Elina Tiilikka: Myrsky

Elina Tiilikka: Myrsky

Gummerus 2011, 249 sivua.

Tiilikan ensimmäinen kirja Punainen mekko sai ilmestyessään paljon julkisuutta. Ottamatta millään tapaa kantaa kirjan laatuun, ei niillä taustatiedoilla tarvinnut sisällön olla mistään kotoisin ollakseen silti kokolailla varma hitti. Myrskyllä ei enää ole vastaavaa etulyöntiasemaa, sillä se on fiktiivinen teos. Myöskin kirjailijalta odotetaan nyt enemmän, tämän kohdalla sisällöllä on väliä.

Myrsky on nuori taiteilijaopiskelija, joka kärsii maanisdepresiivisestä mielialahäiriöstä. Tai en tiedä onko "kärsii" oikea sana, sillä maanisessa vaiheessa kaikki tuntuu olevan täydellisesti kohdallaan eikä mistään ole huolta; kärsimyksen vuoro on vasta depressiivisessä vaiheessa.

Aluksi lukijalle esitellään opiskelija, joka käyttäytyy melko holtittomasti, eikä oikein välitä opinnoistaan ja suhtautuu ympäristöönsä kohtalaisen välinpitämättömästi. Hän kuitenkin opiskelee ja ainakin välillä välittääkin joistain asioista.

 Seuraavaksi esitellään Myrskyn maaninen puoli. Hän kokee opiskelijaelämän säännöllisyyden ahdistavaksi ja päättää lähteä pois. Hän nimenomaan lähtee vain pois, vailla päämäärää. Hän tapaa puolalaisen rikollisen Marekin, jonka kanssa lyöttäytyy yhteen. Rikollinen elämä sopii maaniselle Myrskylle tarjoten juuri sopivaa jännitystä ja vaihtelua.

Sitten on vuorossa masentunut Myrsky, joka ei kykene tekemään mitään. Ei syömään, ei edes yrittämään itsemurhaa. Tähän vaiheeseen olisi mahdollista saada apua lääkkeistä, mutta niitä Myrsky ei halua.

Loppu kirjasta oli mielestäni kovin sekavaa. Myrskyn maanisuus saavuttaa sellaiset mittasuhteet, ettei hän hallitse elämäänsä lainkaan. Mieliala vie, ja ruumis seuraa tahdottomana perästä ja jossain siellä välissä tietoisuus katselee, mitä tapahtuu.

Myrsky on rankkaa tekstiä. Säännölliseen elämään tottuneen ihmisen on aluksi vaikea ymmärtää, miksei Myrsky vain ryhdistäydy ja ota kunnon otetta elämästään. Vähitellen kuitenkin sen tajuaa, ettei se noin vain ole mahdollista, sillä Myrsky ei tosiaankaan kykene hallitsemaan itseään. Maaninen vaihe on aivan kuin hän olisi jonkin päihteen vaikutuksessa, ja heräisi vaikutuksen lakattua ihmettelemään mitä onkaan tullut tehtyä. Depressiivinen vaihe taas itsemurha-ajatuksineen onkin helpompi ymmärtää.

Jos Punainen mekko piirsi kuvan prostituoidun arjesta, niin Myrsky tekee saman maanisdepressiivisyydestä kärsiville. Minusta Tiilikan teksti kuulostaa niin uskottavalta, että tulee väistämättä mieleen, että onko tässäkin omakohtaisia kokemuksia takana. Mielestäni Tiilikka vastaa hyvin niihin odotuksiin tai vaatimuksiin, joista ensimmäisessä kappaleessa mainitsin.

Katso myös, mitä mieltä Sanna oli Myrskystä.

Mirjami Hietala: Isoveli

Mirjami Hietala: Isoveli

Tammi 2011, 281 sivua.

Isoveli kertoo viisikymppisestä Kirstistä, joka vasta varttuneella iällä äitinsä kuoltua tutustuu kunnolla sokeaan, kehitysvammaiseen isoveljeensä Veikkoon. Toisaalta kertojana on Kirsti vuosina 1992-2005 ja toisaalta sisarusten äiti Hilma Veikon elämän alkutaipaleella sotavuosina 1941-1944. Kertojat vuorottelevat kappale kappaleelta, mutta varsinaisesti mitään yhteyttä en näiden näkökulmien välillä havainnut.

Minun mielestäni lähtökohta on hieman erikoinen; miksei Kirsti (eikä kaksi muuta siskoakaan) ole 50 vuodessa ehtinyt tutustua veljeensä? Fyysinen välimatka olisi helppo selitys, mutta siitä ei ole ollut kyse. Veikko on äidin elinaikana ollut suorastaan vankina ylitarkassa hoidossa, ja sotavuodet kuvaavatkin sitä, miten Veikko on ollut äitinsä silmäterä ja pysynyt sinä muiden lasten syntymän jälkeenkin.

Kirstin ja Veikon tutustuminen eivät suinkaan tapahdu yhtäkkiä ja yllättäen, vaan se kestää useita vuosia. Aluksi Veikko asuu kahdestaan vanhan isänsä kanssa, ja isän kunnon vähitellen heikentyessä hän pääsee hiljalleen itsenäistymään, saa viimein oikein tyttöystävänkin, vähän alle kuusikymppisenä!

Sisarusten tutustumisen hitaus vaikuttaa erikoiselta. Aivan kuin ylitettävänä olisi korkea muuri, josta ei loikata noin vain vaan täytyy etsiä reittiä ja rakentaa tikapuita ja ties mitä. Erikoista on se, mikä tämän muurin on saanut syntymään. Yhdessä eläneet sisarukset sentään. Mikä on saanut aikaan sen varautuneisuuden, joka estää luontevan suhtautumisen?

Kirjan asetelma kuulostaa kiinnostavalta, mutta jää lopulta lähestulkoon pelkäksi lupaukseksi. Sekä Kirstin että Veikonkin henkilöt ovat kovin etäisiä, eikä vähiten siksi että ensimmäistä Veikon repliikkiä saadaan odottaa varmaankin lähemmäs sata sivua. En missään vaiheessa osannut kuvitella mielessäni miltä Veikko näyttäisi tai kuulostaisi, missä hänellä on vaikeuksia ja mitä hän toisaalta osaa. Se on suuri puute, sillä hahmo vaikuttaa sympaattiselta ja hänet haluaisi koko ajan "nähdä" paremmin.

Kaiken kaikkiaan kirjasta jäi kovin pliisu vaikutelma. Tapahtumat etenevät hitaasti, eikä loppujen lopuksi tarinan saavutettavana olekaan mitään muuta kuin tilanne, joka olisi pitänyt olla olemassa koko ajan. Sota-ajan kuvaukset ovat kovin mitäänsanomattomia. Äiti ja poika ovat tulleet hyvin toimeen, eivät ole juuri kärsineet pulasta. Ei oikein ole tapahtunut mitään. Minä selvästikin kaipaisin joko enemmän tapahtumia tai enemmän ajateltavaa. Tunnelma oli hieman samantyylinen kuin Antti Hyryn Uunissa, jossa myöskin edettiin kovin verkkaisesti. Ehkä näissä teoksissa tunnelma onkin se tärkein tekijä.

Kannattaa katsoa myös Katjan mietteet Isoveljestä.

Tuomas Vimma: Gourmet

Tuomas Vimma: Gourmet

Gummerus 2008, 287 sivua.

Tämä kirja on lojunut pöydälläni jo melkein kolme kuukautta odottelemassa lukuvuoroaan. Oli kovin pienestä kiinni, etten vain luovuttanut kokonaan ja palauttanut sitä kirjastoon. Kirjailijan pian ilmestyvän Raksa-kirjan esittely Kukanpäivän kutsuilla sai kuitenkin kiinnistumaan sen verran, että halusin antaa tälle mahdollisuuden. Vimma itse vaikutti siltä, että tämä aihe sopisi hyvin hänen käsiteltäväkseen.

Päähenkilö on alle kolmekymppinen mies, jonka elämään kuuluu tasan kaksi asiaa: naiset ja hyvä ruoka. Mahdollisimman hyvä ruoka. Hinnoista hänen ei tarvitse välittää eikä hän niistä aivan kunnolla ole perilläkään, isä kun hoitaa maksupuolen. Isän puolen suku on tyystin ranskalaista, ja kaikki miehet ovat enemmän tai vähemmän menestyneitä ravintolamaailman erilaisissa toimissa, enimmäkseen enemmän. Isä itse ei ole sen vähempää kuin Michelin-tähtiä myöntävän tahon päätuomari, ja ymmärrettävästi soisi poikansakin jatkavan suvun valitsemalla linjalla.

Nimettömäksi jäävä päähenkilömme rakastaa kyllä ruokaa ja osaa laittaakin sitä varsin ansioituneesti, mutta hän ei kykene työskentelemään kenenkään alaisuudessa, joten uran luominen helsinkiläisissä ravintoloissa tuntuu mahdottomalta, eikä koulutus ulkomaisissa alan huippuoppilaitoksissakaan ole ottanut urjetakseen, juuri samasta syystä. Lukijaa alkaa kiinnostaa, miten tällainen ihminen mahtaisi pärjätä omillaan, jos pappa lopettaakin betaalaamisen. Juuri siihen kirja koettaa vastata.

Gourmet on pullollaan erilaisia ruokaan liittyviä ulkomaankielisiä termejä. Olen silloin tällöin lueskellut Jaakko Raholan ruokasanastoa, eikä sillä tosiaan vielä pötkitä pitkälle tämän kirjan kanssa. Mutta ei kaikkea ole tarkoitus ymmärtääkään, yhtään sen enempää kuin tavallinen ihminen ymmärtäisi niitä ruokiakaan. Silti outojen sanojen tulva alkaa nopeasti tuntua tylsältä. Hieman samaan sarjaan menevät Vimman kuvailussaan käyttämät vertaukset, jotka ampuvat yli ja korkealta. Tuoreita ne kieltämättä ovat, mutta siihen voi olla oikeakin syy, miksi muut tuppaavat liitelemään matalammalla.

Kaikenkaikkiaan yliampuvuus on sana, joka kuvaa hyvin koko kirjaa. Jo lähtöasetelmassa on ammuttu yli: isä on käsittääkseni kaikkein vaikutusvaltaisin ruokakriitikko koko maailmassa. Päähenkilön laittamat ruoat ampuvat yli, ja kukin voi tykönään miettiä miltä mahtaa kuulostaa se, jos päähenkilö itse yrittää kirjan lopussa järjestää yliampuvat kemut. Siinä tähdätään jo niin paljon ylöspäin, että piippu osoittaa ampujaa itseään selkään.

Pettymyksekseni juoni oli yksinkertaisempi kuin olin odottanut, ja rakentuu epäuskottavien tapahtumien varaan. Tietysti yhteensattumia voi olla, eikä tässä edes ole niitä lukumäärällisesti montaa, mutta silti tarinan uskottavuus ei vain kestä. Minä pidän uskottavuutta tärkeänä tekijänä, sillä puuttuessaan se kykenee upottamaan muilta osin hyvänkin kirjan.

Gourmet ei kuitenkaan ole niin huono kuin edellä kirjoittamani perusteella voisi näyttää. Yksi tärkeä tekijä kaikille kirjoille on se, houkuttelevatko ne lukemaan. Gourmet houkutteli, ja toteutti "vielä yksi kappale" -ilmiön. Se on ihan hauskaa luettavaa, jos ei suhtaudu tekstiin turhan vakavasti. Mieleeni tulivat Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjat, joten ainakin niiden ystäville voisin tätä suositella.