Hilkka Ravilo: Älä itke äitini

Hilkka Ravilo: Älä itke äitini 

Atena 1999 

Sivuja: 285 

Ne, jotka ovat lukeneet aiemmat Raviloarvosteluni, tietävät hänen kuuluvan suosikkeihini. Älä itke äitini toi jälleen hienosti mieleen, miksi niin on.

Lauri on elänyt kasvatusperheissä ja laitoksissa niin kauan kuin muistaa. Nyt kolmikymppisenä hän tekee pätkätöitä ja niiden välillä antaa varakkaiden, itseään vanhempien naisten elättää itsensä. Hän ei tunne kunnianhimoa, vaan valitsemansa elämäntapa sopii hänelle mainiosti. Eipä koulutusta vailla olevalle kovin ihmeitä olisikaan tarjolla.

Lauri päätyy puoliksi vahingossa tekemään rikoksen, jota paetessaan hän tapaa Miriamin, hänen tavallisia hoitojaan selvästi varakkaamman toimitusjohtajan. Miriamin mukana tarinaan tulevat mukaan Anna ja Laila, ja kaukaa menneisyydestä alkaa paljastua asioita, jotka muodostavat kirjan todellisen ytimen. Sen myötä sävykin hiljalleen muuttuu, kun Ravilo alkaa ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin.

Laurin lapsuuden kautta muodostuu kannanotto vanhemmuuden kahteen puoleen, biologiseen ja kasvattajuuteen, joilla ei aina ole - tai ei saisi olla - mitään yhteyttä toisiinsa. Tämänkin voi nähdä kahdesta suunnasta: kasvattajana voi toimia täysin siihen sopimaton yksilö, ja toisaalta kasvattajaksi ei välttämättä pääse se, jolta se parhaiten onnistuisi.

Tässä kirjassa paha saa palkkansa. Se tuo esiin moraalin ja lain välisiä vastakkainasetteluja, sillä se paha on takuulla ollut moraalisesti väärää, mutta pysynyt silti lain kirjaimen rajoissa. Toisaalta esitetään muita asioita, jotka ovat lain mukaan vääriä aivan typeristä syistä, joilla ei ole mitään moraalisia perusteita.

Ihan kiinnostava on myös ajatus siitä, oikeuttaako Laurin lapsena kärsimä vääryys oman käden oikeudella suoritetun hyvityksen myöhemmällä iällä. Tarina ei suoraan esitä tätä kysymystä, mutta koska lukija on ilmiselvästi Laurin puolella, tulee siitä samalla kirjailijan kananotto, joka puolustaa päähenkilön tekoja.

Erityisesti tämä viimeinen pohdinta nousi mieleeni vasta kirjan lukemisen jälkeen. Jos kirja pakottaa ajattelemaan ja saa herätettyä vielä uusia ajatuksia tarinan loputtua, niin kyseessä on pakko olla onnistunut teos. Kun se on vieläpä paketoitu mukavan viihdyttävään ja sujuvaan tekstiin, niin koossa alkaakin olla juuri se, mitä kirjallisuudelta parhaimmillaan minulle tarjoaa. Toisin sanoen: haluaisin lukea juuri tällaisia kirjoja!

Onneksi minulla on vielä Ravilon kirjoja lukematta, eikä tuotannonkaan loppua ole vielä nähty. Nyt vain pitäisi saada niitä hankittua lukulistalta pinoon saakka.

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin 

Gummerus 2011 

Sivuja: 497 

Elävien kirjoihin kohdalla tapahtui samoin kuin edellisessäkin bloggauksessani, eli kyse on kirjasta, jonka pariin houkutuin, koska edellinen saman kirjailijan kirja oli ollut niin myönteinen kokemus. Kilven esikoista en ole lukenut, ainoastaan Kadotetut. Siinä kiinnitin huomiota asiantuntevuuteen, jolla poliisin työtä kuvattiin. Tämän kohdalla sama ei jatku, mikä ei tietenkään tarkoita sitä etteikö teksti olisi edelleen asiantuntevaa, vaan sitä, ettei se enää kaappaa huomiota niin selvästi.

Päähenkilö on edelleen Olli Repo, mutta tässä kirjassa hän siirtyy huumepoliisin tehtäviin. Työ on enemmän tutkintatyyppistä, ja hänen työparinsa on poikkeava persoona, joka haluaisi työskennellä vain ja ainoastaan yksin.

Yhdellä puolella tarinaa vaikuttavat Olli pareineen ja rikostutkintoineen, mutta toisella puolella on Pike - vankilasta pienen poikansa kanssa vapautuva huumekuningatar. Pike haluaa jättää entisen elämän taakseen ja tarjota pojalleen mahdollisuuden varttua erossa kaikesta siitä paskasta, mihin hän itse on sotkeutunut ennen vankilaa. Mennestä irtautuminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksioikoinen tie, ja se onkin minusta kirjan kiinnostavinta antia. Yhteiskunta tarjoaa tukeaan varsin mallikkaasti, mutta se voi auttaa ainoastaan niissä asioissa, jotka ovat normaalin yhteiskuntajärjestyksen piirissä. Mm. lapsen isä on Lalli, joka on aina kulkenut ainoastaan omaa tietään ja omilla säännöillään, eikä hän ole Piken parannuksesta samaa mieltä.

Kilpi kirjoittaa edelleen taitavasti, ja osaa nostaa esiin kiinnostavia ongelmia, myös yhteiskunnallisia. Aivan samanlaista kantaaottavuutta kuin Kadotetuissa en tässä nähnyt, mutta sisältö on silti varsin kiinnostavaa. Sivumäärä on kohtalaisen suuri, mutta "vielä yksi" -ilmiö saa sen tuntumaan pienemmältä.

Vieläkään en aio ryhtyä dekkarifaniksi, mutta nyt joudun jo tunnustamaan, että kyllä se kirjallisuudenlaji kuuluu oma paikkansa tässäkin blogissa.

Elävien kirjoissa ovat myös Kirsi, Amma, Paula, Anneli, Annika, Kirjavinkkien Irja ja repo80.

Jussi Siirilä: Ison auton tuntu

Jussi Siirilä: Ison auton tuntu 

Kansi: Jani Blommendahl 

Gummerus 2002 

Sivuja: 208 

Ison auton tuntu tarttui mukaani kirjaston poistomyynnistä jokunen kuukausi sitten. Olen lukenut aiemmin vain hänen toistaiseksi uusimman romaaninsa Historia on minut vapauttava, mutta sen yhteydessä arvelin palaavani kirjailijan pariin jossain vaiheessa. Pari vuotta siihen meni, mutta palasinpa kuitenkin.

Ison auton tuntu on Siirilän esikoisromaani, ja se sijoittuu tukevasti myyntimiesten maailmaan. Pumppufirman arki on mullistusten kourissa, kun uuden omistajan myötä puhaltavat uudet tuulet johtamistavoissa haluavat puhaltaa pois mm. sellaiset asiat kuin viikset, takatukat ja nyppyiset villatakit. Joutuvatpa ukot oikein kuntotestiinkin, jolle ei luo kaikkein otollisinta pohjaa vallitseva voimakas kilpailuhenkisyys.

Minäkertojina toimivat kaksi aivan erilaista myyjää: Turpeinen on ronskipuheinen iso mies, joka aikoo selvittää koko muutoksen kaikkineen perustamalla oman narikkansa. Blakea siteeraavaa, kirjailijanurasta haaveilevaa Leinoa puolestaan muutos stressaa pahanpäiväisesti, ja hänellä on vaikeuksia selvitä työn ja perheen ristitulessa. Asiakasnäkökulmaa keitokseen tuo jossain Tornion suunnalla vaikuttava verstaan omistaja Ritva, jonka murteella tapahtuvaa jutustelua on hauska lukea.

Mitään ihmeellisiä kommervenkkeja kirja ei tarjoa, ainoastaan sen minkä lupaakin: humoristisen sukelluksen myyntimiesten maailmaan. Sen se sitten tekeekin onnistuneesti, eli tämä oli oikein mukava kirja lukea. Soveltuu hyvin silloin, kun ei tee mieli miettiä, mitä kirjailija oikein tarkoittaakaan ja onko kyseessä vertauskuvat tai jotain. Reilua suoraviivaista tarinaa.