Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hautala Marko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hautala Marko. Näytä kaikki tekstit

perjantai 11. elokuuta 2017

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö
Tammi 2016
Sivuja: 255

Marko Hautalan kirjat tuntuvat olevan keskenään melko samantyylisiä. Tyylilajiksi on tunnistettavissa kauhu, vaikka kirja ei ehkä varsinaisesti pelottavalta tuntuisikaan.

Tällä kertaa kauhuelementtinä on ääni, jota uhrit alkavat kuulla vasemman korvansa vierestä. Siihen ei edes tarvitse liittyä mitään muuta: ajatus siitä, että joku supattaa korvaan jatkuvasti, edes henkeä välillä vetämättä, on varsin häiritsevä. Mutta koska kyseessä on kokonainen romaani, niin sisältöä täytyy olla enemmänkin kuin kaksi riviä.

Psykoterapeutti löytyy kuolleena työpaikaltaan. Jälkeen jääneistä tavaroista löytyy mm. punainen kansio, jota kollega Anton alkaa tutkia, eikä liene vaikeaa arvata, millaisia tapauksia sieltä löytyy. Antonin tutkinta ei ole varsinaista salapoliisityötä, mutta niinpä vain hän pääsee eteenpäin, ja jossain vaiheessa hänen aikuinen tyttärensäkin sotkeutuu juoneen.

Ikäväkseni joudun toteamaan, ettei minun lukukokemukseni yltänyt samalle tasolle Hautalan aiempien kirjojen kanssa. Kirjoitustapa on onneksi ennallaan, ja tekstiä lukee ilolla. Sen sijaan juoni ei minuun oikein uponnut. Kirja on selvästi aiempia lyhempi, ja tuli mieleeni, että jos tämä olisi samanlainen kuin aiemmat, niin mukana olisi ollut ehkä joku henkilö lisää, tai ainakin nyt mukana olleista yksi tai useampikin olisi saanut laajemman käsittelyn, kenties oman kertomavuoronsa. Ymmärrän hyvin sen, jos kirjailija ei halua kirjoittaa "samaa kirjaa" montaa kertaa, mutta minusta tässä jäi jotain puuttumaan, eikä se ole pelkästään tarpeettoman avonaiseksi jäänyt loppu.

Hienoisesta pettymyksestä huolimatta aion jatkaa Hautalan kirjojen lukemista, myös niiden, jotka ovat vasta tulossa.

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Marko Hautala: Itsevalaisevat

Marko Hautala: Itsevalaisevat
Tammi 2008
Sivuja: 239

Tämän kirjan kansikuva on mielestäni aivan yliveto. Hautalan Kuokkamummo on jäänyt mieleeni varsin positiivisena kokemuksena, ja kun nyt päätin lukea häneltä jotain lisää, oli juuri tämä hieno kansi se ratkaiseva tekijä, jonka perusteella valitsin juuri tämän. Ei siis kannata väheksyä kannen merkitystä. Kirjoja on tarjolla niin valtava määrä, että tekijät jotka lopulta vaikuttavat siihen mikä päätyy luettavaksi, voivat olla hyvinkin pieniä.

Tietääkseni tämä on luokiteltu spefiksi ja kauhuksi. Spefiä: joo, kauhua: korkeintaan ehkä. Juonen ytimessä on nuorten harjoittama erikoinen kalakultti, jonka yksi kiusattu nuori sattui keksimään. Minulle ei missään vaiheessa kunnolla auennut kultin pyrkimys, mutta se ei oikeastaan häirinnyt lainkaan. Pelottavinta kirjassa olikin nimenomaan se, miten nuoret tunsivat olevansa erilaisia kuin aikuiset, eivätkä aikuiset voi ymmärtää heitä siksi, koska he ovat aikuisia. Koska minäkin olen (ainakin joidenkin väitteiden mukaan) aikuinen, en voisi tätä kulttia käsittää vaikka se selitettäisiin paremminkin.

Kirjassa on useita päähenkilöitä. Heistä ensimmäinen on Elias Rosvik, jonka teini-ikäinen tytär Iiris katoaa yllättäen. Katoaminen tietysti liittyy mainittuun kalakulttiin. Elias on oikeastaan päähenkilönä vain kirjan ensimmäisessä osassa. Seuraavassa osassa päähenkilö on vaihtunut, ja tapahtumia kuvataan hänen näkökulmastaan, ja samalla tietysti tuodaan kokonaisuuteen jotain uutta. Yhteensä päähenkilöitä on puolisen tusinaa. Minusta tämä tapa toimii oikein hyvin, ainakin tässä kirjassa.

Kauhuna tämä ei minusta juurikaan toimi, mutta jotain puoleensavetävää Hautalan tekstissä tuntuu olevan, enkä osaa eritellä mitä, vaikka olen ehtinyt kirjaa jo jonkin aikaa sulatella. Kalakultti sinänsä ei minusta ole edes kiinnostava. Ehkä tämä vetoaakin enemmän teini-ikäisten nuorten vanhempiin: ketäpä ei pelottaisi ajatus siitä, että voisi menettää lapsensa tällaiselle kultille? Sellaiset uhat ovat kaikkein pahimpia, joille ei voi tehdä mitään, ainakaan enää sitten kun on jo myöhäistä.

Ennustan, että Hautalan nimi tulee näkymään tässä blogissa vielä tämänkin jälkeen.

torstai 31. joulukuuta 2015

Marko Hautala: Kuokkamummo

Marko Hautala: Kuokkamummo
Tammi 2014
Sivuja: 328

Vuoden viimeinen kirjani osuu kauhun alueelle. Kirja tuli valittua sattumalta ja pitkälti kansikuvan perusteella, kun etsin kirjaston kokoelmista Kindleeni luettavaa. Hautala on minulle uusi nimi, eikä ennakko-odotuksia ollut oikeastaan ollenkaan. Sen vuoksi olikin hyvin mieluisaa huomata, että tämähän oli ihan oikeasti pelottava!

Tarinan keskiössä on vaasalainen urbaanilegenda lapsia tappavasta mummosta. Mikäli tällainen legenda on oikeasti olemassa, niin aina vain parempi. Mummo asuu meren rannalla, saaressa olevassa vanhassa huvilassa. Kaikki tietävät, että saareen ei saa mennä. Miksei, kukaan ei tiedä, mutta sinne ei vain mennä.

Hautalan kerronta toimii aivan loistavasti. Nykypäivän ja takaumien välillä vaihdellaan juuri sopivasti, ja asioita paljastuu lisää oikeaan tahtiin, jotta lukija pysyy tiukasti kiinni koukussa. Minulle tämä on ensimmäinen kirja Yksin Marsissa jälkeen, joka todella houkutteli lukemaan, ja josta odotin, milloin pääsenkään taas jatkamaan. Ilmiöhän on kaikille lukijoille tuttu, mutta minulle jäänyt turhan harvinaiseksi viime aikoina.

Kirjan pelottavuus ei liity siihen mitä siinä kerrotaan, vaan miten. En tiedä sattuuko Hautala vain osumaan johonkin sellaiseen kohtaan minussa, joka muusta syystä herättää pelottavia muistoja tai jotain, vai onko kyseessä jotain yleisempää. Päätellen siitä, että muutkin ovat maininneet tämän pelottavaksi, arvaan jälkimmäistä. Tuo seikka yksinään riittää syyksi lisätä tämä lukulistalle, sillä kauhua on kyllä hyllymetreittäin, mutta pelottavat kirjat harvassa. Mitäpä muuta tästä tarvitsisikaan enää sanoa?