Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Suomennos: Matti Kannosto

Kirjayhtymä 1973 (alkup. 1953), 257 sivua.

Hankin Lapsuuden lopun hyllyyni kirjaston poistomyynnistä jo viime kesänä. Pohdiskelin lukupinoni edessä mihin tarttuisin seuraavaksi, ja sain kehotuksen valita seitsemäs vasemmalta. Tällaisessa jonkinasteisen sattuman käytössä valintojen määräävänä tekijänä on puolensa: jos valinta osoittautuu epämieluisaksi, voi kohdistaa syytöksensä ja kiukkunsa sattumaan eikä harmitella omaa vajavaista päätöksentekoaan. Joskus kokeilin tätä menetelmää systemaattisemminkin. Minun piti hakea tyttäreni päiväkodista, ja aina hakiessa piti arvata, ovatko he vielä sisällä päiväkodin tiloissa vaiko ulkona leikkipuistossa. Koska omat arvaukseni eivät useinkaan osuneet oikeaan, päätin tehdä ratkaisun kolikkoa heittämällä. Mikäli kolikko oli väärässä, siirsin sen toiseen taskuun, joka oli tarkoitetty erehtyneille kolikoille. Jos taas kolikko oli oikeassa, kannatti sen antamaa neuvoa käyttää jatkossakin. Loppujen lopuksi kolikot tuskin osasivat arvata päiväkotilaisten toimintaa yhtään sen paremmin kuin minä itsekään, mutta enää väärässä olo ei harmittanut niin paljon; syyllinenhän oli selvillä ja sai rangaistuksensa, ja minä vastaavasti jotain korvaukseksi koko päätöksentekijän arvolla.

Tunnen kovin huonosti scifikirjallisuutta, enkä siten tiedä onko Lapsuuden loppu jonkinasteinen klassikko vai ei. Joka tapauksessa se on kirja, jonka nimen olen kuullut jossain yhteydessä ennenkin, ja sen johdosta päädyin uhraamaan lantin (joka tiettävästi ei ollut osallistunut päätöksentekoihin) lunastaakseni sen omistukseeni.

Eräänä päivänä 1950-luvulla valtavat avaruusalukset lipuvat maan suurten kaupunkien ylle. Aluksia miehittävät ylivaltiaat, ilmiselvästi ihmistä huomattavasti kehittyneemmät oliot. Ylivaltiaat puuttuvat ihmisten yhteiskuntajärjestykseen: ensitöikseen he lopettavat kaikki sodat ja sen jälkeen tekevät turhiksi erilliset kansallisvaltiot. Sekin on selvää, että ylivaltiailla on jotain suunnitelmia ihmiskunnan varalle, mutta mitä, se on arvoitus.

Yleensä en halua paljastaa kirjojen juonista arvostelussani liikaa, ja luontevana rajana toimii kirjan takakansi. Tässä tapauksessa takakansi kertoo turhankin paljon, mutta harva varmaankaan osaa pidättäytyä sitä lukemasta, vaikka tietäisikin kyseessä olevan jonkinasteisen spoilerin. Kerrottakoon siis, että sadan vuoden kuluttua ylivaltiaiden saapumisesta käykin ilmi, että silloinen sukupolvi jää ihmiskunnan viimeiseksi. Kyse ei ole mistään vihamielisyydestä, vaan ihmiskunta on kypsynyt siirtymään kehityksensä seuraavalle asteelle.

Lapsuuden loppu on melko tylsä kirja. Nukahdin useaan otteeseen sitä lukiessani, ja sivumäärään nähden luku-urakka kesti kohtuuttoman pitkään. Kirjan idea on kohtuullisen hyvä, ja siinä onkin herkuteltu useilla kiehtovilla ideoilla, jotka jaksavat pitää lukijan mielenkiintoa yllä sen verran, että viimeinenkin sivu tulee aikanaan vastaan. Valitettavasti vain niiden ideoiden välissä olevat osuudet ovat rutikuivia. Jos tämän olisi kirjoittanut joku hieman eläväisempää tekstiä tuottava kirjailija, niin kokonaisuuskin olisi jäänyt paljon miellyttävämmäksi. Nyt jälkimauksi jäävät lähinnä ne ideat pelkkänä luettelona.

Ylivaltiaiden luoma yhteiskuntajärjestys on huiman kiehtova asia, ja sen Clarke on sivuuttanut melko ylimalkaisesti. Samalla hän on esitellyt omaa utopiaansa unelmayhtiskunnastaan, joka nyt 60 vuotta myöhemmin on helppo todeta toivottoman idealistiseksi. Otetaan esimerkki (s.81):

"Rikokset olivat suurimmalta osaltaan kadonneet. Niden tekeminen oli tullut sekä tarpeettomaksi että mahdottomaksi. Varastamisessa ei ollut mieltä, kun keneltäkään ei puuttunut mitään."


Tehdäänkö rikoksia pelkästään henkensä pitimiksi? Toki se on tilanne, jossa kenen tahansa on järkevää suistua rikoksen tielle, mutta tässä nähdään hyvin selvästi se, miten kirjailijan mielikuva ihmisluonnosta on suorastaan naiivin hyväuskoinen. Ahneus ja itsekkyys ovat piirteitä, jotka liittyvät ihmisiin erottamattomana. Kukin voi itse miettiä ahneustaloutta pyörittäviä pankkiireja ja pyramidihuijareita, jotka lentelevät yksityissuihkukoneillaan haalimassa miljoonia toisensa perään. Ja mitä he miljoonillaan tekevät? Heittävät pinon päälle kai. Clarken yhteiskunnassa tällainen ilmiö on selvästikin tuntematon.

Mitä ihmiset sitten tekivät tässä ihanteellisessa yhteiskunnassaan? Soittivat harppua ja keskustelivat keskenään sivistyneesti ylevistä asioista? Katsotaanpa sivulle 129:

"Nekin harvat vakavat rikokset, joita kaikesta huolimatta joskus sattui, eivät juuri saaneet uutisissa huomiota osakseen. Sillä hyvin kasvatetut ihmisethän eivät oikeastaan halua lukea selostuksia niistä kömmähdyksistä, joihin jotkut ovat seuraelämässä syyllistyneet." 


Niinhän se on. Me olemme kaikki hyvin kasvatettuja, eikä ketään kiinnosta seiskalehtien kaltaiset juorut. Kukaanhan ei ikinä tunnusta niitä ostavansa, mutta levikki huimaa silti päätä. Olisi ihan kiinnostavaa nähdä, mitä Clarke sanoisi Kalavaleesta :)

Jossain vaiheessa ihmiskunnalle kävi siis selväksi, että he tulevat jäämään viimeiseksi sukupolveksi. Tämän aiheen kirjailija on sivuuttanut lähes kokonaan, sillä minusta tilanne on huomattavan kiinnostava. Suuri osa ihmisten kulttuurista, arvoista, moraalista ym. on rakennettu sen oletuksen ympärille, että ihmiskunta on pysyvää ja tuleviakin sukupolvia on olemassa. Jos tämä oletus riisutaan, muuttuu tilanne todella voimakkaasti,  eikä seurausten arvailu olekaan aivan yksioikoista. No, Clarken ihmiskäsitys on joka tapauksessa mielestäni sen verran pahasti vinksahtanut, etten olisi muutenkaan pannut hänen arvailuilleen liikaa painoarvoa.

60 vuotta on pitkä aika, ja se näkyy hauskalla tavalla kirjassa kuvailluissa teknisissä yksityiskohdissa. Siitä en tietenkään kirjailijaa syytä, vaan totean sen tosiaan tuovan oman hauskan lisävivahteensa.

Lukukokemus oli melkoisen ristiriitainen. Toisaalta itse teksti oli kovin tylsää, mutta toisaalta joukossa oli monia kohtia, jotka pistivät ajattelemaan. Vaikka en olisikaan samaa mieltä kirjailijan visioiden kanssa, niin se, että hän saa niitä pohtimaan, on aina hyvä asia. Niin paljon en kuitenkaan innostunut, että ryntäisin suin päin etsimään tietoa siitä, mitä muuta hän onkaan kirjoittanut, 2001 - avarusseikkailun lisäksi.

Jussi Valtonen: Tasapainoilua

Jussi Valtonen: Tasapainoilua

Like 2003, 223 sivua.

Erinomaisten Vesiseinän ja Siipien kantamien jälkeen oli selvää, että Tasapainoiluakin täytyy lukea, vaikkei kirjan aihepiiri kuulukaan suurimpiin suosikkeihini.

Kirjan päähenkilö Koistinen on taipaleensa alkupuolella olevan bändin rumpali ja lauluntekijä. Yhtyeeseen on vastikään tullut laulaja Jasmine, mikä tuo mukanaan omat ongelmansa, etenkin kun basisti Jannella on muutenkin vaikeuksia pysytellä vain yhden naisen miehenä. Tilannetta ei myöskään helpota se, että nuori, hermoheikko kitaristi Taro hurahtaa uskoon.

Tarinan edetessä saamme seurata, millaista on niin keikkailu kuin levyntekokin. Haastavuutta lisää levy-yhtiön pomon yritykset vetää rahaa välistä, eikä alkoholisoitunut äänittäjäkään ole omiaan helpottamaan urakkaa.

Minulle tuli tästä mieleen Marko Kilven Kadotetut. Sisältönsä puolesta kirjoissa ei liene juuri mitään yhteistä, mutta Kadotetuista jäi voimakkaasti mieleen se asiantuntemus, jolla kirjailija aihettaan käsitteli. Se ei tuntunut mahdolliselta muille kuin poliisille. Tässä tapauksessa taas on yhtä ilmeistä, että Valtosella on kokemusta bändielämästä. Hän on keikkaillut ja tehnyt levyä ja tuntee musiikin. Sen vuoksi tämä kirjakin toimii. Tällaiselle asiaa tuntemattomalle lukijalle voisi syöttää uskottavan kuuloisesti vaikka millaista tarinaa, mutta silti Valtosen tekstistä näkee heti, ettei niin ole tarvinnut tehdä.

Mitään elämää suurempaa viisautta en kirjasta löytänyt, vaan se keskittyy kuvailemaan olennaista. Koistisen tunne-elämäkin kulkee musiikin ja levyn mukana: välillä hän uskoo jo sairastuneensakin vakavasti, kun levyn tulevaisuus näyttää olevan vaakalaudalla, ja toisaalta taas aurinko paistaa ja linnut laulavat.

Tällaisen kirjan kohdalla saattaisi tulla mieleen kirjoittaa se huumoriksi, mutta siihen Valtonen ei ole sortunut ja hyvä niin. Hän pysyy asiassa ja antaa kokemuksen puhua puolestaan; tähän ei pelkällä vitsailulla yltäisikään. Jos siis kiinnostaa kulkea tavallisen (tavallisen siinä mielessä, ettei mitään maailman läpimurtoa tapahdu tai muutenkaan pyritä pärjäämään muuten kuin musiikillisesti) yhtyeen mukana, niin tässäpä siihen tilaisuus!

Valtosen seurassa on tasapainoillut myös Kirsi.

Antti Tuomainen: Veljeni vartija

Antti Tuomainen: Veljeni vartija

Myllylahti 2009, 223 sivua.

Klaus Haapala on rehellinen kiinteistönvälittäjä. Tai oli, sillä hänen työnantajansa ei osaa arvostaa rehellisyyttä yhtä korkealle ja antaa Klausille potkut, kun tämä ei suostu allekirjoittamaan vaikenemissopimusta. Kaksikko eroaa riitaisasti, ja pian Klausin auton renkaat puhkotaan ja hänelle annetaan selkään. Työnantajalle käy huonommin, sillä hänet löydetään kuolleena pian sen jälkeen, kun Klaus on autonrengasepisodin jälkeen käynyt uhittelemassa hänen toimistossaan. Klausin pikkuveli pidätetään huumekaupasta epäiltynä ja vaimollakin näyttää olevan jotain hämärää tekeillä. Sanalla sanoen Klaus löytää siis itsensä sellaisten tapahtumien keskeltä, joita uskoi tapahtuvan vain elokuvissa.

Toisaalta kirjassa seurataan toisen Klaus Haapalan, ex-kiinteistönvälittäjämme isoisän vaiheita. Isoisä menettää korttipelissä talonsa ja kohtalo heittää hänet miestaposta vankilaan. Vapauduttuaan hän tuplaa edellisen tappamalla kerralla kaksi miestä, ja vaikka kaikissa onkin ollut kyse itsepuolustuksesta, ei vapautumista kannata odotella hengitystä pidätellen.

Veljeni vartija on ennen kaikkea rikosromaani, jossa rikosmysteerin selvitys ei ole pääasia. Juoni kyllä etenee tyylikkäästi punoen lopussa kaikki langat yhteen, mutta sitäkin mielenkiintoisempaa on seurata eri aikatasoissa kulkevaa isoisän, isän ja poikien keskinäisen suhteen vaiheita. Isoisän tarinan vaiheet kiinnostivat minua niin kovasti, että yhdessä vaiheessa sorruin jopa lunttaamaan etukäteen mitä seuraavassa jaksossa tapahtuu, kun en malttanut paria minuuttia odottaa!

Alun perin tartuin tähän anni.M:n suositeltua Tuomaista Arto Salmisen ystäville. Herrojen ilmaisussa on tosiaan selviä yhtäläisyyksiä. Salmisen manttelinperijäksi Tuomaisesta ei sentään ole, sillä tyylilajit ovat niin kovin erilaisia. Joka tapauksessa tykkäsin tästä kirjasta kovasti, ja Tuomaisen kirjoja tulee löytymään tastä blogista jatkossakin.

Veljeään ovat vartioineet myös Mimu ja Koira helvetistä.

Arto Salminen: Kalavale

Arto Salminen: Kalavale. Kansalliseepos 

WSOY 2005, 232 sivua. 

Kyösti "Fisu-Hanski" Hannuksela on tv-viihteen suuri nimi, joka on ansainnut kannuksensa vuosikymmenten kuluessa. Firmaa pyörittää pääasiassa toimitusjohtaja Kasperi, mutta Hanski ei halua jättäytyä pelkästään oloneuvokseksi eläkepäiviä viettämään. Hanski haluaisi luottaa perinteisen viihteen voimaan, mutta ajat ovat muuttuneet: täytyy olla tosi-tv:tä ja mitä rankemman idean keksii, sitä parempi. Kolmantena päähenkilönä on Pihlajamäkeläinen missi Oona, joka on Hanskin tyttöystävä ja samalla firman palkkalistoilla.


Ohjelma, jota kolmikko ryhtyy tuottamaan, on nimeltään Auschwitz. Siinä 12 kilpailijaa jaetaan kahteen joukkueeseen; vangeiksi ja vartijoiksi, ja jälkimäiset luonnollisesti saavat valtaa edellisiin nähden. Katsojat saavat äänestää joukkueiden jäsenten siirroista joukkueiden välillä ja putoajaehdokkaista. Pudotus ratkaistaan sen perusteella, kuka on kestävin sähkötuolissa.

Kaikilla Salmisen kirjoilla on ollut selkeä teemansa, ja Kalavaleessa se on juuri tosi-tv. Salminen koettelee lukijaa tuomalla tämän eteen mahdollisimman pitkälle viedyn ohjelman, tasapainoillen hienosti samalla uskottavuuden kanssa. Kuka tahansa osaisi keksiä ohjelman, jota ei todellisuudessa voitaisi kuvitellakaan esitettävän, mutta Auschwitz keikkuu minusta juuri ja juuri uskottavan rajoissa.

Kukaan ei ole kiinnostunut sitä, miten kilpalijoille käy, kunhan ohjelma viihdyttää yleisöä ja tuottaa tekijöille rahaa. Onko mikä tahansa sallittua, jos siihen saadaan vapaaehtoinen suostumus? Ihmisten hengillä ilmeisesti on jotain arvoa, mutta onko sitä heidän elämillään? Korvaako saatu julkisuus perhe-elämän kärsimät kolaukset?

Kalavale oli viimeinen Salmisen kirjoista, joka minulta vielä oli lukematta. Olin hankkinut sen jo viime vuoden puolella, mutta säästellyt lukemista myöhemmäksi, jottei tulisi ahmittua kaikkea herkkua kerralla. Seuraava Viivi & Wagner -strippi kiteyttää hienosti tuntemukseni niin tästä kirjasta kuin koko Salmisen tuotannostakin:

Kaikki ylistys, minkä suinkin olen Salmisesta aiemmin lausunut, pitää paikkansa tämänkin kirjan kohdalla. Hän on tarjoillut mitä nautinnollisimman matkan arjen kääntöpuoleen. Harmi vain, että se matka jäi hänen omalta osaltaan kesken. Menetys on ennen kaikkea meidän kaikkien.

Olen aiemmin maininnut, etten lue kirjoja uudestaan. Jos siihen joskus kuitenkin päädyn, niin tiedän mistä aloittaa.

Kalavaleen ovat lukeneet myös Salla, Booksy, Arja ja Janne.

Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää

Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää

Myllylahti 2012, 350 sivua.

Voiko miestä raiskata? Kyllä voi, ja niin tapahtuukin monta kertaa Johanna Tuomolan Minkä taakseen jättää -kirjassa. Sarjaraiskaaja kaappaa uhreikseen ainoastaan miehiä, ja jättää heidät alastomina ja suurikokoinen dildo takapuolesta törröttäen sidottuna julkisille tai ainakin puolijulkisille paikoille. Tapauksia ryhtyy selvittämään rikosylikonstaapeli Noora Nurkka, joka esiintyy nyt jo neljännessä kirjassa. Kyse on siis kirjasarjasta, ja ehdottomasti kannattaisi ensin lukea aiemmat osat, sen verran paljon viittauksia niihin viljellään. Keskeistenkin henkilöhahmojen esittely sivuutetaan siltä osin kuin he ovat tuttuja jo entuudestaan, mikä tietysti on luontevaa kirjasarjalle. Vaikka hyppäsinkin junaan kesken matkan, en kuitenkaan kokenut häiritseväksi sitä, etten tiennyt kaikkea mitä olisin voinut.

Raiskaukset ovat kirjan keskeisin teema. Uhreina olevia miehiä ei käsitellä paljonkaan, mutta naisiin kohdistuneita tapahtumia otetaan esiin lukuisa joukko. Kirjailijan on ollut tarkoitus tuoda esiin sitä epäkohtaa, jonka raiskauksen uhrit oikeuslaitoksen sylissä joutuvat kokemaan. Lehdissäkin on ollut kosolti juttua siitä, miten kevyillä tuomioilla raiskauksiin syyllistyneet voivatkaan selvitä, ja tässä vahvistetaan näkökulmaa entisestään. Siksi onkin kiinnostavaa tietää, että kirjassa mainitut tapaukset perustuvat todellisuuteen eivätkä fiktioon.

Lukemieni vähäisten dekkarien perusteella voin todeta, että Minkä taakseen jättää puolustaa oikein hyvin paikkansa. Pitkin tarinaa yritin arvailla, mitä tuleman pitää, mutta silti juoni sai minut yllätettyä vielä varsin loppuvaiheissa. Käsittääkseni sen pitäisi olla dekkareissa aika hyvä juttu. Muutenkin juoni oli mielestäni varsin hyvin toimiva, joten on vedettävä se johtopäätös, että tätä voi suositella. En kuitenkaan suosittele aloittamaan sarjan keskeltä, vaan toki aloitus tehdään ainoasta loogisesta paikasta, eli alusta.

Vilkaise myös, millaisen arvostelun Kirsi on jättänyt taakseen.

Philip Pullman: Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus

Philip Pullman: Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus

Suomennos: Helene Bützow

Tammi 2012 (alkup. 2010), 174 sivua.

Pääsiäisen vapaapäiviä viettäessä tulin hyvin lyhyesti kerranneeksi tyttärellenikin, miksi pääsiäistä oikein vietetäänkään ja mitä Jeesus teki torstaina ja perjantaina. Samaan syssyyn tuntui sopivalta valinnalta lukea tämä vaihtoehtoinen tarina Jeesuksesta juuri nyt, eikä joskus muulloin.

Kirjan tarina on kaikille entuudestaan tuttu, mutta kirjailija on lisännyt siihen pienen lisäjuonteen: jospa Jeesuksella olikin kaksoisveli Kristus? Tarina alkaa aina Mariasta ja Joosefista saakka, mutta painopiste on toki niissä Jeesuksen elämän vaiheissa, jotka ovat Raamatusta tuttuja. Veljesten työnjako on luonteva: Jeesus tekee niitä asioita, joista hän on tunnettu, ja Kristus kirjaa hänen tekojaan muistiin. Kristuksen näkemys siitä, miten ihmismieli ja asiat todellisuudessa toimivat on huomattavasti käytännöllisempi kuin Jeesuksen, joka lähinnä keskittyy julistamaan lähimmäisenrakkauden tärkeyttä.

Kristus osaa nähdä sen mekanismin, jolla uskonnolliset tosiasiat syntyvät. Tärkeintä eivät ole kylmät tosiasiat, vaan se, miltä asioiden on hyvä näyttää. Ei kannata antaa faktojen pilata hyvää tarinaa. Getsemanen puutarhassa rukoillessaan tosin Jeesuskin osoittaa oivallista ennustuskykyä pohtiessaan mitä mahtaakaan seurata, jos Jumalan valtakunta ei alakaan pian, kuten hän on luvannut. Tässä kohtaa tosin taidetaan enemmän seurata kirjailijan omaa julistusta, joka ei jätä epäselväksi millainen hänen oma suhtautumisensa kirkkoa kohtaan on:

"Ja aina silloin tällöin he haluavat saada ihmiset ajattelemaan muuta kuin omaa kurjuuttaan, joten he lietsovat kansan vihaan jotakuta muuta vastaan, ja kirkon valtaapitävät julistavat jonkin kansakunnan tai ihmisryhmän niin pahaksi, että se on tuhottava, ja he kokoavat isoja armeijoita ja lähtevät tappamaan ja polttamaan ja ryöstämään ja raiskaamaan, ja he pystyttävät viirinsä savuaville raunioille siellä, missä oli ennen vauras ja kukoistava maa, ja he ilmoittavat, että Jumalan valtakunta on sodan seurauksena taas isompi ja parempi."

Epilogissa Pullman kertoo kirjansa synnystä muutamalla sivulla tapaan, joka olisi ihan kiinnostava useimpien muidenkin kirjojen kohdalla. Tämä kuitenkin sohii aihetta, joka herättää monissa kiihkeitä tunteita, joten selitys voi tosiaan olla paikallaan.

Pullman ei liene nykyaikanakaan ensimmäinen, joka keksii kertoa kyseisen tarinan omana variaationaan. Tällaisten kirjojen viehätys onkin paljolti siinä, kuinka hyvän idean kirjailija on saanut ja toisaalta siinä, kuinka hyvin näkemys vastaa lukijan omaa elämänkatsomusta. Minä en tällaisia ole ennen lukenut, ja kirja upposikin varsin mukavasti. Aiheen arkuuden vuoksi en anna suosituksia suuntaan tahi toiseen, vaan kukin päätelköön kiinnostavuuden omalla kohdallaan aivan itse.

Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika

Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika 

Myllylahti 2012, 429 sivua. 

60-vuotias Eerika tapaa sattumalta kylpylässä nuoruudenrakkaansa Tuomon. He eivät ole nähneet toisiaan melkein 40 vuoteen, ja Eerika alkaa muistella lukijalle elämäntarinaansa. Hänen äidillään Ennillä oli jatkosodan aikana suhde saksalaissotilaan Dieterin kanssa. Dieter ehti juuri nähdä tyttärensä, mutta sen jälkeen yhteydenpito oli muutaman harvan valvontakomissiolta läpi päässeen kirjeen varassa. Enni ja Eerika asuivat pikkuruisessa umpilestadiolaisessa lappalaiskylässä, jonka asukkaat eivät suvainneet ylipäätään avioliiton ulkopuolisia suhteita, saati sitten vielä saksalaisten kanssa. Sen vuoksi äiti ja tytär olivatkin lähestulkoon lainsuojattomia, eikä Eerika esim. koulussa saanut puhua oppitunneilla mitään koko koulu-uransa aikana.

15-vuotiaana Eerika löytää pöydältä lapun, jossa Enni kertoo lähteneensä Saksaan Dieterin luo, mutta koska rahaa oli vain yhteen matkaan, saa Eerika jäädä kotiin. Eerika päättää jättää kylän pysyvästi taakseen ja lähtee Tampereelle kotiapulaiseksi, missä aikanaan tapaa myös Tuomon. Tämän enempää en juonta haluakaan kuvailla, sillä kirja kulkee pitkälti sen varassa.

Kirjan teemana on naisen asema yhteiskunnassa ja ihmisen itsemääräämisoikeus. Lestadiolaisyhteisöä kohtaan Ravilo ei tunne sympatioita, ainoastaan surkuttelee naisia, jotka on alistettu "kläppilingoiksi". Jos nainen sattui synnytyksessä kuolemaan, niin taivaan portteja oli turha kuvitellakaan kolkkutelevansa, ellei kyseessä ollut vähintään viidestoista mukula. Mies toki ottaisi vain uuden, nuoremman vaimon jatkamaan tehtävää.

Ravilo on haastattelussa aikoinaan kertonut, että jokaisessa hänen kirjassaan kuolee ainakin yksi ihminen, ja niin käy tässäkin. Kyseessä on murha, jota pidetään jos ei nyt suorastaan oikeutettuna, niin vähintäänkin ymmärrettävänä. Siitä huolimatta puhutaan henkirikoksesta, joka johdattaa moraalisten kysymysten ääreen. Vertailun kohteeksi nousevat kuin itsestään juurikin henkirikos ja toisaalta ihmisoikeuksien polkeminen. Mitään opetuksia, vastauksia tai moraalista kasvatustakaan ei ole tiedossa, mutta mukavan lisämausteen teema tarinalle tuo.

Nimeltään Eerika on edellistä Muovikassimiestä onnistuneempi teos. Muovikassimiehestä jäi sellainen jälkimaku, että kustannustoimitus olisi jäänyt vähän puolitiehen, mutta tämä on eheä suoritus. Mieleeni tulivat ne aiemmat kaksi Raviloa, jotka olen lukenut, eli Yö yllä viljan ja Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Voisi sanoa, että tämä on sitä, mitä kirjailijalta toivoin ja odotinkin.

Ravilofanit lukevat tämän joka tapauksessa, heille on turha mitään sanoakaan. Muille sen sijaan suosittelen kyllä! Mainio kirja, joka minulle tarjosi juuri sellaista lukemisen riemua, jonka vuoksi ylipäätään kirjoja luen.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi 

Siltala 2012, 141 sivua. 

Nälkävuosi kertoo talvesta 1867-68, johon huipentuivat suuret nälkävuodet. Nälänhätä ajaa pienen Juho-pojan äitinsä ja isosiskonsa kerjuumatkalle kohti toivottoman kaukana siintävää, tarunhohtoista Pietarin kaupunkia. Toisaalta seurataan hyväosaisia Renqvistin veljeksiä, joista Teo on lääkäri ja Lars on senaattori Snellmannin apulaiskamreeri.

Faktatiedot nälkävuosista ovat karua luettavaa, kuolihan pelkästään vuoden 1868 aikana yli 137000 ihmistä. Tilastot ovat kuitenkin kylmiä ja persoonattomia. Nälkävuosi sen sijaan tuo tragedian suorastaan käsin kosketeltavan lähelle. Nälkiintyneen perheen vaellus tappavan talven armoilla luo mielikuvan, joka on toivottomuudessaan vertaa vailla.

Tämä on koskettava, mutta varsin rankka kirja, enkä sen vuoksi suosittele sitä kenelle tahansa. Sen sijaan niiden, jotka eivät kavahda surullista tarinaa, kannattaa ehdottomasti tämä lukea. Tarina on armoton, mutta realistinen. Lyhyestä sivumäärästä huolimatta kirjassa ehditään myös filosofoida kaiken tarkoituksella ja pohtia jumalankin olemassaoloa. Ollikainen on onnistunut tiivistämään kertomuksensa vain olennaiseen, mutta silti lukijasta ei tunnu siltä, että jotain jäisi puuttumaan. Tiivis kerronta voi olla musertavan tehokasta, sitä ei käy tämän kirjan jälkeen kieltäminen.

Kun loppuvuodesta muistellaan vuoden mieleenpainuvimpia lukukokemuksia, ennustan Nälkävuoden nousevan esiin. Ansaitusti.

Vilkaise myös, millaisen fiiliksen kirja Morressa herätti.