Olavi Ruitlane: Nainen

Olvi Ruitlane: Nainen 

Suomennos: Hannu Oittinen 

Savukeidas 2011 (alkup. 2009) 

Sivuja: 133 

Kirjan aiheena on Runoilijaksi itseään kutsuvan kertojan ja Naisen parisuhde. Onnelliseksi sitä ei millään muotoa voi kutsua, ja vähän väliä toistuukin valitus siitä, miksi hänen pitikään niin onnettomaan jamaan joutua, kuin elämä Naisen kanssa on. Miehessä itsessään ei tietenkään ole mitään vikaa, vaikka hän käykin paneskelemassa muita naisia siellä täällä. Naisessa sen sijaan on vikaa senkin edestä, melkoinen osuus sivuista on käytetty erittelemään enemmän vai vähemmän suorasti sitä, miksi kukaan ei voisi tulla toimeen hänen kanssaan.

Kirja oli ilmestyessään 2009 Virossa bestseller, mutta en oikein ymmärrä miksi. Lyhyt se on, ja voisi lisätä että onneksi. Tekstin sävy on sellainen, että on syytä arvella tarkoituksena olleen, että koko kirja olisi hauska, mutta kun se ei ole. Yhden kerran minua kyllä huvitti, mutta sekin johtui ilmaisusta, jota kääntäjä oli sattunut käyttämään (siinä ei siis ollut käännöksenä mitään vikaa, kunhan vain sattui huvittamaan). En myöskään osaa löytää tästä mitään yleistettävää, minkä perusteella naureskeltaisiin tai kritisoitaisiin kaikkia naisia kohtaan, vaan kyse on pelkästään tästä yhdestä tapauksesta. Totisesti toivon, ettei Ruitlane viittaa omaan parisuhteeseensa, sillä siinä tapauksessa sävy on suorastaan törkeä.

Päällimmäisenä tästä tullee jäämään mieleen tekstin ulkoasussa oleva erityispiirre: siinä ei ole käytetty erisnimiä lainkaan, vaan henkilöihin viitataan tyyliin Mies, Nainen, Kiihkeä nainen, Tyttölapsi, Uusi mies jne. ja nämä kaikki on vieläpä kirjoitettu lihavoidulla kirjasimella. Tapa on persoonallinen ja varsin tiivis, kun pelkästään ihmisistä käytetty nimitys kertoo paljon heistä itsestäänkin, eikä lukijan tarvitse vaivautua liittämään yhteen nimiä ja ominaisuuksia. En silti soisi tavan yleistyvän, vaikka se yksittäisenä tyyliseikkana menetteleekin.

En voinut välttyä ajatukselta, että onkohan suomentaja mahtanut epäonnistua työssään. En kuitenkaan halua osoitella ketään sormella tältä pohjalta, sillä yhtä hyvin voi olla, että hän onkin onnistunut mitä mainioimmin. Minuun Ruitlanen kirja ei vain uppoa.

Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni

Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni 

Myllylahti 2006 

Sivuja: 250 

Tämä Antti Tuomaisen esikoinen on ollut lukulistallani jo hyvän aikaa, ja ihmeen pitkään sai kirjastossakin jonottaa, ennen kuin pääsi lainausvuoroon. Pituuden ihmetys liittyy mielikuvassani siihen, että kirja on sentään jo seitsemän vuotta vanha, eikä ole saanut valtaisaa näkyvyyttä. Ennen blogiaikaani en ollut koko kirjailijasta kuullutkaan. Ehkä jonottajat ovat muita kaltaisiani, jotka ovat ensin tutustuneet Tuomaisen myöhempiin, enemmän näkyvillä olleisiin kirjoihin ja halunneet sitten lukea muutkin.

Kirjan alussa kaksi vastenmielistä narkkaria tappaa metrossa vastapäätä istuneen naisen, koska tämän ulkoinen olemus ja viileä välinpitämättömyys ei sattunut herroja miellyttämään. Viisi vuotta myöhemmin molemmat ovat istuneet tuomionsa, mutta naisen aviomies ei koe saaneensa oikeutta. Hän lähtee hakemaan sitä kaverinsa, kirjan päähenkilön Anton, kautta. Anto on kyllä mukiloinut ihmisiä niin kännipäissään kuin harvakseltaan selvinkin päin, sekä omaan lukuunsa että kavereitakin auttaakseen, mutta tappaja hän ei sentään ole ollut. Hän käy myös AA:ssa ja yrittää saada elämänsä kunnolla raiteilleen, ja kaverin lupaama mehukas palkkio auttaisi siinä kummasti. Mutta kun se tappaminen on silti eri asia kuin motata baarissa joltain nenä poskelle.

Lähtötilanteessa lukijan sympatia on vahvasti Anton puolella: hänelle tarjotaan palkkiota siitä, mikä näyttäisi kaikkien mielestä olevan oikein, kun oikeuslaitos ei kerran saanut annettua pahalle palkkaansa. Mutta jos tappajaksi ryhtyminen arveluttaa etukäteen, niin varmaa on se, ettei se ainakaan jälkikäteen rauhaan jätä. Ennen kuin on tehnyt mitään peruuttamatonta, pitäisi pystyä vastaamaan siihen, että kykeneekö elämään itsensä kanssa, jos on tappajan tielle lähtenyt. Jälkikäteen sen saisi selville, mutta onko riski luvatun korvauksen arvoinen?

Anton näkökulma on kiinnostava, samoin kuin hänen valintatilanteensa. Ryhtyäkseen tappajaksi olisi hyvä, ettei ole mitään hävittävää. Jos sitä on, niin tilanne vaikeutuu oleellisesti, ja voikin pohtia rajanvetoa, paljonko voi olla, että se ylipäätään on mahdollista. Jossain vaiheessa tietysti voi olla hävittävääkin, mutta syntitaakka jo valmiiksi niin suuri, ettei lisä enää kokonaisuutta hetkauta suuntaan tai toiseen.

Toinen esiin nouseva teema on kosto. Se ei viime kädessä hyödytä kuin harvoissa tilanteissa, mutta silti jotkut, ellei jopa suurin osa ihmisistä, ovat kostonjanoisia. Vaikka kostaminen olisi rationaalisesti ajatellen aivan älytöntä ja kallistakin, niin kuka uskaltaa olla varma kostonjanoisen järkevyydestä, ja etenkin siitä, ettei se järkevyys jossain vaiheessa yllättäen pääsekin loppumaan?

Joku on maininnut Tuomaisen muistuttavan tyyliltään loistavaa Arto Salmista. Tämän kirjan kohdalla allekirjoitan tuon näkemyksen, myöhempien kohdalla se ei enää niinkään pidä paikkaansa. Toki Salminen on omaa luokkaansa, mutta oli silti ilahduttavaa saada muistutus hänestä. Voi vain arvailla, millaisen rikosromaanin Salminen olisi kirjoittanut, jos olisi sellaiseen jostain syystä ryhtynyt. Tuomainen ainakin aloitti ihan kelpo teoksella.

Anna Kontula: Mistä ei voi puhua

Anna Kontula: Mistä ei voi puhua - kirja uskosta ja uskonnosta

Kansi: Elina Salonen 

Into 2012 

Sivuja: 128 

Olin huhtikuun lopussa arkkipiispa Kari Mäkisen media-aamiaisella (Hanna raportoi tilaisuudesta hienosti), missä hänen vierainaan olivat Riikka Pulkkinen ja Anna Kontula. Jälkimmäisen ajatukset kuulostivat siinä määrin kiinnostavilta, että ryhdyin saman tien jonottamaan hänen kirjaansa kirjastosta. Kuten näkyy, jono ei edennyt valtavan nopeasti, sillä luin kirjan melkeinpä heti, kun sen käsiini sain.

Kirja on kirjoitettu dialogin muotoon. Saara on saanut tädiltään Astalta lahjaksi ikonin, mutta kokee sen itselleen niin vieraaksi, että haluaa palauttaa sen takaisin. Viedessään ikonia naiset ryhtyvät keskustelemaan niin uskosta kuin uskonnostakin, Astan toimiessa lähinnä opettajan roolissa. Vaikka teksti onkin romaanin kaltainen, on kyse kuitenkin vain samanlaisesta ilmaisutavasta kuin esim. Platonin teoksissa, jotka olivat dialogeja Sokrateen ja vaihtelevien ihmisten välillä.

Dialogin valinta esitysmuodoksi liittyy kirjan nimeenkin: Asta kertoo hänelle vuosia sitten sattuneesta hengellisestä kokemuksesta, jota hän ei kykene kunnolla kuvaamaan, vaikka onkin ammatiltaan kirjailija. Tämä johtuu siitä, että koko ilmiö on hänen mielestään peräisin aivan muusta maailmasta, sellaisesta, joka on sanojen ulottumattomissa. Myös Kontulalla itsellään on ilmeisesti ollut vaikeuksia kertoa ajatuksistaan vain asiapohjaisesti, ja sen vuoksi tämä esitystapa auttaa asian ymmärtämistä. Näkisin itse kernaasti kirjan sisällön esseen muodossa, mutta se olisi silloin aivan erilainen, eikä toisaalta valaisisi yhtä hyvin juuri tätä vaikeutta ilmaista sanoin sellaista, mitä ei voi sanoin ilmaista.

En saanut tästä mitään erityisiä ahaa-elämyksiä, kaikki ajatukset tuntuivat sellaisilta, jotka ovat jo tulleet vastaan jostain aiemminkin, eikä tässä tietysti mitään uutta ollut luvattukaan. Kontula pohtii kirjassa omaa näkemystään uskonnosta, ja sen puolesta kyseeseen olisi hyvin voinut tulla myös essee. Mielenkiintoisinta antia olivat oikeastaan hyvin valitut alaviitteet, jotka olivatkin suoraan tietokirjamaisesti kirjoitettuja lyhyitä katkelmia.

Etukäteen olin odottanut kirjan olevan selvästi pidempi, tästä aiheesta kun yleensä riittää sanottavaa. Nyt jäi askarruttamaan mm. se, miksi kirjaston jono eteni niin hitaasti :)