah sekä Jadie, tyttö joka kulkee kumaraan kyyristyneenä eikä puhu koulussa koskaan kenellekään.
Jeremiah on selvästi syy edeltäjien lyhyisiin työsuhteisiin. Kahden sivun jälkeen lukijan tekisi jo mieli teljetä hänet johonkin ikkunattomaan koppiin, mutta onneksi erityisopettajat kykenevät työskentelemään toisin. Kuten arvata saattaa, on Jadie se, josta kirja varsinaisesti kertoo. Hän on normaaliälyinen, kykenee oppimaan asiat ilman vaikeuksia ja puhuu kotonaan aivan normaalisti. Koulussa hän on kuitenkin täysin sulkeutunut eikä suostu puhumaan lainkaan. Eteensä tuodut tehtävät hän kyllä tekee ja osoittaa kuulevansa ja ymmärtävänsä puhetta. Hayden saa tytön puhumaan ja voittaa vähitellen tämän luottamuksen. Sen jälkeen alkaakin vähitellen paljastua pelottavia asioita.
Aavetyttö on täysin romaanimainen ensimmäisten 275 sivun ajan, ja vasta lopussa tulee esiin se, että kyse ei ole miltään osin fiktiosta vaan kaikki perustuu tositapahtumiin (dokumenttiromaani). Tällaisten kirjojen toivoisi olevan fiktiota, mutta totuus lienee se, että todellisuus on raaempaa ja julmempaa kuin useimmat haluaisivat uskoakaan. Kirja on hyvin kirjoitettu ja se piteli minuakin otteessaan loppuun saakka. Edellisenä iltana minulta vaadittiin suurta itsehillintää olla lukematta kirjaa loppuun saakka, koska haluan vieläkin arvostella samana päivänä kuin kirjan luen, eikä tietokoneella naputtelu enää tullut kysymykseen.
Jos minä olisin kirjastoihminen, niin kovasti tekisi mieleni sijoittaa tämä hyllyssä kahteen paikkaan, myös sinne kaunokirjallisuuden puolelle. Jos ei muuten niin luokittelisi sitten vaikka yhden kappaleen eri luokkaan kuin muut, sillä ikimaailmassa en olisi mennyt tämänkaltaista kirjaa etsimään siitä hyllystä jossa se lopulta oli.
