maanantai 8. marraskuuta 2010

Hannu Luntiala: Petri Vallin toinen elämä

Hannu Luntiala: Petri Vallin toinen elämä
Tammi 2010, 252 sivua.

Tässä taitaa jälleen kerran olla kirjaston uutuuslistan satoa. Pitäisi varmaankin ryhtyä merkitsemään muistiin lähde tai syy, kun jotain lukulistalleen lisää. Kirjailija oli entuudestaan aivan outo, joten perusteena oli takakannen teksti.

Sami Ljud on konkurssin tehnyt nakkikioskiyrittäjä, joka on uudessa työssään postinkantajana. Viedessään kirjattua kirjettä hän havaitsee, ettei vastaanottajalla ole kaikki kunnossa, vaan tämä on kuollut. Hämmästyttävästi vainaja, seksuaaliterapeutti Petri Vall, muistuttaa kovasti häntä itseään, ja kiusaus astua tämän tuntemattoman miehen saappaisiin osoittautuu liian suureksi. Lentoemäntänä työskentelevä vaimo Lila joutuu vain toteamaan työmatkalta palatessaan, että miehensä on kadonnut tietämättömiin. Mainittujen kolmen henkilön lisäksi kirjassa on kertojana myös portugalilainen Maria sekä lentoasemalla olevaan Kohtaus-nimiseen taideteokseen liittyvät tapahtumat.

Kirja toi minulle vahvasti mieleen Jari Tervon teokset, ja minun lausumanani se on puhtaasti kehu. Kielen käyttäjänä Luntiala ei sentään yllä Tervon tasolle saakka, mutta yritystä on silläkin saralla, eikä se suinkaan jää puolitiehen. Eniten minua miellyttää tällaisissa kirjoissa se, kuinka juonikuviot punoutuvat yhteen, ja lopulta selviää miten kaikki asiat liittyvät toisiinsa, eikä ihan kaikki olekaan pelkkää sattumaa. Sitä odotellessa viihdyttävä tarinankerronta onkin tärkeää.

Jos kaikki Tervot on jo tullut luettua, niin tämä kirja toimii oikein hyvin seuraavaa julkaisua odotellessa. Aivan samalle tasolle se ei kaikilta osin yllä, mutta juonikuvio on taidokkaasti ja kekseliäästi kehitelty. Tätä on helppo suositella, ja samalla heräsi kiinnostus lukea kirjailijalta muutakin. Täytynee siis lisätä listalle, joka onkin viime aikoina lähtenyt pitenemään melkoista vauhtia.

torstai 4. marraskuuta 2010

Marjo Dufva: Elämä on vaarallista

Mikäli muistini ei petä, on tässä jälleen kirjaston uutuusluettelon satoa. Tällä kertaa ei teoksesta ollut tarjolloa muuta tietoa kuin että kustantajana on Books on Demand ja takakannen teksti, joka kaikessa suppeudessaan kuuluu näin:

Tarina on synkeän sarkastinen, vallan murheellinen ja paikoitellen kauhistuttavan väkivaltainen.

Näyteteksti:

...joka puolella oli luita ja muita ruumiinkappaleita. Eri asteisissa mätänemistiloissa olevia päitä ja pääkalloja vieriskeli hitaasti pitkin katuja...

Ei suositella lapsille eikä heikkohermoisille.

Lukiessa kiinnittyi ensiksi huomio ulkoasuun. Se on hyvin pelkistetty, ja tyyli on joko tarkoituksella valittu tai sitten se vain on. Teksti on kirjoitettu varsin suurella rivivälillä. Sen avulla on sivumäärä saatu kasvetettue 158:een, mitä noin lukeman puolesta voi juuri ja juuri sanoa romaaniksi ilman pienois-etuliitettä. Harvat rivit kuitenkin pakottavat liitteen käyttöön.

Parin sivun lukemisen jälkeen on jo selvää, että tämä ei ole ihan tavallinen kirja. Ilman takakannen mainintaa sarkasmista olisin jäänyt ihmettelemään mitä tyylilajia kirja oikein edustaa. Sarkasmia tosiaan on yllin kyllin, se ei jätä rauhaan hetkeksikään. Wikipedia mainitsee sarkasmista mm. näin: "Sarkasmi on etenkin kirjoitetun huumorin muotona vaikea, sillä ilman sarkasmiin usein liittyvää ei-verbaalista viestintää sen ymmärtäminen voi olla vastaanottajalle hankalaa." Tuo on hyvin sanottu, ja samalla tiivistää tämän kirjan olennaisen osuuden hyvin. Minuun kirjoittajan huumori ei uponnut, eikä muuta antia oikein ollut.

BoD oli minulle entuudestaan outo kustantamo, mutta ei enää. Kyseessä on siis palvelu, joka auttaa ihmisiä tekemään omakustanteita.

Valitettavasti en voi tätä kirjaa suositella.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Riikka Pulkkinen: Totta

Jos olenkin valinnut lukemistoani muiden blogien ja kirjaston uutuussyötteiden perusteella, niin tämän kirjan kohdalla siihen ei ollut tarvetta. Kirjaston uutuuksia toki seurasin, mutta kyse oli ainoastaan siitä milloin teos olisi varattavissa. Pulkkisen ensimmäinen kirja Raja oli niin vakuuttava, että seuraavan ilmestymistä oli syytä odottaa.

Totta (Otava, 2010) on Rajaa kevyempi aihepiiriltään. Minä luultavasti näin sen vähän liiankin kevyenä. Jos kahden edellisen lukemani kirjan aiheena on ollut homosuhde sodan aikana ja lapsen hyväksikäyttö, niin kontrasti hyväosaisten ihmisten "tavallisiin" tapahtumiin nähden on suuri. Jonkun kevyen huumorikirjan jälkeen olisivat tämänkin kirjan tapahtumat näyttäneet ihan toiselta.

Siinä missä Raja käsitteli eettisiä kysymyksiä, on Tottan aiheena sukupolvirajojen yli ulottuvat perheenjäsenten suhteet, kuolema sekä vuosikymmeniä sitten tapahtunut episodi, josta on vaiettu näihin päiviin asti.

Elsa on eläkkeellä oleva professori, jonka sairaus on terminaalivaiheessa. Tarinan kuluessa hän valmistautuu väistämättömään eri ihmisten kanssa, näihin kuuluessa etupäässä miehensä taidemaalari Martin, lääkäritytär Eleonooran ja tyttärentytär Annan. Mukana vilahtavat myös Eleonooran mies Eero, toinen tyttärentytär Maria sekä Annan poikaystävä Matias, mutta nämä ovat vain pienessä sivuosassa. Mitä silloin tehdään kun kuoleman läheisyys on melkein käsin kosketeltavissa, mutta ollaan silti toimintakykyisiä? Silloin tehdään juuri sitä mitä halutaan. Käydään puistossa, mökillä ja uimassa meressä. Muistellaan hyviä muistoja ja eletään niitä hetkiä uudestaan. Tunnelma on välittyy lukijalle saakka hyvin.

Toisen ulottuvuuden nykyhetken lisäksi muodostavat 60-luvulle sijoittuvat kappaleet, joissa pääosassa on Elsan ja Martin perheessä ollut kotiapulainen ja lastenhoitaja Eeva. Hänestä ollaan oltu hiljaa aina näihin päiviin saakka, kunnes Elsa päättää raottaa menneisyyden verhoa Annalle. Lapsenlapset eivät ole hänen olemassaolostaan edes tienneet, ja Eleonoorakin on ollut kovin pieni Eevan aikana. Mikä on ollut vaikenemisen syynä?

Usein kirjoja lukiessani minulle tulee mieleen, että "kyllähän tuollaista kykenisin itsekin kirjoittamaan." Ei suinkaan aina, mutta usein. Tämä kirja ei kuulu siihen usein-ryhmään. Jossain mainittiin kirjan julkaisun myöhästyneen vuodella kaavaillusta, koska kirjailija halusi sitä vielä hioa. Se työ kannatti, sillä teksti tuntuukin viimeistellyltä. Se on sujuvaa ja säilyttää tasonsa läpi koko teoksen. Huomioni kiinnittyi siihen, että aika monessa kohdassa on kuvailtu ihmisiä kirjoitusharjoituksen tapaan. Siten, että katsotaan ihmistä ja mietitään millainen hänen elämäntarinansa on. Nämä kuvailut eivät suinkaan tunnu harjoituksilta, vaan viehättivät minua suuresti. Toisessa tyylillisessä yksityiskohdassa minäkertoja kertoo itseensä liittyviä tapahtumia, joita ei kuitenkaan itse tiedä. Tällainen minäkertojan ja kertojan roolien sekoittaminen oli vielä edellistäkin enemmän minun mieleeni. Tässä pieni esimerkki:

"Hän huokaisee, painelee selkäänsä. Minä näen hänet vanhana. Menee vielä monta kymmentä vuotta ennen kuin hän kuolee. Hän kuolee valkeiden lakanoiden välissä, kun hänen ihonsa on jo ohut, mutta sitä minä en tiedä."

Jos jotain heikkoa täytyy löytää, niin lukujen alussa joutuu lähes poikkeuksetta miettimään, kuka onkaan kertojan osassa, ja toisinaan se selviää vasta turhan myöhään. Tämä huipentuu sivulla 286 alkavassa luvussa, joka otsikkonsa perusteella sijoittuu vuoteen 1967, mutta ainoan mainitun nimen perusteella minun mieleeni nousi epäilys siitä, onko kyseessä kuitenkin aivan eri ihmiset ja eri aikakin. Jos kellä kirja itsellään on, niin saa mielellään kertoa oman käsityksensä.

Suosittelen.