Kaarle Aho: Väärän kuninkaan päivä

Kaarle Aho: Väärän kuninkaan päivä

Otava 2012, 512 sivua.

Eletään 90-lukua. Jyrki Nyrki on toimittaja, jonka elämä ei ole aivan mallillaan. Firma piti lopettaa laman kuristuksessa ja vaimokin on jättämässä. Kohtalonsa surkuttelun sijaan Nyrkin on pakko tarttua vanhan kaverinsa Mikon tarjoukseen tehdä dokumentti kohupankkiiri Toivo T. Ryynäsestä, joka on parhaillaan joutunut oikeuden eteen vastaamaan tekosistaan.

Dokumentin teko on tapahtumien keskiössä ja punaisena lankana kirjan alussa, mutta hiljalleen se hiipuukin pelkäksi sivujuonteeksi. Samoin käy minäkertoja Nyrkille: alussa hän on päähenkilö, mutta merkitys hiipuu loppua kohti. Siinä välissä seurataan pankkiiri Ryynäsen ja kumppaninsa Paul Vihannin vaiheita siten, että fokus siirtyy Ryynäsen kautta juuri Vihantiin. Tämän parivaljakon rinnalla tarkastellaan myös Nyrkin ja Mikon sekä satunnaisesti joidenkin muidenkin sivuhenkilöiden vaiheita.

70-luvulla Ryynänen oli taistolaisopiskelija, joka käänsikin kelkkaansa 180 astetta kohti Harvardia ja Wall Streetiä, mistä palasi Suomeen kansantaloustieteen professoriksi ja ryhtyi sittemmin tekemään rahaa. Hahmolla lienee esikuvansa todellisuudessakin, mutta itse en kykene ottamaan kantaa siihen, kuinka mittavia yhtäläisyydet ovat. Oletettavasti muillakin hahmoilla on esikuvia, mutta niistä en kykene sanomaan senkään vertaa.

Merkittävä osa kirjasta kuluu muistelujen parissa, ja suuri osa muistelusta kohdistuu Helsingin yliopistoon. Ryynänen antaa puitteet muistella aikoja 70-luvulla ja Nyrki kaverinsa Mikon kanssa taas huolehtii 80-luvusta. Tärkeässä osassa on myös pankkiliiketoiminnan muutos 80-luvun lopulla.

Tavallisesti en kuvaile kirjojen tapahtumia näin pitkästi, mutta tällä kertaa se oli paikallaan. Jos arvostelun lukijasta nyt tuntuu, etten silti ole sanonut juuri mitään, niin sekin on paikallaan, sillä silloin olen saanut tarjottua pikkuruisen näytteen siitä tunteesta joka minulle kirjasta välittyi. Se on joukko tapahtumia, jotka enemmän tai vähemmän löyhästi liittyvät toisiinsa ja välissä pitkiä pätkiä ihmisten taustoja.

Valitettavasti minulle tuli moneen otteeseen mieleeni tätä lukiessani, että saman asian olisi voinut kirjoittaa tiiviimminkin. Nyt tekstiä on yli 500 sivua, mutta kokolailla varmasti 300 olisi ollut tarpeeksi. Aivan kuin kustannustoimittaja ei olisi patistanut kirjailijaa kirjoittamaan tekstiään vielä kerran uudestaan ylimääräisiä karsien.

Koska kyseessä on kuvaus kahdesta sukupolvesta yliopistolla ja pankkimaailmassa, niin arvelen kirjan uppoavan paremmin niihin, jotka ovat olleet osallisena jommassakummassa tapahtuma-aikoina. Ulkopuolisen lukijan kohtalo tahtoo jäädä juuri ulkopuoliseksi. Juonikaan ei jaksa näyttää kovin kiintoisalta, eikä tarjoa sellaista huimaa loppuhuipennusta, joka punoisi kaikki langat yhteen ja siten tarjoaisi oikeutuksen kaikille niille ylimääräisille sivuille.

Simon Lelic: Laitos

Simon Lelic: Laitos

Suomennos: Terhi Kuusisto

Like 2012 (alkup. 2011), 355 sivua.

Hammaslääkäri Atrhur Priestley pidätetään yllättäen keskellä päivää. Pidätyksen syytä ei kerrota, eikä se selviä silloinkaan, kun häntä jo kuljetetaan muiden kohtalotoverien kanssa kohti vankilankaltaista laitosta, jota ei oikeastaan edes ole olemassa. Arthurin vaimo joutuu turvautumaan liberaalin nettilehden toimittajaan saadakseen edes jotain apua miehensä kohtalon selvittämisessä, sillä viranomaiset eivät edes tunnusta hänen olevan pidätettynä, vaikka tapahtumasta sattuukin olemaan videotodiste. Henry Graves johtaa laitosta, jonne vangit viedään. Hän tietää, että laitos on perustettu terrorismilainsäädännön nojalla, joka antaa mahdollisuuden vangita ihmisiä määräämättömän pitkäksi ajaksi ilman oikeudenkäyntejä tai ylipäätään mitään oikeuksia.

Tällainen on Laitoksen lähtökohta. Kirjaa kuvattaessa käytetään termiä "dystopia", mutta minusta se on tarpeettoman voimakas sana, sillä tämänkaltainen tilanne on mahdollista syntyä paljon helpomminkin eikä sen  ole tarpeen koskea koko yhteiskuntaa, ja nimenomaan siitä kirjailija mielestäni meitä varoittaakin. Lainsäädäntö on tehty terrorismia ajatellen, mutta kun mahdollisuudet ovat olemassa, tulee houkutus käyttää niitä vain poliittisten päämäärien palvelemiseen. Kirjan idea on hyvä ja pidän tällaisesta yhteiskuntakriittisyydestä, joskaan en tiedä kritisoiko tämä mitään todellista tilannetta. Guantanamo Baytä kai lähinnä.

Valitettavasti idea jää kirjan parhaaksi osuudeksi, sillä toteutus jää melkoisen laimeaksi. Tarina ei missään vaiheessa pääse kunnolla vauhtiin, eikä hahmoilla ole sellaista intohimoa tekemiseensä, mitä tilanne edellyttäisi. Tapahtumien tunnelma pysyy kautta linjan samanlaisena kuin oltaisiin tekemässä ruokaostoksia keskiviikkoiltana, vaikka kyse on jostain aivan muusta. Kirjailijalla on hyvä teema, mutta hän käsittelee sitä aivan yhdentekevästi.

Lelicin edellinen kirja Katkeamispiste oli toista maata. Sillä oli myös tunteita herättävä aihe, ja tunteet välittyivät myös lukijalle. Laitoksessa linkki lukijan ja kirjailijan välille jää syntymättä.

Laitos pistää ajattelemaan. Spoilaamatta mitään mainitsen vain, että se ei tarjoa ratkaisuja tai vastauksia alkutilanteeseen, mikä voi olla hyväkin asia, koska silloin se ei myöskään tarjoa passiivisuutta ulospääsytienä. Aiheesta pisteet, mutta on hieman sääli, ettei kokonaisuus yllä samalle tasolle.

Norkku on myös tutustunut laitokseen.

Marja Björk: Prole

Marja Björk: Prole

Like 2012, 212 sivua.

Björkin kolmas romaani Prole sijoittuu Lieksaan 60- ja 70-lukujen vaihteeseen, Pankakosken kartonkitehtaan varjoon. Päähenkilö on noin 10-vuotias tyttö, jolla on kolme pikkuveljeä. Isä pitää kauppaa ja äiti puuhastelee kotona jotain. Äidin kaikki huomio ei kohdistu kodin ja lasten ylläpitoon, ja niinpä hän eräänä päivänä pakkaakin tavaransa ja lähtee nuoremman miehen matkaan. Tyttären hän ottaa mukaan, mutta pojat jäävät isälleen.

Tytön uusi isäpuoli on kartonkitehtaalla töissä ja on varttunut työväenaatetta tunnustavassa perhessä. Tehtaan varjossa väestön kahtiajako käykin varsin selväksi: moitteita tulee jo siitä, jos on käynyt juoksemassa väärän värisellä urheilukentällä. Siirtyminen kauppiasperheestä työläisperheeseen ei tapahdu ongelmitta, kun uudessa koulussa kukaan ei huoli kaverikseen: joko tyttö on liian porvari tai liian prole, vaikka itse ei haluaisi olla kumpaakaan.

Prole on kertomus ajankuvasta pienellä tehdaspaikkakunnalla. Avioerolla pääsi silmätikuksi, ja siitä saivat osansa myös lapset. Isän mutto Ruotsiin poikien kanssa kuuluu niinikään ajan ilmiöihin. Työläisperheen kuvaus tuo mieleen Susanna Alakosken Sikalat, vaikka tässä ryyppääminen ja humalapäissään riehuminen ei olekaan keskiössä. Perheväkivallalta ei silti - valitettavasti - vältytä.

Kirjan loppuosa käsittelee aivan uutta vaihetta, kun tyttö on viimein päässyt muuttamaan pois kotoaan. Vuosien kuluessa hän on ehtinyt tehdä selviä suunnitelmia siitä, mitä ei ainakaan elämältään halua. Äitiinsä nähden hän onkin täydellinen vastakohta. Kieltämättä lukijalle tulee mieleen, että äidin kaltaisilla ihmisillä ei pitäisi olla lapsia lainkaan. Mutta koska vanhemmuuspääsykokeita ei ole olemassa, niin ihmisten, joilla on lapsia, pitäisi vain purra hammasta ja elää sen mukaisesti, huolehtien jälkikasvustaan kunnolla. Vastuunkanto onkin yksi teema, joka tulee vastaan useaan otteeseen niin suuremmissa kuin pienemmissäkin yhteyksissä.

Prole oli mukavaa luettava, vaikka tapahtumat eivät aina miellyttäviä olleetkaan. Ajankuvana tämä tarjoaa oletettavasti muisteltavaa niille lukijoille, jotka sen ovat myös kokeneet; minulle ilmiöt olivat vieraita. Ihan kelpo lukukokemus tämä oli, vaikkei maailmoja mullistanutkaan.

Yksi lisäplussa vielä kirjan ulkomuodosta: kovakantinen kirja ilman kansipapereita, mutta silti kuvitetulla kannella. Paperit ovat kyllä hienoja kaikessa kiiltävyydessään, mutta kovin epäkäytännöllisiä. Tämä sen sijaan pysyy hyvän minullakin, joka tuppaan hukkaamaan paperit koska otan aina ne pois lukiessani.

---

Edit: Arvostelun jälkeen kirjailija itse kertoi, että kirja on omaelämäkerrallinen, mikä ajatus kyllä lukiessa tuli muutenkin mieleen.