Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

Nyt on jälleen klassikon vuoro. Muistaakseni Helsingin Sanomien klassikkoautomaatti ehdotti tätä alun perin, ja minun on ollut määrä lainata se ties kuinka kauan, mutta en ole kuitenkaan vaivautunut sitä varaamaan. Koska kirjan on halunnut lukea joku muukin aina samaan aikaa, pääsi se vuoroon vasta nyt, kun hyllyssä pilkotti halutun opuksen selkä.

Kirja alkaa Venäjän kirjallisuuden professorin osuudella, jossa kerrotaan Gogolin vaiheista kirjailijana ja hänen merkityksestään. Koska hänen nimensä on niin tuttu, niin oli yllätys, että tämä on hänen ainokainen romaaninsa. Itse kirjailijasta en aio mainita enempää, sillä sen kaltaista faktatietoa löytää paljon paremmin jostain muualta.

Tämän mainitaan olevan ensimmäinen suomennos, peräisin vuodelta 1882. Suomentajan persoona on kiinnostava, sillä hänen mainitaan kääntäneen ansiokkaasti kirjoja useista eri kielistä, mikä ei liene vallan yleistä. Kieli oli aluksi suhteellisen raskaslukuista kaikessa vanhanaikaisuudessaan, ja silmäkin tahtoi turhan kärkkäästi tarttua seikkoihin, jotka nykyään olisivat kielioppivirheitä.

Tarinan juoni kuuluu kaikessa lyhykäisyydessään näin: paikkakunnalle saapuu erityisen miellyttävä muukalainen Tshitshikow, joka haluaa tutustua kaikkiin kaupungin virkamiehiin ja tärkeisiin ihmisiin. Sen jälkeen hän alkaa kiertää kylissä ostamassa kuolleiden maaorjien sieluja, siis sellaisten, jotka ovat harvoin toimitettavan henkikirjoituksen mukaan vielä hengissä, mutta oikeasti kuolleita. Kukaan ei käsitä, mitä hän voi niillä tehdä, ja yleensä niistä luovutaankin halukkaasti, koska omistaja joutuu maksamaan edelleen veroja. Sinetöityään virallisesti kaupat vietetään juhlat, joiden jälkeen kaupungin ihmiset alkavat ihmetellä Tshitshikowin motiiveja, ja perättömät epäilykset yltyvät yltymistään, kunnes sankarin on pakko lähteä karkuun jotain sellaista, mitä ei ole olemassa muualla kuin ihmisten mielissä. 

Tämä teksti on kopioitu osoitteesta http://kaikenvoilukea.blogspot.fi

Juoni on todellakin kuvailtu tuossa ihan kokonaisuudessaan, eikä mitään sen kummempaa tapahdu. On ilmiselvää, ettei klassikon status ole peräisin ainakaan satumaisesta kekseliäisyydestä. Mistä sitten? Kirjan ja kirjailijan ansiot ovat ihmisluonteen kuvaamisessa. Juoni on oletettavasti laadittukin vain siksi, että sankarilla olisi syy vierailla erilaisissa taloissa ja kirjailijalla siten olisi mahdollisuus maalata kuva erilaisista ihmistyypeistä. Sen hän tekeekin mestarillisesti, ja käsittääkseni Gogolin ansiot ovat nimenomaan siinä. Mainittakoon juonesta vielä se, että Tshitshikowin motiivi sielujen ostolle paljastetaan lopussa, mutta minä en aio sitä kertoa.

Lukiessani Seitsemää veljestä teki suuren vaikutuksen siinä käytetyn kielen rikkaus. Tässä oli jotain samaa, joskin hieman eri tyyppistä. Uskon esipuheen mainintaan suomentajan erinomaisuudesta, mutta silti olisi varmasti antoisaa lukea tämä alkuperäisenä, olettaen tietysti että osaisi kielen kuin äidinkielensä. 

Jos antaisin arvosanoja, niin tämä ei silti saisi järin hyvää. Olen huomannut, että lukunopeuteni korreloi sen kanssa, kuinka paljon kirjasta tykkään. Se onkin järkeenkäypää, sillä jos tykkään teoksesta, haluan lukea sitä innokkaammin, ja lukukertojen pituus kasvaa. Tämän luin kovin monessa pätkässä, eivätkä rupeamat olleet kovin pitkiä. 

Yhtään väheksymättä tämänkään kirjan klassikkoasemaa, olisi hyvä, jos näiden yhteydessä olisi jo valmiiksi maininta siitä, mikä on se ansio, jolla asema on saavutettu. Minua kiinnosti alun perin juoni, mutta näin jälkikäteen en tietenkään sen vuoksi kirjaa lainaisi.

Sinikka Nopola: Teepussit

  Tämä kirja tarttui mukaani kirjaston palautuskärrystä, siitä mihin ihmiset laittavat palauttamansa aineiston ennen kuin kirjaston henkilökunta siirtää sitä oikealle paikalleen. Olen joskus vuosia sitten lukenut Nopolan kirjan Ei tehdä tästä ny numeroo, mutta enemmän meidän perheessämme hänen teoksiinsa on ihastunut tyttäreni, jonka suosikkeja Risto Räppääjä -kirjat ovat, ja samaa kyytiä ovat kelvanneet Heinähatut ja Vilttitossutkin.

Teepussit on novellikokoelma, ja kuten kansikuvastakin tarkkanäköinen voi lukea, Nopolan esikoisteos. Kyseessä on toinen painos, siitä johtuu Bestseller-status. En ole novelleja pahemmin lueskellut, lähinnä vain Jari Tervolta, mutta niiden perusteella odotin tältäkin viihdyttävää luettavaa, sillä oli ilmeistä, että kirjoittajan teksteille on kysyntää.

Kirja ei kyennyt vastaamaan odotuksiini. Eikä se edes johtunut siitä, että odotukset olisi kohotettu liian ylös. Yksinkertaisesti en vain tykkää novelleista, joista puuttuu se jokin. Yllätys olisi hyvä, jotain odottamatonta. Huipennus. Jokin viehättävä idea. Oivallus. Nopolan novellit loppuvat noin vain, yhtäkkiä. Ne loppuvat kesken. Lukijasta tuntuu melkein jokaisen tekstin jälkeen, että "Tähänkö se nyt loppui? Jäikö minulta jotain ymmärtämättä?" Yksittäisen novellin kohdalla voisi vielä epäilläkin omaa käsityskykyään, muttei sentään kokonaisen kirjan.

En silti halua tuomita teosta kokonaan, sillä kaikesta tavallisuudestaan huolimatta henkilöt ovat kiinnostavia, tai ehkä juuri siksi. Samoin dialogi. Kirjan takakannessa kerrotaan teksteissä vilahtelevan tulevien henkilöhahmojen esikuvat, ja sen uskon kyllä; noita henkilöitä on hyvä kehitellä edelleen ja käyttää jossain laajemmassa.

Loppukädessä tästä kirjasta ei oikein muuta jäänytkään käteen kuin alkusoitto, lupaus siitä, että jotain muuta, parempaa, on vielä tulossa. Ilmeisesti minun siis täytyy lukea jokin muukin kirja ennen kuin vedän johtopäätöksiä kirjailijasta aikuisille tarkoitettujen kirjojen tekijänä. Ehdotuksia otetaan vastaan.

Tiina Lymi: Susi sisällä

Bongasin tämän kirjan kirjaston uutuusluettelosta. Tapanani on katsella siitä kirjoja, joita on varattu ahkerasti. Googlaamalla niistä saa nopeasti lisätiedon, ja voikin liittyä varaajien jonon hännille, jos sattuu kiinnostamaan.

Vesa ja Tuula ovat kolmekymppinen pariskunta. Vesa on unelma-aviomies, sillä hän osaa ottaa vaimonsa huomioon paremmin kuin kukaan, ja muistaa häntä jatkuvasti pienillä lahjoilla ja muilla. Parisuhteen idylli järkkyy, kun Vesa jää kiinni uskottomuudesta lähestulkoon mahdottoman yhteensattuman seurauksena. Tovin kuluttua käykin ilmi, ettei kyseessä ollutkaan ainutkertainen tapaus, vaan jotain aivan muuta.

Tuossa on ihan hyvä lähtökohta näytelmälle, ja sellaiseksi Susi sisällä on alun perin kirjoitettukin. Vaikkei tätä tietoa olisi kirjan sisäkannessa kerrottukaan, se olisi ollut helppo arvata, sillä näytelmäisyys paistaa tekstistä läpi pahemman kerran. Lymi tunnetaan paremmin näyttelijänä kuin esikoisromaanikirjailijana. Tästä kirjasta olisi halutessaan voinut tehdä romaanimaisemmankin, sillä nyt sen viehätys on pitkälti henkilöiden dialogin ja repliikkien varassa. Johtuen luultavasti taannoin telkkarissa nähdystä Parasta aikaa -sarjasta, en kyennyt missään vaiheessa lukemista kuvittelemaan Vesaa miksikään muuksi kuin Hissu Hietalahdeksi, ja Tuula oli Lymi itse. Teatterissa henkilöt rakentuvat näyttelijän suorituksen perusteella; ihmiset näkevät omin silmin millaisia he ovat. Kirjassa sama ei onnistu, ja juuri sen vuoksi olisinkin lisännyt siihen kohtauksia, jotka ehkä teatterissa - eritoten komediassa - olisivat tylsiä, mutta kyllä niitä kirjaan mahtuisi.

Susi sisällä yrittää olla komedia. Läpi tekstin tuntuukin kepeä ote ja hauskoja kohtia tulee tuon tuostakin. Mutta samaan aikaan minua ahdisti se tapa, jolla eroava pariskunta kohtelee ja laiminlyö lapsiaan. On selvää, että Tuula on valtavan järkytyksen vallassa, mutta käytännössä hän jättää 9- ja 5-vuotiaat lapsensa oman onnensa nojaan usean kuukauden ajaksi. Katuvainen Vesa yrittäisi kyllä osoittaa lapsillekin huomiota, mutta Tuula ei sitä salli. Lastensuojelukin otetaan esiin yhdessä vaiheessa pitäen itsestään selvänä, ettei sellainen nyt voisi mitenkään tulla kyseeseen, mutta totta puhuakseni minusta Tuula käyttäytyi tavalla, jonka perusteella lasten olisi ollut parempi olla muualla. Lymi tuskin on tarkoittanut tehdä tästä kannanottoa lasten huoltajuuteen erotapauksissa, mutta piirtää esille yhden esimerkin. Missään vaiheessa ei esitetä vaihtoehtoa, että lapset voisivat olla isänkin kanssa, joka parisuhdepuutteistaan huolimatta suoriutunut vanhemmuudesta oleellisesti vaimoaan paremmin. Tämä yksityiskohta on asia, joka nousee romaanissa esille huomattavasti voimakkaammin kuin näyttämöllä, ja se on samalla kohta, jossa Lymin tulisi romaanikirjailijana kehittyä. Näytelmän muokkaaminen romaaniksi ei ole triviaali tehtävä.

Kaiken kaikkiaan Susi sisällä on ihan hyvä yhteenveto eroamisesta. Vaikka esitystapa onkin kepeä, niin mieleen jää se, ettei ero ole kenellekään hyväksi.