Valhe & viettelys - Tarinoita pettämisestä

Valhe & viettelys - Tarinoita pettämisestä

Helsinki-kirjat 2011, 184 sivua.

Valhe & viettelys sisältää kahdeksan novellia eri kirjailijoilta. Yhdistävä teema on nimen mukaisesti pettäminen, mutta ei pelkästään parisuhdemielessä. Esimerkiksi Pasi Ilmari Jääskeläisen novelissa Kirje Lethelle on pettäjänä päähenkilön muisti. Hän kärsii erikoisesta muistisairaudesta, jonka seurauksena hän ei muista menneitä tapahtumia kuin parin tunnin päähän, mutta sen sijaan "muistaakin" tulevaisuuden. Seurauksena on varsin erikoinen asetelma eritoten kun kaksi tällaista potilasta kohtaa. Kyllähän se muisti kieltämättä pettää, mutta päällimmäinen teema on eittämättä siinä erikoisessa muistamisessa.

Tommi Liimatta oli minulle entuudestaan tyystin tuntematon kirjailija. Hänen novellissaan Venenäyttely on pääosassa muutama alakoululaispoika 80-luvulla. Olen itse ollut juuri samanikäinen samana aikana, ja Liimatta onnistuukin verestämään aivan tavallisia muistoja todella mahtavalla tavalla. Tytöille tämä luultavasti on vierasta tekstiä, mutta kaupunkilaispojille sitäkin tutumpaa. Liimatan nimi nousi kertaheitolla lukulistalleni.

Tuija Välipakan novelli Itkevä Samettiruusu on on teemaltaan sitä tavallista parisuhdepettämistä, mutta mukana on myös pariskunnan tytär, ja asetelma muodostuukin virkistävän yllätykselliseksi.

Oikeastaan vain Tiina Raevaaran tarina meni minulta yli hilseen, muut olivat keskenään mukavan erilaisia ja arvatenkin kirjoittajiensa näköisiä. Tälle väitteelle minulla ei tosin ole tukea kuin Lymin ja Jääskeläisen kohdalla, ja vain yhden kirjan verran kummaltakin. Ihan mukavaa luettavaa tämä oli, mutta väistämättä vain välipala, kuten novellikokoelmat kaikessa lyhyydessään tuppaavat olemaan.

Pettämistarinoita ovat lukeneet myös Maria, Jenni S., Susa ja Linnea.

Tiina Lymi: Susi sisällä

Bongasin tämän kirjan kirjaston uutuusluettelosta. Tapanani on katsella siitä kirjoja, joita on varattu ahkerasti. Googlaamalla niistä saa nopeasti lisätiedon, ja voikin liittyä varaajien jonon hännille, jos sattuu kiinnostamaan.

Vesa ja Tuula ovat kolmekymppinen pariskunta. Vesa on unelma-aviomies, sillä hän osaa ottaa vaimonsa huomioon paremmin kuin kukaan, ja muistaa häntä jatkuvasti pienillä lahjoilla ja muilla. Parisuhteen idylli järkkyy, kun Vesa jää kiinni uskottomuudesta lähestulkoon mahdottoman yhteensattuman seurauksena. Tovin kuluttua käykin ilmi, ettei kyseessä ollutkaan ainutkertainen tapaus, vaan jotain aivan muuta.

Tuossa on ihan hyvä lähtökohta näytelmälle, ja sellaiseksi Susi sisällä on alun perin kirjoitettukin. Vaikkei tätä tietoa olisi kirjan sisäkannessa kerrottukaan, se olisi ollut helppo arvata, sillä näytelmäisyys paistaa tekstistä läpi pahemman kerran. Lymi tunnetaan paremmin näyttelijänä kuin esikoisromaanikirjailijana. Tästä kirjasta olisi halutessaan voinut tehdä romaanimaisemmankin, sillä nyt sen viehätys on pitkälti henkilöiden dialogin ja repliikkien varassa. Johtuen luultavasti taannoin telkkarissa nähdystä Parasta aikaa -sarjasta, en kyennyt missään vaiheessa lukemista kuvittelemaan Vesaa miksikään muuksi kuin Hissu Hietalahdeksi, ja Tuula oli Lymi itse. Teatterissa henkilöt rakentuvat näyttelijän suorituksen perusteella; ihmiset näkevät omin silmin millaisia he ovat. Kirjassa sama ei onnistu, ja juuri sen vuoksi olisinkin lisännyt siihen kohtauksia, jotka ehkä teatterissa - eritoten komediassa - olisivat tylsiä, mutta kyllä niitä kirjaan mahtuisi.

Susi sisällä yrittää olla komedia. Läpi tekstin tuntuukin kepeä ote ja hauskoja kohtia tulee tuon tuostakin. Mutta samaan aikaan minua ahdisti se tapa, jolla eroava pariskunta kohtelee ja laiminlyö lapsiaan. On selvää, että Tuula on valtavan järkytyksen vallassa, mutta käytännössä hän jättää 9- ja 5-vuotiaat lapsensa oman onnensa nojaan usean kuukauden ajaksi. Katuvainen Vesa yrittäisi kyllä osoittaa lapsillekin huomiota, mutta Tuula ei sitä salli. Lastensuojelukin otetaan esiin yhdessä vaiheessa pitäen itsestään selvänä, ettei sellainen nyt voisi mitenkään tulla kyseeseen, mutta totta puhuakseni minusta Tuula käyttäytyi tavalla, jonka perusteella lasten olisi ollut parempi olla muualla. Lymi tuskin on tarkoittanut tehdä tästä kannanottoa lasten huoltajuuteen erotapauksissa, mutta piirtää esille yhden esimerkin. Missään vaiheessa ei esitetä vaihtoehtoa, että lapset voisivat olla isänkin kanssa, joka parisuhdepuutteistaan huolimatta suoriutunut vanhemmuudesta oleellisesti vaimoaan paremmin. Tämä yksityiskohta on asia, joka nousee romaanissa esille huomattavasti voimakkaammin kuin näyttämöllä, ja se on samalla kohta, jossa Lymin tulisi romaanikirjailijana kehittyä. Näytelmän muokkaaminen romaaniksi ei ole triviaali tehtävä.

Kaiken kaikkiaan Susi sisällä on ihan hyvä yhteenveto eroamisesta. Vaikka esitystapa onkin kepeä, niin mieleen jää se, ettei ero ole kenellekään hyväksi.