Erik Axl Sund: Unissakulkija

Erik Axl Sund: Unissakulkija
Suomennos: Kari Koski
Otava 2014, alkup. 2011
Sivuja: 395

Unissakulkija on Varistyttö-trilogian toinen osa. Ensimmäisen osan luettuani huomasin odottavani tarinan jatkoa innolla, jopa niin hartaasti, että minun piti tarkistaa milloin sen olikaan määrä ilmestyä.

Tarina on hyvin kiinteästi jatkoa ensimmäiselle osalle, ja oikeastaan kaikki, mitä tulin siitä sanoneeksi, pätee tämänkin kohdalla. Monien kirjailijoiden dekkarit ovat osa jonkinlaista jatkumoa, mutta tässä tapauksessa tuntuu olevan kyse jostain muusta, sillä mielestäni Unissakulkija ei toimi itsenäisenä teoksena lainkaan. Ei siis ole mielekästä lukea näitä kahta kirjaa käänteisessä järjestyksessä, mikä nostaakin luontevasti esiin kysymyksen siitä, onko kyseessä lainkaan kaksi eri teosta, vaiko vain yksi moniosainen? Olen taipuvainen kääntymään jälkimmäiselle kannalle. Se puolestaan kuulostaa bisnesmielessä fiksulta, sillä tämän sarjan ensimmäisen osan luettuaan ostaja valitsee toisenkin osan paljon todennäköisemmin kuin silloin, jos kyse olisi todella itsenäisistä teoksista. Yritäpä saada 60 euroa yhdestä kirjasta, vaikka se olisikin paksunpuoleinen, mutta kolmesta niteestä se ei ole lainkaan yhtä vaikeaa.

Tuo edellä kuvattu bisnesidea toimii vain, jos lukijan saa riittävän hyvin koukkuun, ja se puoli tässä on kyllä osattu hoitaa kunnolla. Jos odotin innolla tätä osaa, niin viimeisen kohdalla olen vieläkin malttamattomampi. Oikeastaan kadehdin hieman niitä, jotka aloittavat vasta sitten kun kaikki osat ovat jo saatavilla. Tässä olisikin oivallinen latinki kesäluettavaa.

En pidä mielekkäänä kuvailla tätä keskimmäistä osaa yhtään pidempään, sillä juoni jää vieläkin pahemmin kesken kuin ensimmäisessä osassa. Palataan siis asiaan kolmannen osan jälkeen. Otava, pitäkää minut edelleen listoilla :)

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja
Suomennos: Juhani Lindholm
Siltala 2014, alkup. 1999
Sivuja: 314 

Hauskaa, muttei koskaan enää oli positiivinen kokemus. Nimensä puolesta Vastenmieliset tyypit kuulostaa kiinnostavammalta, ja odotinkin sen lukemista innolla.

Kirjan nimi viittaa kuvitteellisiin haastatteluihin, joissa vain "haastateltava" on äänessä. Lainausmerkit siksi, että jokainen heistä tuntuu puhuvan niin auliisti, ettei haastattelijaa tarvita lainkaan, eikä hän toisaalta myöskään ohjaa puheen etenemistä kysymyksillään. Kaikki kirjan tekstit eivät suinkaan ole näitä haastatteluja, vaan joukossa on myös muita puheenvuoroja. Haastatteluille on yhteistä se, että niissä miehet puhuvat suhteistaan naisiin, ja muut voivat sitten poiketa tästä rajauksesta, mutteivät kovin kauas.

Osassa tekstejä virkkeet tahtovat venyä todella hillittömän pitkiksi. Parhaimmillaan sivulle ei taida mahtua kahtakaan kokonaista virkettä, mikä tekee lukemisesta kovin raskasta. Kuka jaksaa kertalukaisulla pitää mielessään, millä lauseella tuollainen monoliitti oikein alkoi ja mitä siinä lopulta sanottiinkaan? Sitten kun niitä vielä tulee useita peräjälkeen, niin lukijaa ei totisesti päästetä helpolla. Mikäli lukijalta vaaditaan paljon, niin vastapainoksi pitäisi myös tarjota paljon, mutta minun mielenkiintoani nämä kummallisuudet eivät jaksaneet juurikaan pitää yllä riittävästi, ettei keskittymiseni olisi päässyt herpaantumaan. Tämän johdosta jäikin paikoitellen sellainen tunne, ettei tätä kirjaa pitäisi lukea lainkaan noin vain alusta loppuun, vaan syventyä jokaiseen tekstiin kerrallaan juuri niin paljon kuin se sattuu vaatimaan, ja vasta sitten siirtyä seuraavaan. Jää kuitenkin jonkun muun kerrottavaksi, saako tällaisesta tavasta asiaankuuluvaa palkintoa vai ei.

Novellien aiheet ovat poikkeuksetta kiinnostavia, ja ne helpommasta päästä olevat olivat muutenkin mieluisia. Eniten mieleeni jäi sellainen, jossa isä kuolinvuoteellaan vuodatti pitkään ja hartaasti sitä, miten pettynyt hän olikaan ollut poikaansa aivan alusta alkaen, vaikka tämä olikin menestynyt elämässään varsin mainiosti. Toinen ulkoisesti varsin kiinnostava oli kahdessa osassa oleva novelli, josta alku oli kirjoitettu aivan tavalliseen tapaan, mutta jälkimmäinen puolisko olikin ikään kuin kirjoittajan suunnitelmana tai käsikirjoituksena, jonka pohjalta vasta olisi määrä kirjoittaa lopullinen teksti.

Jälkimakuni tästä kirjasta on, että se oli tarpeettoman raskasta luettavaa minulle. Jos ja kun Wallacelta vielä jotain suomennetaan ja päädyn sitä lukemaan, niin toivon muistavani tuon aiemmin mainitsemani tavan, eli lukea teksti kerrallaan, eikä kirja kerrallaan. Ennen lukemista minun on myöskin oltava valmis päästämään irti periaatteestani, että kukin kirja luetaan läpi vain kertaalleen.

Jan Guillou: Suuri paljastus

Jan Guillou: Suuri paljastus
Suomennos: Arvi Tamminen
Like 2004, alkup. 1974
Sivuja: 295

Guilloun Pahuus on parhaita lukemiani kirjoja, ja sen vuoksi tulin ottaneeksi Suuren paljastuksen kirjaston hyllystä hetken mielijohteesta.

Päähenkilö kirjoissa on sama. Suuri paljastus on kirjoitettu monta vuotta ennen Pahuutta, mikä selittää osaltaan sitä, miksi Pahuuden tapahtumiin viitataan kirjassa niinkin vähän, vaikka paljastukset ajallisesti tapahtuvatkin vasta myöhemmin. Myöhemmin kirjoittamassaan esipuheessa kirjailija itsekin toteaa käsitelleensä sisäoppilaitostaan kevyesti.

Erik Ponti on oikeustieteen ylioppilas ja tähtää professorin uraan. Kesällä olisi kuitenkin kiva lomailla, ja matkakassaansa lihottaakseen hän tulee tarjonneeksi erästä tarinaa lehdelle, joka julkaiseekin sen mielellään. Erik osoittautuu erinomaiseksi toimittajaksi ja jääkin lehden palvelukseen.

Kirjan nimi viittaa epämääräiseen suureen paljastukseen, josta toimittajat haaveilevat, ja tietysti myös Erik heidän joukossaan. Kirjan aikana hän ehtii sellaisia tehdäkin, mutta kaikki eivät erinäisistä syistä päädy lehteen asti. Sekä paljastukset että toimittajan työ kuulostavat uskottavilta, mikä ei ole yllättävää ottaen huomioon sen, että Guillou on itse työskennellyt toimittajana. Miten paljon kirjassa on keksittyä ja paljonko tositapahtumia, jää hämärän peittoon.

Ajallisesti kirja sijoittuu yli 40 vuoden taakse. Toimittajan työn osalta maailma näyttää muuttuneen valtavasti tiedonvälityksen mullistumisen myötä. Olisi ihan kiinnostavaa tietää, kuinka pitkälti kirjassa on vielä ajankohtaisuutta nykypäivänä. Uutistoimittajien työssä muutos on epäilemättä suurin, mutta Erik kirjoittaakin aikakauslehteen ja kuvittelen juttujen olevan sen kaltaisia, joiden eteen joutuisi nykypäivänäkin näkemään vaivaa.

Tämä oli hauskaa luettavaa, ja tarkoitettukin sellaiseksi. Huomattavasti kevyemmällä otteella tehty kuin Pahuus, eikä varmasti jääkään yhtä mieleenpainuvaksi. Arvelen palaavani Erik Pontin pariin vielä joskus, täytyyhän minun saada nähdä, mitä tämän jälkeen tapahtui.