Cormac McCarthy: Kaikki kauniit hevoset

Cormac McCarthy: Kaikki kauniit hevoset
Suomennos: Kaijamari Sivill
WSOY 2014, alkup. 1992
Sivuja: 342

Olen tykännyt aiemmin lukemistani kolmesta McCarthyn kirjasta, joten oli selvää, että lukisin myös tämän - kirjailijan läpimurtoteoksen.

Eletään 1940-luvun loppua. John Grady Cole on 16-vuotias, kun äiti kieltäytyy vuokraamasta hänelle kotitilaansa Teksasissa, vaan myy sen mieluummin pois. Poika ei jää asiaa surkuttelemaan, vaan ottaa hevosensa ja lähtee vuotta vanhemman kaverinsa kanssa Rawlinsin kanssa kohti Meksikoa. Matkalla mukaan liittyy vielä kolmas, vieläkin nuorempi poika, jolla on kuitenkin kaikkein komein hevonen. Sen kummempaa suunnitelmaa kolmikolla ei tunnu olevan. Hevosista he tykkäävät, ja cowboyn ura ilmeisesti kiinnostaa, ja Meksikosta saattaisi jotain työtäkin löytyä. Miksi sieltä eikä lähempää kotoa, jää epäselväksi.

Kolmikko hajoaa melko pian, mutta John ja Rawlins päätyvät kouluttamaan hevosia meksikolaiselle tilalle, ja eritoten John osoittautuu työssä hyvin taitavaksi. Tilan omistajalla on myös kaunis tytär Alejandra, ja tokihan heistä tulee Johnin kanssa pari. Tai tulisi, jos se suinkin olisi mahdollista, mutta isäpappa ei ole asiasta samaa mieltä.

Tarina jatkuu ja John pääsee Rawlinsin kanssa tutustumaan myös meksikolaiseen vankilaan, joka ei ole miellyttävä paikka.

On selvää, ettei tämä kirja lepää juonensa varassa. 16 vuotta kuulostaa kovin nuorelta siihen nähden, miten paljon John tuntuu tietävän hevosista, mutta enpä pysty sitä mitenkään mahdottomaksikaan sanomaan. Hänen hevoskouluttajan historiaansa ei kauheasti sivuta.

McCarthyn kirjoissa ihmiset eivät yleisesti ottaen ole hyviä. Kyllä heitäkin on, mutta pikemminkin kaikki pyrkivät vain selviämään omasta elämästään. Jos selviäminen edellyttää pahuutta tai silmien ummistamista pahuudelta, niin sitten niin tehdään. Tätä piirrettä pidän hyvinkin uskottavana. Meidät on vain opetettu kaikenlaisissa elokuvissa ym. uskomaan, että ihmiset pyrkivät pohjimmiltaan hyvään ja että se "hyvä" puoli lopussa voittaa ja sankari saa armaansa. Mutta ei se niin mene, vaikka John tietysti onkin se "hyvä", onhan hän amerikkalainen.

Lukemistani McCarthyistä innostuin tästä kaikkein vähiten. Realismista huolimatta tässä on tietty epäuskottavuus läsnä: jos John oli niin erinomainen hevosmies kuin näytti, ei hänellä ollut mitään tarvetta lähteä haahuilemaan erämaahan. Taidot olisi varmasti voinut näyttää kotimaassakin. Jos tämän seikan sivuuttaa, on tarina sinänsä ihan kiinnostavaa, ja karun rajaseudun kuvaus ansiokasta.

Odotukseni olivat näköjään nostaneet riman melkoisen korkealle. Koska tämä on vasta trilogian ensimmäinen osa, ei ole oikein sanoa viimeistä sanaa vielä tämän perusteella. Jään odottamaan jatkoa.

Jos joku innostuu tämän lukemaan, niin vinkkinä haluan mainita, että lopusta löytyy suomennokset kirjassa käytetyille espanjankielisille sanoille ja lauseille. Olen itse opiskellut espanjan alkeita vuoden verran ja sain pikkuisen selvää siltäkin pohjalta ja sen johdosta huomasin sanaston olemassaolon vasta noin 100 sivun kohdalla. Olisihan se paremmin mennyt valmiin käännöksen kera :)

Tommi Liimatta: Jeppis

Tommi Liimatta: Jeppis
Like 2014
Sivuja: 496

Olen lukenut aiemmin neljä Liimatan romaania, joista varsinkin viimeisin Rautanaula oli erinomainen. Sen vuoksi odotin tätäkin kirjaa innokkaana, tietämättä mitä olisi luvassa, mutta tietysti toivoen jotain samansuuntaista kuin viimeksikin. Odotuksiini ei vastattu, vaan Jeppis on jotain aivan toisenlaista, eli omaelämäkerta ala-asteen ajalta.

Kirja alkaa elokuussa 1983, Tommin koulun alkua edeltävänä päivänä ja päättyy toukokuuhun 1987, viidennen luokan viimeiseen päivään. Kerronta etenee kuukausi kerrallaan, asioita Tommin näkökulmasta tarkastellen. Tärkeimpinä ovat luonnollisesti koulu ja kaverit - ne kaksi juttua, jotka poikien elämän tuppaavat täyttämään.

Itse olen pari vuotta Tommia vanhempi, joten odotin melko tukevaa nostalgiapläjäystä, ja kieltämättä sellaisen sainkin. Takakannessa kirjaa tituleerataan mm. hevinkuunteluromaaniksi, mikä tarkoittaa lähinnä Kiss-yhtyettä. Se oli minunkin suosikkini vähän aikaa, eli biisit, bändin jäsenet ja lehdistä irrotetut ja sinitarralla seinään kiinnitetyt julisteetkin muistuvat hyvin mieleen. Liimatta on kuitenkin jaksanut luetella yksityiskohtia juuri sillä samalla innolla, joka pikku-Tommillakin oli, mikä puolestaan on melko paljon enemmän kuin lukijan mielenkiinto vaatisi. Toki tämä täytyy laskea autenttisuuden piiriin, mutta minulle olisi kyllä vähempikin riittänyt. Voin vain kuvitella, miltä ne kaikki Kiss-detaljit kuulostavatkaan sellaisen korvaan, joka ei ole bändistä koskaan innostunut.

Tämänkaltaisesta kertomuksesta odottaisi aluksi jotain dramaattista tapahtumaa, mutta melko pian osaa jo arvata, ettei sellaista ole luvassa. Näitä odotuksia on kyllä takakannessa tehokkaasti suitsittu, mikä onkin paikallaan, sillä odotusten osoittautuminen tyhjiksi vasta 400 sivua luettuaan olisi melkoinen pettymys.

Henkilöhahmot jäävät kovin ohuiksi. Niinkin tärkeät ihmiset kuin Tommin vanhemmat sivuutetaan hyvin kevyellä käsittelyllä. Suurimman osan ajasta en esim. ollut selvillä edes siitä, käykö Tommin äiti töissä.

En oikein syttynyt tästä kirjasta missään vaiheessa. Siitä kielii sekin seikka, että kyseessä on kirja, jota olen blogiaikanani lukenut kaikkein pisimpään. Lukeminen ei ollut millään muotoa epämieluisaa, mutta myöskään vetoa ei löytynyt. Sen vuoksi tulin lukeneeksi vain lyhyitä pätkiä kerrallaan, ja kirjanmerkki eteni kovin hitaasti.

Loppukin koitti aikanaan, mutta voisi sanoa, että juuri siinä vaiheessa kun tapahtumat alkoivat muuttua kiinnostavammiksi, tyttöjen astuessa kuvaan mukaan. Tai no, eihän siinäkään välttämättä mitään mullistavaa olisi ollut, mutta erilaista sentään lumilinnoihin, Kissiin ja polkupyöräkrossailuun verrattuna.

Jälkimakuna sanoisin, että kyllä tälle paikkansa on, mutta vähempikin olisi riittänyt.