Antto Terras: Stockmann Yard

Antto Terras: Stockmann Yard - Mymäläetsivän muistelmat
Like 2015
Sivuja: 285

Myymäläetsivän työ ei sinänsä kuulosta kovin kiinnostavalta, mutta jos etsivä työskentelee Stockmannin omassa myymäläetsivätoiminnossa ja lähtee liikkeelle tarkoituksenaan nimenomaan kertoa työssään kohtaamistaan sattumuksista, muuttuu tilanne kokonaan toiseksi. Myymäläetsivyyden lisäksi Terras on kirjailija ja koomikko, mikä onkin jo hyvä lähtökohta.

En ryhdy kertomaan esimerkkejä kaikesta siitä mitä kirjassa esiin tulee, sillä sehän on juuri kirjan itsensä tehtävä. Sen sijaan voin sanoa, että tapauksissa ei ole säästelty, eli lukija kyllä saa odotuksilleen vastinetta. On isoja ja pieniä juttuja, on viety tarpeeseen ja turhan takia, on amatööriä ja ammattilaista.

Pelkkien tapausten ja sattumusten lisäksi Terras käy läpi sitäkin, miten myymälästä pitäisi varastaa, jos sellaiseen valintaan on jostain syystä pakko ryhtyä. En voi kieltää sitä, etteikö asia olisi minuakin alkanut kiinnostaa, mutta toisaalta yksi tärkeistä opinkappaleista on se, että varastaa pitäisi yrittää ainoastaan sellaista, mitä todella tarvitsee. Jos turhaan kokeilee ja jääkin kiinni, niin seuraukset voivat olla harmillisen vakavia. Vasta sitten kun ei ole mitään hävittävää, voi yrittää ihan kunnolla, mutta se onkin aivan eri tilanne.

Ottaen huomioon, että Terras ilmeisesti työskentelee myymäläetsivänä edelleen, ei hän pahemmin työnantajaansa kumarra tai asioita kaunistele. Tyyli on ironinen, ja välillä on suorastaan vaikeuksia erottaa, tarkoittaako hän sanomaansa todella vai onko kyse vain tyyliseikasta.

Tälle kirjalle on ilman muuta paikkansa. Myymäläetsivän arjesta se ei juuri kerro, mutta syynä lieneekin se, että se vain olisi yksinkertaisesti niin tylsää luettavaa. Tässä jos missä on aihe, jossa kannattaa suosiolla tyytyä poimimaan rusinat pullasta, ja sen tehtävän Terras hoitaa oivallisesti.

Petri Blomqvist: ITE

Petri Blomqvist: ITE
BoD 2015
Sivuja: 176

Olen blogini aikana lukenut omakustanteita vain pari yksittäistä kertaa. Ensimmäinen niistä oli niin kummallinen viritys, että se sai kertaheitolla nostettua riman melkoisen korkeaksi kaikilta tulevilta yrittäjiltä. Myönnän, että olin ennakkoluuloinen tätäkin kirjaa kohtaan, mutta onneksi turhaan.

Kirja alkaa Kalliosta joskus 1990-luvun alun tietämissä. Eletään vappuaattoa, ja nelikymppinen divarinpitäjä kohtaa viehättävän teekkaritytön, joka sattuu tykkäämään itseään iäkkäämmistä miehistä. Toinen parivaljakko tekee asuntomurron ja kolmannen tahon softafirma on vaikeuksissa.

Juuri kun henkilöt on juuri ja juuri saatu esiteltyä, hypätäänkin jo monta vuotta eteenpäin. Henkilöt ja tapahtumapaikka pysyvät samoina. Ajan myötä ehtii tapahtua asioita ja henkilöiden tarinat solmiutuvat toisiinsa yhä enemmän, kunnes hypätäänkin jälleen muutama vuosi eteenpäin.

Vimeisin "päivitys" tapahtuu jo muutaman vuoden tulevaisuudessa, mikä on oikein pirteä juttu. Yllättävän harvoin kirjailijat uskaltautuvat maalailemaan ihan oikeita tulevaisuudennäkymiä, edes karkeallakaan siveltimellä. Ihmisten aikanaan tekemät valinnat vaikuttavat heidän tulevaisuuteensa. Blomqvistia voi syystäkin pitää optimistina, sillä hyvät valinnat tuntuvat saavan palkintonsa.

Tarina etenee melkoisen nopeasti, sillä sivumäärä ei ole kovin suuri, mutta kuljetettavia ihmiskohtaloita on monta, joten kuvailu jää suhteellisen suurpiirteiseksi. Toisaalta kuvattu ympäristö on enemmän sieltä elämän karhealta puolelta, mikä tuntuu sopivan melkoisen hyvin tähän ripeään etenemistahtiin.

Kyllähän tämä omakustanne on, ja olisi arvatenkin hyötynyt kustannustoimituksesta. Siitä huolimatta lukukokemus oli yksinomaan positiivinen, ja ihan hyvin tämän olisi joku kustantajakin voinut poimia listalleen. Minun kohdallani tämä ainakin sai pikkuisen laskettua sitä alussa mainitsemaani omakustanteisiin tarttumisen rimaa.

Kari Hotakainen: Henkireikä

Kari Hotakainen: Henkireikä
Siltala 2015
Sivuja: 200

Kari Hotakainen ei esittelyjä kaipaa. Minulle hän on kirjailija, joka ei halua kirjoittaa samaa kirjaa montaa kertaa. Jos yhtä kirjaa pitää onnistuneena, niin on turha odottaa, että seuraava seuraisi samaa kaavaa ja olisi samanlainen muussa kuin siinä mielessä, että sekin on hyvä.

Nyt Hotakainen on kirjoittanut rikosromaanin. Jos hän ei halua toistaa itseään, niin ei myöskään yhtä uutta salapoliisitarinaa, joka on jo tehty ties kuinka monta kertaa. Onko mahdollista keksiä noin kuluneeseen lajiin jotain uutta? Kyllä on, ja Hotakainen tekee sen juuri omalla tyylillään.

Rikoskirjallisuus nojaa yleensä niin paljon juonensa varaan, ettei siitä voi kertoa juuri mitään pilaamatta samalla lukunautintoa. Henkireikä eroaa massasta tässäkin, sillä voisi melkeinpä sanoa, että tässä juoni on sivuseikka ja tärkeintä on se, miten se on kirjoitettu. En tarjoa näytteeksi lainausta, sillä tämä kuuluu lukea kokonaan.

Olen kuullut maininnan, että joku kriitikko olisi arvellut Henkireikää välityöksi. Ei tämä kyllä kirjailijan pääteos ole, mutta välityö kuulostaa tarpeettoman vähättelevältä. Juoni on melko vaatimaton, mutta täytyy tosiaan pitää mielessä, että tämän kohdalla se ei olekaan pääasia. Myöskään rikoksen ratkaiseminen ei ole, vaikka lukija jännittääkin loppuun asti sitä, millaisen tien tekijät tulevat lopulta valitsemaan. Samalla kukin voi itse pohtia omia valintojaan: mitä lukija odottaa tapahtuvan ja heijastaako se sitä, mitä hän itse olisi vastaavassa tilanteessa tehnyt. Saako rikollinen osaksi ymmärtämystä? Vaikuttaako se valintojen tuomittavuuteen?

Yllä olevien kysymysten herääminen on aina merkki hyvästä kirjasta. Välityö tai ei, sillä niin väliä. Vaikka kirjoittaja onkin Hotakainen ja toive siksi melkoisen turha, en malta olla sanomatta: "lisää tätä!"