Jenni Sarras: Tavarataidot

Jenni Sarras: Tavarataidot - arkijärjellä koti kuntoon
Tammi 2017
Sivuja: 172
Lukija: Meri Nenonen
Äänikirjan kesto: 4h 42min

Tämä voi olla hieman yllättävä kirja blogissani, mutta meidänkin kotona tahtoo olla turhan paljon tavaraa. Ajattelin, ettei olisi varmaan pahitteeksi kuunnella, mitä sanottavaa asiasta on ihmisellä, joka on viitsinyt ajatella sitä niin paljon, että on kirjoittanut aiheesta kirjan. Eikä edes pelkkää kirjaa, vaan kokonaisen blogin: arkijarki.net/. Blogia en ole lukenut, mutta kun nyt vilkaisin, niin oli lohduttavaa huomata, ettei se kirjailijankaan koti hiponut täydellisyyttä, vaan aivan päinvastoin.

Tämä kirja ei anna (pelkästään) ohjeita siihen, miten kodin tavarapaljoutta pitäisi raivata ja järjestää, vaan keskittyy enemmänkin siihen, miten tavaroihin pitäisi yleisemmin suhtautua. Toki raivaaminen ja järjestäminenkin saavat oman huomionsa, mutta tärkeä pointti on myös siinä, että pitäisi opetella tunnistamaan, mikä määrä tavaraa on kullekin sopiva.

Niin ikään on oleellista tajuta se tosiasia, että jos kotiin tulee sisään enemmän tavaraa kuin sieltä lähtee ulos, niin ennen pitkää tila tulee loppumaan kesken, siitäkin huolimatta että säilytystilaa hankkisi lisää tai tavaransa järjestelisi paremmin. Sen vuoksi tähän tavaravirtaan vaikuttaminen on hyvä keino vaikuttaa koko ongelman syntymiseen.

Kirja käsittelee tätä tavara-asiaa melko perinpohjaisesti, vaikkei kovin pitkä olekaan. Välillä mieleeni muistui yläasteen kotitaloustunti, jossa opettaja puhui kenkien huoltamisesta. Ajattelin silloin, että eihän kukaan voi jaksaa nähdä noin paljon vaivaa yksien kenkien takia, elämään on pakko mahtua muutakin kuin jalkineiden hinkkaamista. (Mainittakoon, että käytin tuohon aikaan yksinomaan lenkkareita, jotka kuluivat rikki melkoisen nopeasti, ja sen lisäksi jalkakin kasvoi niin rivakkaan tahtiin, ettei niiden käyttöikä muutenkaan olisi voinut kovin pitkä olla.) On muistettava, ettei kannata edes yrittää ryhtyä tavarataidoiltaan täydelliseksi kertarysäyksellä. Siksi ne kohdat, jotka minulle muistuttivat kotitalousopettajasta, voivat jollekin toiselle olla oleellisia.

Jos ei muuta, niin ainakin tämä saa aikaan inspiraation ryhtyä raivaamaan :)

Kalle Isokallio: Samuli Huttusen synnyinlahja

Kalle Isokallio: Samuli Huttusen synnyinlahja
Tammi 2014
Painetussa kirjassa sivuja: 268
Äänikirjan lukija: Jukka Peltola
Äänikirjan kesto: 6h 32min

Samuli Huttunen on kemiöläisen konepajan tuotekehitysinsinööri. Synnyinlahjanaan hän on saanut kyvyn ajatella kolmiulotteisesti ja suojelusenkelikseen itsensä arkkienkeli Mikaelin. Kykyään hän soveltaa kehittämällä edistyksellisen(?) vaihdelaatikon, ja suojelusenkelinsä avustamana firma kohoaa menestykseen.

Samulin tarinaa seurataan aina syntymästä lähtien, samoin kuin juuri samaisena päivänä Neuvostoliitossa syntyneen, tulevan oligarkin, Vasili Vissarovinkin. Molemmat ovat syntyneet sikäli sopivasti, että pääsevät kokemaan erilaisia suuria lähihistorian tapahtumia ja ovat olleet niiden hetkellä otollisen ikäisiäkin.

Kaiken - aivan kaiken - takana on jumalallinen johdatus. Jumala itse on asettanut Samulille ja Vasilille heidän suojelusenkelinsä ja sekä valvoo että ohjaa heidän toimiaan jatkuvasti.

Se juonesta. Tästä tarinan taivaallisesta osuudesta kirjoittaja on saanut melkoisen mukavasti sivujen täytettä, mutta juonen osalta se on melko tarpeeton. Toki historiallisia tapahtumia voi kommentoida tälläkin tavalla, aivan kuin niiden takana olisi jotain harkintaa tai johdatusta. Tai sitten se on mukana vain täytteenä, tai johtamassa huomiota pois siitä, että loppujen lopuksi juoni on varsin köykäinen. En kyennyt erottamaan siitä erityistä huippukohtaa tai notkelmiakaan: melko tasaista tahtia alusta loppuun.

Ilman muuta kirjan parasta antia on se, miten Isokallio kommentoi maailman- ja yritystalouden tapahtumia. Jälkiviisaana kylläkin, mutta niiden yhteydessä on selvästi havaittavissa asiantuntemusta.

Tällaisille veijarikirjoille on epäilemättä paikkansa, mutta minä en oikein syttynyt.

---

Nillitystä: vuonna 1989 ei maailmassa ollut 7 miljardia ihmistä. Noihin aikoihin eivät myöskään kemiöläisen konepajan työntekijät lähettäneet toisilleen "illalla tietoja sähköpostilla".

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö
Tammi 2016
Sivuja: 255

Marko Hautalan kirjat tuntuvat olevan keskenään melko samantyylisiä. Tyylilajiksi on tunnistettavissa kauhu, vaikka kirja ei ehkä varsinaisesti pelottavalta tuntuisikaan.

Tällä kertaa kauhuelementtinä on ääni, jota uhrit alkavat kuulla vasemman korvansa vierestä. Siihen ei edes tarvitse liittyä mitään muuta: ajatus siitä, että joku supattaa korvaan jatkuvasti, edes henkeä välillä vetämättä, on varsin häiritsevä. Mutta koska kyseessä on kokonainen romaani, niin sisältöä täytyy olla enemmänkin kuin kaksi riviä.

Psykoterapeutti löytyy kuolleena työpaikaltaan. Jälkeen jääneistä tavaroista löytyy mm. punainen kansio, jota kollega Anton alkaa tutkia, eikä liene vaikeaa arvata, millaisia tapauksia sieltä löytyy. Antonin tutkinta ei ole varsinaista salapoliisityötä, mutta niinpä vain hän pääsee eteenpäin, ja jossain vaiheessa hänen aikuinen tyttärensäkin sotkeutuu juoneen.

Ikäväkseni joudun toteamaan, ettei minun lukukokemukseni yltänyt samalle tasolle Hautalan aiempien kirjojen kanssa. Kirjoitustapa on onneksi ennallaan, ja tekstiä lukee ilolla. Sen sijaan juoni ei minuun oikein uponnut. Kirja on selvästi aiempia lyhempi, ja tuli mieleeni, että jos tämä olisi samanlainen kuin aiemmat, niin mukana olisi ollut ehkä joku henkilö lisää, tai ainakin nyt mukana olleista yksi tai useampikin olisi saanut laajemman käsittelyn, kenties oman kertomavuoronsa. Ymmärrän hyvin sen, jos kirjailija ei halua kirjoittaa "samaa kirjaa" montaa kertaa, mutta minusta tässä jäi jotain puuttumaan, eikä se ole pelkästään tarpeettoman avonaiseksi jäänyt loppu.

Hienoisesta pettymyksestä huolimatta aion jatkaa Hautalan kirjojen lukemista, myös niiden, jotka ovat vasta tulossa.

Marko Hautala: Itsevalaisevat

Marko Hautala: Itsevalaisevat
Tammi 2008
Sivuja: 239

Tämän kirjan kansikuva on mielestäni aivan yliveto. Hautalan Kuokkamummo on jäänyt mieleeni varsin positiivisena kokemuksena, ja kun nyt päätin lukea häneltä jotain lisää, oli juuri tämä hieno kansi se ratkaiseva tekijä, jonka perusteella valitsin juuri tämän. Ei siis kannata väheksyä kannen merkitystä. Kirjoja on tarjolla niin valtava määrä, että tekijät jotka lopulta vaikuttavat siihen mikä päätyy luettavaksi, voivat olla hyvinkin pieniä.

Tietääkseni tämä on luokiteltu spefiksi ja kauhuksi. Spefiä: joo, kauhua: korkeintaan ehkä. Juonen ytimessä on nuorten harjoittama erikoinen kalakultti, jonka yksi kiusattu nuori sattui keksimään. Minulle ei missään vaiheessa kunnolla auennut kultin pyrkimys, mutta se ei oikeastaan häirinnyt lainkaan. Pelottavinta kirjassa olikin nimenomaan se, miten nuoret tunsivat olevansa erilaisia kuin aikuiset, eivätkä aikuiset voi ymmärtää heitä siksi, koska he ovat aikuisia. Koska minäkin olen (ainakin joidenkin väitteiden mukaan) aikuinen, en voisi tätä kulttia käsittää vaikka se selitettäisiin paremminkin.

Kirjassa on useita päähenkilöitä. Heistä ensimmäinen on Elias Rosvik, jonka teini-ikäinen tytär Iiris katoaa yllättäen. Katoaminen tietysti liittyy mainittuun kalakulttiin. Elias on oikeastaan päähenkilönä vain kirjan ensimmäisessä osassa. Seuraavassa osassa päähenkilö on vaihtunut, ja tapahtumia kuvataan hänen näkökulmastaan, ja samalla tietysti tuodaan kokonaisuuteen jotain uutta. Yhteensä päähenkilöitä on puolisen tusinaa. Minusta tämä tapa toimii oikein hyvin, ainakin tässä kirjassa.

Kauhuna tämä ei minusta juurikaan toimi, mutta jotain puoleensavetävää Hautalan tekstissä tuntuu olevan, enkä osaa eritellä mitä, vaikka olen ehtinyt kirjaa jo jonkin aikaa sulatella. Kalakultti sinänsä ei minusta ole edes kiinnostava. Ehkä tämä vetoaakin enemmän teini-ikäisten nuorten vanhempiin: ketäpä ei pelottaisi ajatus siitä, että voisi menettää lapsensa tällaiselle kultille? Sellaiset uhat ovat kaikkein pahimpia, joille ei voi tehdä mitään, ainakaan enää sitten kun on jo myöhäistä.

Ennustan, että Hautalan nimi tulee näkymään tässä blogissa vielä tämänkin jälkeen.

Marko Hautala: Kuokkamummo

Marko Hautala: Kuokkamummo
Tammi 2014
Sivuja: 328

Vuoden viimeinen kirjani osuu kauhun alueelle. Kirja tuli valittua sattumalta ja pitkälti kansikuvan perusteella, kun etsin kirjaston kokoelmista Kindleeni luettavaa. Hautala on minulle uusi nimi, eikä ennakko-odotuksia ollut oikeastaan ollenkaan. Sen vuoksi olikin hyvin mieluisaa huomata, että tämähän oli ihan oikeasti pelottava!

Tarinan keskiössä on vaasalainen urbaanilegenda lapsia tappavasta mummosta. Mikäli tällainen legenda on oikeasti olemassa, niin aina vain parempi. Mummo asuu meren rannalla, saaressa olevassa vanhassa huvilassa. Kaikki tietävät, että saareen ei saa mennä. Miksei, kukaan ei tiedä, mutta sinne ei vain mennä.

Hautalan kerronta toimii aivan loistavasti. Nykypäivän ja takaumien välillä vaihdellaan juuri sopivasti, ja asioita paljastuu lisää oikeaan tahtiin, jotta lukija pysyy tiukasti kiinni koukussa. Minulle tämä on ensimmäinen kirja Yksin Marsissa jälkeen, joka todella houkutteli lukemaan, ja josta odotin, milloin pääsenkään taas jatkamaan. Ilmiöhän on kaikille lukijoille tuttu, mutta minulle jäänyt turhan harvinaiseksi viime aikoina.

Kirjan pelottavuus ei liity siihen mitä siinä kerrotaan, vaan miten. En tiedä sattuuko Hautala vain osumaan johonkin sellaiseen kohtaan minussa, joka muusta syystä herättää pelottavia muistoja tai jotain, vai onko kyseessä jotain yleisempää. Päätellen siitä, että muutkin ovat maininneet tämän pelottavaksi, arvaan jälkimmäistä. Tuo seikka yksinään riittää syyksi lisätä tämä lukulistalle, sillä kauhua on kyllä hyllymetreittäin, mutta pelottavat kirjat harvassa. Mitäpä muuta tästä tarvitsisikaan enää sanoa?

Hannu Luntiala: In memoriam

Hannu Luntiala: In memoriam
Tammi 2008
Sivuja: 350

Luntialan esikoisromaani Viimeiset viestit rakentui tietojeni mukaan kuvitteellisten tekstiviestikeskustelujen ympärille. Toisessa romaanissaan hän jatkaa samaa kokeilevaa linjaa: nyt keskiössä ovat muistokirjoitukset.

Kirjan päähenkilö on saanut tädiltään perinnöksi valtavan määrän tämän keräämiä muistokirjoituksia. Niistä täti on poiminut 60 erilleen omaan kansioonsa, ja toivoo veljenpoikansa lukevan ne ja kiikuttavan sitten kustantajalle, jonka toivoo julkaisevan ne itsenäisen teoksena. Kaikki 60 muistokirjoitusta on kirjassa mukana, ja ne muodostavatkin tekstistä pääosan.

On syytä olettaa, että kirjailijan alkuperäinen ajatus on ollut, että muistokirjoitukset toimisivat sellaisinaan. Onneksi hän kuitenkin on tullut toisiin ajatuksiin, ja niinpä aina muutaman nekrologin välein onkin kappale päähenkilön kertomaa tekstiä, jossa hän analysoi lukemaansa.

Aluksi muistokirjoitukset vaikuttavat täysin irrallisilta, mutta vähitellen sekä lukija että kertojakin alkaa huomata, että samat nimet putkathavat esiin yhä uudestaan, joko vainajina, näiden lähipiiriin mainittuina tai nekrologien kirjoittajina. Lopulta kirjoituksista - tai kertojan kertomuksesta, miten vain - muodostuu jonkinlainen salapoliisitarina. Käytän sanaa "jonkinlainen", koska lukijalle on ylitsepääsemätön haaste pysytellä kärryillä henkilöiden välisistä suhteista ja siitä, millä perusteilla kertoja niistä päätelmiään tekeekään. Luultavasti viisainta olisi seurata kertojan esimerkkiä ja tehdä systemaattisia muistiinpanoja, mutta minun mielestäni sellainen ei kuulu romaanin lukemiseen.

Luntialan yritys on ollut kunnianhimoinen. Se seikka, etten ollut edes kuullut tästä kirjasta ennen kuin se tuli vastaani kirjaston poistohyllyssä, kertoo karua kieltään yrityksen onnistumisesta. Valitettavasti joudun itsekin yhtymään samaan arvioon: tämä on liian työlästä seurattavaa. Pisteet silti hyvästä ideasta.

Jari Järvelä: Château Inkeroinen

Jari Järvelä: Château Inkeroinen
Tammi 2012

Järvelä oli minulle entuudestaan tuttu Parempi maailma -romaanistaan. Tämän kirjan nimi puolestaan on sattunut silmiini useaan otteeseen, mutta en ole pitänyt sitä kovin puoleensavetävänä, arvatenkin sen vuoksi, etten ole viinien ystävä, mutta osasin kuitenkin yhdistää nimen niihin.

Loppujen lopuksi kirjan karttaminen nimen vuoksi oli tälläkin kertaa turhaa. Kirja on lainannut nimensä ensimmäiseltä novelliltaan, jossa mieskaksikko ryhtyy luomaan maailman parasta viiniä herukoista Inkeroisessa. Kertomus kerrotaan kansainvälisestä hiivakonferenssista käsin, jonne toinen miehistä osallistuu työkkärin tukemana. Lähtökohdat laatuviinille ovat siis kunnossa, miten mikään voisi enää mennä vikaan?

Kaikkiaan kertomuksia on yhdeksän, enkä löytänyt niistä mitään yhdistävää teemaa. Eipä sellaista jää kaipaamaankaan. Näistä novelleista jokainen ansaitsi tulla julkaistuksi, ja ne ovat myös keskenään sopivan erilaisia. Minua ilahdutti se, ettei yhdestäkään tarvinnut ryhtyä etsimään piilomerkityksiä tai tekemään tulkintoja, jotta tarina aukeaisi tai siitä voisi nauttia. Tällaisista novelleista minä pidän!

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi 2014
Sivuja: 557

Jussi Valtonen julkaisi esikoisromaaninsa 2003, ja tuorein He eivät tiedä mitä tekevät on vasta hänen neljäs kirjansa. Kovin tuotteliaasta kirjailijasta ei siis ole kyse, mutta hänen kohdallaan voi onneksi todeta, että laatu korvaa määrän.

He eivät tiedä mitä tekevät on massiivinen teos, eikä pelkästään ulkomuodoltaan. Sivuja on reilut 550 ja nekin melkoisen täynnä tekstiä, mutta silti sen luettuaan tulee mieleen, että joko se nyt loppui.

Valtonen käsittelee kirjassaan useita aiheita samaan aikaan. Kohteena ovat ainakin ekoterrorismi, tutkimusmaailma, eläinkokeet, yksisilmäinen fanatismi, psyykelääkkeet ja digitaalinen ympäristö. Näistä jokaisesta hän olisi helposti kyennyt kirjoittamaan oman kirjansa, joten ehkä kaiken tunkeminen yksiin kansiin olikin aikaa ja vaivoja säästävä valinta. Näiden aiheiden lisäksi tarinaa kerrotaan kolmen päähenkilön näkökulmasta, ja aiheet ovat mukana heidän elämänsä kautta, joka kuitenkin vie varsin luontevalla tavalla suurimman tilan kerronnasta.

Kirja sijoittuu tähän päivään, mutta jotkin asiat ovat kehittyneet jonkinasteisen harppauksen pidemmälle. Ainoa epäuskottava piirre on iAm-niminen älypuhelinten seuraajaksi kuvailtu laite, joka kommunikoi suoraan aivojen kautta ohittaen normaalit aistiärsykkeet. Se siis tavallaan lukee ja kirjoittaa ajatuksia. Visiona tällainenkaan laite ei ole mitenkään utopistinen, mutta kuvittelisin, ettei sellaista ole syytä odotella kaupan hyllyille ihan piakkoin. Näitä kehitysaskeleita voisi pitää jonkinasteisena dystopiana, mutta se on aivan liian voimakas sana. Satiiri lieneekin osuvampi.

Oman osansa saa myös Suomen ja Amerikan vertailu, mikä onnistuu hauskasti sitä kautta, että yksi päähenkilöistä saa - tai joutuu, miten vain - työskennellä molemmissa ja todeta kummankin hyvät ja erityisesti huonot puolet.

Tässä kirjassa on paljon luettavaa, mutta pituutta ei kannata pelätä, sillä jos tämä vaatii tavallista enemmän aikaa, niin se myös antaa paljon tavallista enemmän. Siipien kantamien jälkeen toivoin Valtosen jatkavan kirjailijanuraansa, vaikka hänellä näytti olevan muutakin tekemistä. Odotukseni olivat korkealla kun kuulin uuden teoksen olevan tulossa. Valtonen onnistui silti ylittämään ne odotukset, eikä edes rimaa hipoen, vaan aivan reilusti. En lukenut ainuttakaan muista Finlandia-ehdokkaista, mutta en ole hämmästynyt siitä, etteivät ne tälle pärjänneet. Eihän kukaan pärjää.

Marko Leino: Syytön

Marko Leino: Syytön
Tammi 2001
Sivuja: 324

Syytön on rikosromaani, joka on kirjoitettu rikollisen näkökulmasta. Mitään kissa ja hiiri -leikkiä tässä ei ole, vaan tarina tarkastelee muutaman vuoden mittaista ajanjaksoa psykopaatin silmin.

Henrik Häkkinen on luuseri, jonka avovaimo heittää ulos heti kirjan alkajaisiksi. Sankarimme maallinen omaisuus mahtuu helposti käsivarsilla kannettavaksi, joten sen puolesta muutto on melkoisen vaivaton. Erokaan ei sinänsä häntä haittaa, ainoastaan se meni pieleen, että hänen piti olla jättäjä, ei naisen. Tästä käynnistyy sarja tapahtumia, jonka varrella saadaan tutustua Häkkisen sielunelämään, ja saahan siinä ohessa muutama ihminen surmansakin.

Tärkeä piirre kirjassa on se, että Häkkinen on epäluotettava kertoja. Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun moiseen törmään, tai sitten en ole sitä aiemmin edes tajunnut. Näin jälkikäteen tuntuu siltä, että tajusin asian pikkuisen myöhässä, ja vähän kiinnostaisi nähdä, miltä kirja vaikuttaisi jos sen tietäisi alusta alkaen. Kyllähän tämä poikkeaa tavanomaisesta, mutten ole lainkaan varma, pidänkö siitä vai en. Ainakin Häkkinen on sopiva henkilö olemaan epäluotettava.

Mielenkiintoisista piirteistään huolimatta en innostunut tästä kauheasti, vaikka mielelläni loppuun asti luinkin. Häkkinen on vastenmielinen tyyppi, johon ei halua samaistua, mutta silti hän on se tarinan kertoja, jota kohtaan tavallaan pitäisi tuntea sympatiaa. Tilanne on sen verran ristiriitainen, että lukija jättää häneen vaistomaisesti etäisyyttä.

Erilaisuus oli ihan pirteää, tämä oli omiaan nostamaan kiinnostustani Ansaa kohtaan, joka ilmeisesti on Leinon rikosromaaneista ansiokkain.

Maarit Verronen: Varjonainen

Maarit Verronen: Varjonainen 

Kansi: Markko Taina 

Tammi 2013 

Sivuja: 219 

Aiemmin olen lukenut Verroselta kaksi novellikokoelmaa ja kaksi romaania, ja kaikki ovat olleet hyviä. Senpä vuoksi tuorein kirja meni minulla heti kirjastossa varaukseen, kun siihen mahdollisuus avautui.

Kirja alkaa päähenkilö Ainon hypätessä Tallinnassa jäniksenä autolautan kyytiin. Vaikka sitä ei kerrotakaan, niin laivan nimi on mitä ilmeisimmin Estonia ja ajankohtana syyskuun 27. päivä vuonna 1994. Ainolla ei ole passia tai kelvollista henkilöllisyyttä, mutta hänellä on halu päästä Suomeen tai Ruotsiin ja jonkinlainen suunnitelmakin on tullut laadittua. Suunnitelmaan ei kuulu laivan uppoaminen, mutta ei se loppujen lopuksi paljon haittaakaan, sillä merestä toiselle matkustajalaivalle pelastuttuaan hän on pääsemässä näppärästi Suomen kamaralle.

Sitä ei helposti tule ajatelleeksikaan, miten hankalaa voi olla ilman henkilöllisyyttä. Moni ovi on silloin suljettuna. Kelvollisen henkilöllisyyden hankkiminen ei myöskään ole aivan mutkatonta, etenkin jos haluaa pitää taustansa pelkästään omana tietonaan.

Kirjan juonena on siis se, miten asiat voivat mennä jos joutuu aloittamaan aivan tyhjästä. Mukana on vain yllä olevat vaatteet ja se mitä pään sisältä löytyy. Minä ainakin olen joskus mietiskellyt, millaista tuollainen aivan tyhjästä aloittaminen voisi olla, ja siihen Verronen kertoo oman näkemyksensä. Mielenkiintoisia kysymyksiä nousee esiin sen myötä, kun elämässään on päässyt alkuun ja se mitä on ehtinyt saavuttaa, onkin yhtäkkiä uhattuna. Tavallaan voisi ajatella, että silloin on vaarassa menettää kaiken, sillä jäljelle ei enää jäisi kuin terveys ja vapaus, joka sekin olisi jatkuvasti uhattuna. Pienetkin asiat tulevat silloin suhteellisesti arvokkaammiksi. Toisaalta tässä nähdään myös yksi merkitys sille vanhalle tokaisulle, että on lottovoitto syntyä Suomeen.

Minä pidin tästä kirjasta kovasti. Aihe on niin kiinnostava, että voisin empimättä lukea toisen ja kolmannenkin näkemyksen siitä. Verrosen versio on uskottavuuden puolesta kunnossa. Ainolla on välillä onneakin, mutta niinhän joillekin aina käy. Huonolla tuurilla hänen tarinansa olisikin päättynyt jo ennen sivua 11.

Viime aikoina on tullut vastaan niin useita hyviä kirjoja, että alkaa tuntua jo lattealta todeta haluavansa lukea lisääkin saman kirjailijan tuotantoa. Mutta ei voi mitään, niin se vain on!

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukka: Punainen kuin veri 

Kansi: Laura Lyytinen 

Tammi 2013 

Sivuja: 264 

Nuortenkirjat ovat olleet tässä blogissa erittäin pienessä vähemmistössä, en nimittäin muista kuin yhden. Nyt määrä sitten tuplaantui kertaheitolla, ja vieläpä tavalla, joka antaa ounastella jatkoakin olevan luvassa.

Nuortenkirja kun on kyseessä, niin tokihan heti päähenkilö tarjoaa kohdeyleisölleen samaistumiskohteen. Hän on nimeltään Lumikki Andersson, lukiolainen, joka on hakeutunut erikoislukioon vain päästäkseen muuttamaan pois vanhempiensa luota.

Kirja alkaa vauhdikkaasti murhalla, ja heti seuraavaksi kolme Lumikin koulutoveria onkin löytänyt muovikassillisen veren sotkemia seteleitä. Ne eivät tietenkään olleet heille tarkoitettu, ja rahojen katoaminen sotkee ikävästi hankalien tahojen suunnitelmia. Lumikki näkee rahat sattumalta ja sotkeutuu sitä kautta tapahtumiin vasten tahtoaan.

Jouduin tarinan kuluessa muutamaan kertaan miettimään, että onko tämä nyt uskottavaa, jos nuoret yrittävät omin päin selvitellä asioita, jotka selvästikin kuuluisivat ammattilaisten, kuten poliisien, tehtäviin. Mutta onhan se, sillä eivät tämän tarinan nuoret olisi ensimmäisiä, jotka ovat tehneet tyhmyyksiä vain siksi, etteivät omat tekoset pääsisi paljastumaan vanhemmilleen.

Hienolla tavalla kirja houkutti lukemaan. Ja vaikka olikin tiedossa, että tämä on kirjatrilogian ensimmäinen osa, niin silti jännitin selviääkö Lumikki kylmästä pinteestään hengissä vai ei. Kirjasarjamaisuus tuli kyllä vahvasti esiin, sillä Lumikin henkilökuvaa laajennettiin lopussa tavalla, joka pakottaa lukijan odottamaan jatkoa.

Kaiken jälkeen minulle jäi pikkuisen sellainen tunne, etten aivan kuulu tämän kirjan kohdeyleisöön, ja niinhän asia tietysti onkin. En osaa sanoa mistä tunne johtuu, sillä kaikki selitysyritykseni kilpistyvät virheellisinä, ehkä sitä ilmeistä lukuunottamatta että teinityttöjen maailma eroaa melkoisesti omasta elämäntilanteestani. Siitä huolimatta minua jäi kiinnostamaan, mitä Lumikille jatkossa tapahtuu!

Seppo Heikkinen: Myyty maa

Seppo Heikkinen: Myyty maa 

Tammi 2007 

Sivuja: 307 

Heikkisen toistaiseksi uusin kirja Mansikkakarnevaalit oli niin myönteinen kokemus, että esikoinen Myyty maa pääsi lukuvuoroon melko nopeasti. Lähtökohdiltaan kirjat ovat täysin erilaisia: siinä missä Mansikkakarnevaaleissa tehtiin aikamatka 70-luvun lopulle, pyritään Myydyssä maassa menemään muutama vuosi tulevaisuuteen.

Omasta mielestäni tämä kuvaa jonkinasteista dystopiaa, kirjailijan omasta mielestä "kirja edustaa tyylilajiltaan 'sce-fiä' eli scenario fictionia. Scefi kertoo scifin tavoin tulevaisuudesta, mutta kirjailijan mielikuvitus ei scefissä laukkaa vapaasti, vaan siinä etsitään tässä ajassa olevia signaaleja ja trendejä, ja niiden avulla maalataan mahdollinen – jopa todennäköinen – skenaario tulevaisuudesta." Minusta tuo ei oleellisesti eroa dystopian määritelmästä, vaikka eroja toki onkin. Heikkinen haluaa vain alleviivata enemmän sitä, että pitää kirjansa skenaariota varsin mahdollisena ja jopa todennäköisenä. Siitä olenkin hänen kanssaan samaa mieltä.

Kirjassa yhteiskunnallinen kehitys on edennyt sellaiseen suuntaan, että isojen ylikansallisten yritysten valta on kasvanut kasvamistaan. Ne eivät juuri valtioiden rajoja katsele, vaan siirtävät toimintojensa osat sinne, missä se kulloinkin on kannattavinta. Samalla ne ovat kooltaan kasvaneet useita maita suuremmiksi: paikalliset vaikutukset ja lobbausvoima on niin suurta, ettei Suomen kaltaisella pienellä maalla ole juuri eväitä ryhtyä rypistelemään niitä vastaan.

Yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja kansan jakautuminen eliittiin ja rahvaaseen on kärjistynyt. Eliittiin kuuluu yhä pienempi joukko, mutta siihen kuuluvilla menee todella hyvin, kun suuren enemmistön olot ovat kurjempia: yritysten nopeat liikkeet halvan työvoiman perässä pitävät huolen siitä, ettei esim. ammattiyhdistyksillä ole juuri valtaa, ja kouluttamattomien ihmisten on tehtävä sitä työtä mitä heille tarjotaan ja niillä ehdoilla millä tarjotaan, tai oltava ilman.

Kirjan päähenkilö on Jere, levytyssopimusta odotteleva punk-yhtyeen rumpali, joka henkensä pitimiksi tarjoaa ruoskintaa ym. domino-palveluita nimellä Mr. Helmut. Hänen isosiskonsa Johanna puolestaan kuuluu eliittiin ja nauttii eriarvoistumisen hedelmistä aidan vihreämmällä puolella. Tarinan kuluessa Jere lähtee isänsä ja albanialaisen tyttöystävänsä kanssa automatkalle Lappiin katsomaan entistä kotiaan. Kotitaloa enemmän nähtävää tarjoaa kotimaa ja eritoten se, kuinka paljon se onkaan ehtinyt muuttua lähdön jälkeen.

Koko kirjan sanomaa kuvaa hyvin katkelma sivulta 187:

"- Kuule Paavo, et sinä niistä olosuhteista tiedä mitään. Siellä tytöt teki tehtaalla seitsemänkymmentuntista viikkoa vuoden ympäri. Tahti oli kova. Ei siellä linjalla kuulumisia vaihdeltu. Puhua ei saanut työaikana, eikä mennä vessaan. Joskus tytöt nukkui pari tuntia tehtaan lattialla ja jatkoi sitten taas hommia. Eikä niille maksettu kuin viitisenkymmentä taalaa kuussa. Mitenkä sinä olisit niitten kanssa pystynyt kilpailemaan?"

Tuota sitä sietää itse kunkin miettiä. Miten pystyt kilpailemaan omasta työpaikastasi, jos vaihtoehtona on halpatyöläinen?

Kantaaottavuudessaan tämä on erinomainen kirja. Toisaalta se kuvaa myös nykyhetkeä, sillä maailmanlaajuisesti katsoen elelemme kaikki täällä etuoikeutettuun eliittiin kuuluen, oikeastaan kyse on vain siitä, miten laaja ryhmä siihen eliittiin kuuluu. Pieni ryhmä pystyy aina elelemään makeasti suuren enemmistön kustannuksella, eikä kukaan silloin tahdo siihen enemmistöön kuulua.

Muilta ansioiltaan kirja ei ole yhtä hyvä kuin Mansikkakarnevaalit, mutta sisältöä ja sanomaa tässä on muutenkin kylliksi. Eikä kirjailija ole päässyt vasta kuin alkuun, vastaavanlaisia esimerkkejä olisi varmasti ollut helppo keksiä muiltakin alueilta, mutta näin lienee parempi, ettei lukijaparka olisi musertunut vyörytyksen alle, eikä toisaalta nytkään mikään jää epäselväksi.

Tässä jälleen suositeltavaa luettavaa vähän kaikille. Kuusi vuotta ei ole näyttänyt kuluttaneen kirjan sisältöä yhtään minnekään, pikemminkin päinvastoin.

Seppo Heikkinen: Mansikkakarnevaalit

Seppo Heikkinen: Mansikkakarnevaalit 

Kansi: Saku Heinänen 

Tammi 2011 

Sivuja: 159 

Minun kirjavuoteni alkoi aikamatkalla menneisyyteen. Muistan panneeni aikanaan tämän kirjan merkille jo Tammen katalookista, mutten jostain syystä tullut silloin sitä lukeneeksi. Onneksi tämä ei kärsi ajan kulumisesta, vaan päinvastoin.

Heikkisen kirjassa eletään viikonloppua kesällä 1978, tarkemmin sanottuna juuri Suonenjoen Mansikkakarnevaalien aikaan. Neljä iisalmelaista teinipoikaa lähtee karnevaaleille perjantai-iltapäivänä Liimataisen isän pakettiautolla. Luvassa on tietojen mukaan oikein rokkifestarimeininkiä, kun heti illalla on määrä kuumimman suomalaisyhtyeen Kontran olla lavalla. Ja on siellä tietysti "muitakin kovia nimiä".

Festaritunnelmaan ei voi päästä ilman kaljaa, mutta sen hankkiminen ei olekaan niin suoraviivaista, vaikka rahaa ja ikääkin löytyy. Huoltoasemat toimivat nimensä mukaisesti ja automarketteja ei matkan varrelta löydy. Kun viimein tulee vastaan auki oleva kauppa, onkin koko kunta kuiva.

Perillekin lopulta päästään, mutta kuka nyt raaskisi maksaa sisäänpääsystä leirintäalueelle, kun pakettiauton voi parkkeerata hiekkakuopallekin? Nykyajan vanhemmalle (vaikka lapset ovatkin alle 10-vuotiaita) tulee mieleen, että miten ketään on voitu tuollaisin eväin päästää viikonlopuksi minnekään? Liimataisellakin on mukanaan ainoastaan vaihtopaita sekä lompsassa vähän rahaa ja kaksi vuotta sitten ostettu kondomi. Eivätkä kaverit juuri sen paremmin ole varustautuneet.

Kaikki ei reissun aikana suju aivan suunnitelmien mukaan, minkä toki arvata saattaa. Esimerkiksi festivaalin ohjelma selviäisi nykypäivänä tuossa tuokiossa älyluurista, mutta kun sellaisia ei ollut eikä tapahtuma kuulunut Soundissakaan mainostettujen joukkoon, niin mistäs sitä olisi enää reissun päällä saanut selville?

Heikkinen onnistuu eleettömästi tuomaan esiin juuri niitä piirteitä, jotka ovat kuuluneet tuohon aikaan. Hänen ei tarvitse olla alleviivaava, riittää kun kertoo niistä luontevaan tapaan ja antaa lukijan itse ajatella, että ovatpa ajat muuttuneet. Korostukseksi riittävät asiat itse; se, että niistä ylipäätään mainitaan. Vaikkapa sota on ollut asia, joka on tuolloin ollut huomattavasti näkyvämpi, kun veteraanit ovat olleet jokaisen arjessa mukana eikä välissä ole ollut ylimääräisen sukupolven mittaista kuilua.

Minä olen syntynyt liian myöhään voidakseni jakaa tämän karnevaalin muistoja omakohtaisesti, mutta asiat ovat silti tuttuja muista lähteistä. Minä viihdyin tämän parissa hyvin, joskaan en kovin pitkään kun en pahemmin malttanut säästellä. Kuvittelisin tämän olevan vielä kertaluokkaa hauskempaa luettavaa niille, jotka ovat olleet itse samanikäisiä tuohon aikaan, eli nykyisille viisikymppisille.

Mansikkakarnevaaleilla ovat käyneet myös Katja, Amma, rva Kepponen ja Kirjavinkkien Irja.

Jari Järvelä: Parempi maailma

Jari Järvelä: Parempi maailma 
Kansi: Markko Taina 

Tammi 2012 

Sivuja: 340 

ISBN: 978-951-31-6867-4 

Ministeri sanoo ajattelemattomuuksissaan puhelinhaastattelussa sanan "neekeri", ja hetken kuluttua hän ei enää olekaan ministeri. Kaikki kääntävät hänelle selkänsä, ja puhdistaakseen maineensa hän ryhtyy rasisminvastaiseen kampanjaan. Hänen rinnallaan kampanjassa seisoo irakilainen nuori äiti pienen tyttärensä kanssa. Tämän parivaljakon tie Suomeen on ollut kaikkea muuta kuin helppo, sillä työn ja turvapaikan sijaan he joutuivatkin ihmiskaupan uhreiksi linja-autosta tehtyy bordelliin parinkymmenen muun naisen kanssa.
Ministeri ja äiti ovat kirjan kaksi kertojaa, ja kolmas on vanhojen kirjeiden kautta ministerin isoäidin nuoruudenrakastettu, kuvanveistäjä, joka loi uraa Saksassa 20- ja 30-luvuilla.

Kolmikko muodostaa keskenään kiinnostavia kontrasteja. Ministeri tuomittiin julkisuudessa siitä, että hän lausui ääneen yhden sanan, kohdistamatta sitä edes kehenkään. Toisaalta ihmiskauppiaat saavat samaan aikaan rellestää kenenkään puuttumatta asiaan mitenkään, vaikka toiminta ilmiselvästi on lukuisten tahojen tiedossa - asiakkaitahan riittää ja viranomaisiakin täytyy välillä voidella. Kuvanveistäjä puolestaan toimi ylpeänä natsien puolella, kenties epähuomiossa tiedostamatta kokonaisuutta, mutta oikeastaan se sama epähuomioisuus koitui ministerinkin kohtaloksi.

Kansikuvassa on pino kirjoja sytytettynä tuleen. Kirjarovioita tosiaan esiintyy oikein monikossa, mutta nyt kiellettynä aiheena onkin rasismi. Kukin voi itse todeta, onko kirjojen tuhoaminen tällaisesta äärisyystä sen parempi kuin muistakaan äärisyistä. Ministerin puolueen puheenjohtaja ei ainakaan liikkeen seurauksista ollut mielissään, vaikka minua lukijana hänen kohtalonsa huvittikin.

Kirjailija haluaa kysyä, miksi joistain asioista ei saa puhua lainkaan. Haastattelussa hän mainitsi esimerkiksi sen, miten maahanmuuttoa on mahdotonta kritisoida hiukkaakaan leimautumatta välittömästi ääripersuksi. Vastakkain tuntuu olevan vain ääripäitä, eikä mitään sillä välillä. Toinen mieleentuleva esimerkki löytyy päihteistä: niitä voi käyttää ainoastaan väärin, juoden talot ja perinnöt ja piikittäen hassiksella itsensä kuoliaaksi asti, tai sitten olemalla absolutisti. Tällaisista aiheista on siksi mahdotonta käydä järkevää julkista keskustelua. Kun katse on keskitetty vahtimaan sitä, ettei jotain tiettyä kieltolakia vain päästä yhtään rikkomaan, pääsee toisaalla huomattavasti vakavampia asioita livahtamaan kokonaan huomaamatta, eikä se varmastikaan ole viime kädessä kenenkään mielestä tarkoituksellista.

Järvelän kirjassa on siis sanoma, ja sen lisäksi se toimii muutenkin hyvin. Herkkämielisiä lukijoita kuitenkin haluan varoittaa, sillä ihmiskauppaosuudet eivät ole kaunista luettavaa. Ikävä kyllä on helppo uskoa, että ne silti ovat totista totta jossain tälläkin hetkellä. Vahvaääninen kannanotto, mutta minä tykkäsin!

Margaret Atwood: Orjattaresi

Margaret Atwood: Orjattaresi 

Suomennos: Matti Kannosto 

Kirjayhtymä 1986 (nyk. Tammi), (alkup. 1985) 

Sivuja: 396 

ISBN: 951-31-1210-1 

Tämän kirjan myötä saatan valmiiksi Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen omalta osaltani. Sain Orjattaresi luettavakseni Booksyltä, enkä todennäköisesti olisi sitä muuten tullutkaan lukeneeksi.

Fundamentalistikristityt ovat tehneet Yhdysvalloissa vallankumouksen ja luoneet totalitaarisen teokratian. Naisten asema varsinkin on kovasti muuttunut, heillä ei esimerkiksi ole omaisuutta lainkaan, vaan kaikki on miesten nimissä, eivätkä he tietenkään saa esimerkiksi lukea lainkaan. Eipä sillä, että mitään luettavaa olisi jäljelläkään, ainakaan virallisesti.

Kertojapäähenkilö on orjattarena Fred-nimisen komentajan perheessä, ja sen vuoksi hänen nimensä on yksinkertaisesti "Frediläinen", isäntänsä mukaan. Hänen ainoana tehtävänään on tuottaa perheeseen lapsi, mihin komentajan vaimo ei kykene (ja vikahan on aina naisessa). Jos hän tehtävässä joskus onnistuu, hänet siirretään toisen komentajan alaisuuteen tehdäkseen saman uudelleen.

Arjen tylsyys on vertaansa vailla. Päivittäiseen ohjelmaan kuuluu ruokaostoksilla käynti, tosin kauppoja ei ole montaa, niiden valikoimat ovat varsin rajalliset ja kaikki on kortilla. Seurana ostoskäynneillä on toisen komentajan orjatar, mutta hänen kanssaan ei saa keskustella. Samalla matkalla voi käydä myös katsomassa Muuria ja siellä varoituksena roikkuvia teloitettuja. Muuten aika kuluukin ei-minkään merkeissä, omassa huoneessaan tylsyyden parissa. Kerran kuussa yritetään panna lasta alulle, mutta ajankuluksi siitäkään toimituksesta ei ole.

Noin puolet kirjasta kuluu tämän arjen kuvailussa ja vanhojen aikojen muistelussa; kertojalla oli perhe jo ennen vallankumoustakin, ja sen jälkeen taas oli vuorossa vaihe tulevien orjatarten koulutuslaitoksessa. Alkupuolisko tuntuu pitkähköltä, mutta korostaa hyvin sitä tylsyyttä, jonka välttämiseksi on jo valmis melkein mihin tahansa. Jälkimmäisessä puoliskossa tapahtuukin jo jotain, mikä lisää mielenkiintoa tuntuvasti. Ryhtymättä juonipaljastuksiin voin todeta, että joku ehtii tehdä jotain luvatonta, mikä ei kauheasti taida yllättää :)

Tämä on eittämättä dystopiakuvaus, mutta kiinnostavasti Atwood kertoo sen ainoastaan yhdestä näkökulmasta, enkä lukiessani osannut edes kaivata tietoa siitä, mitä kaikki muut tekevät. Kertoja näkee elämää erittäin menestyneen komentajan taloudessa, eikä itsekään tiedä miten muut - tavalliset - ihmiset elävät. Näppärä tapa kiertää tarve kuvailla yhteiskuntajärjestystä laajemmin. Toisaalta minua jäi hieman häiritsemään se, miten muuta maailmaa ei käsitelty lainkaan. Kanadaan kertoja yritti perheineen paeta, mutta muuta ei sitten ollutkaan.

En rakastunut kirjaan, mutta pidin siitä kyllä paljonkin. Se häiritsi, että teksti tuntui pitkään kovin tutulta, mutta olen melko varma siitä, etten ole tätä ikinä lukenut, edes osittain. Elokuva on olemassa myös, mutta sitäkään en muista nähneeni, ja deja vu tuli nimenomaan tekstistä, ja niin pitkältä pätkältä, ettei kyseessä voi myöskään olla pelkkä katkelma, joka olisi ollut jossain muualla. Joka tapauksessa kirja toi minut mukavuusalueeni ulkopuolelle ja sisälsi osuvia elementtejä. Rakastumiseen vaaditaan kuitenkin vielä enemmän, eikä feminismi taida olla aihe, joka jaksaisi kannatella minua aivan siihen asti. Yhteiskunnasta olisin halunnut kuulla lisää, samoin kuin siitä tavallisten miesten osasta. Ja olikos koko maassa köyhiä lainkaan? Jos ei, niin miksei?

Kiitoksia Booksylle!

Orjattarista ovat lukeneet myös Zephyr, Jenni, Raija, Ahmu, Raisa ja Vauhko.

Maarit Verronen: Karsintavaihe

Maarit Verronen: Karsintavaihe
Kansi: Markko Taina

Tammi 2008, 325 sivua.

ISBN: 978-951-31-4296-4

Olen aiemmin lukenut Verroselta kaksi novellikokoelmaa ja tykännyt niistä. Karsintavaihe löytyi kirjakaupan alehyllystä jokin aika sitten, ja nyt vain sattui tulemaan lukuvuoroon kuudes oikealta :)

Karsintavaihe kertoo dystopiasta, joka ei sijoitu kovinkaan kauas tulevaisuuteen. Teknisistä edistysaskeleista mainitaan mm. kuljettajattomat autot, mihin tarvittava teknologia käsittääkseni olisi jo nyt olemassa. Kaikki autot eivät suinkaan ole kuljettajattomia, mikä kuulostaakin varsin realistiselta. Ihmisiin on istutettu tunnistesiruja, mutta niitäkään ei ole kaikilla. Kolmas asia on automaattinen siivous niin kotona kuin pihamaallakin sekä automaattinen puutarhanhoito. Ei siis mitään teknisesti todella mullistavaa, mikä ilahdutti minua suuresti.

Yhteiskunta onkin sitten muuttunut enemmän. Työt on jaettu palkkauksen ja jonkinlaisen vaativuuden mukaan neljään kategoriaan, A-D. Ihmiset puolestaan on luokiteltu väristatuksin sen mukaan, miten luotettavia ja lainkuuliaisia he ovat. Oli mielenkiintoista huomata, miten skaala sininen-vihreä-valkoinen-keltainen-oranssi-punainen on intuitiivisestikin selvä: punainen ei kuulosta hyvältä, valkoinen on neutraali ja vihreä taas kuulostaa hyvältä.

Dystopia on syntynyt sitä kautta, että valta ja vastuu yhteiskuntajärjestyksestä on ulkoistettu kokonaan valtaville yksityisille turvafirmoille. Ei ole poliisia tai puolustusvoimia, vain turvafirmoja, eikä kukaan todella valvo niiden toimintaa. Tämä taas on johtanut ihmisten eriarvoistumiseen: keltaisen statuksen omaava D-työntekijä ei ole millään mittapuulla tasa-arvoinen vihreän statuksen A-työntekijän kanssa, ei edes lain edessä. Lisää eriarvoisuutta tulee siitä, että palkkaerot eri kategorioiden töillä ovat hyvin suuria. D-työläisillä ei ole mitään asiaa A-työläisten alueelle, jos A:lle mitättömät pääsymaksutkin ovat D:n palkalla saavuttamattomissa. Asuminen on erittäin kallista, ja kukin luokka ohjautuukin omiensa pariin.

Kirjan päähenkilö Lumi on luullut kuolevansa nelikymppisenä perinnölliseen sairauteen, mutta saakin tietää sen olevan parannettavissa. Hänelle koittaa siis tavallaan uusi elämä, ja lukijat pääsevät seuraamaan hänen taivaltaan C- ja D-luokan keikkatyöläisenä. Samaan aikaan yhteiskunnassakin näyttää tapahtuvan isoja asioita, liittyen niin alempien statuksien ihmisiin kuin lääkkeisiin, joiden voimalla kaikki tekevät järjettömän pitkiä työpäiviä ja -viikkoja.

Karsintavaihe ei rakennu niinkään juonensa kuin esittämänsä dystopian varaan. Paikoitellen se oli jopa pelottavaa luettavaa, sillä pidän tuollaista tulevaisuutta varsin mahdollisena, ikävä kyllä. Avainasemassa ovat monikansallisten yritysten paisuminen liian suuriksi, jotta pienellä ihmisellä olisi mahdollisuuksia räpistellä niitä vastaan, kansalaisten automaattinen valvonta ja yhteiskunnallinen eriarvoistuminen. Verrosen maalaama kuva on todella lohduton, ja sitä lukiessa tulee mieleen erilaisia kaltevan pinnan argumentteja, miten sitä kohti voitaisiin hyvinkin päästä pienin askelin.

Minä pidin tästä kirjasta kovasti. Jos yksittäinen kirja oli näin hyvä, niin on kiinnostavaa nähdä, millaisia sitten ovatkaan vaikkapa ne, jotka ovat olleet Finlandia-palkintoehdokkaina tai saaneet muita palkintoja.

Karsintavaiheeseen ovat osallistuneet myös Kirjavinkkien Mikko, Maria M. LukeVille-blogista ja Koira helvetistä.

Philip Pullman: Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus

Philip Pullman: Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus

Suomennos: Helene Bützow

Tammi 2012 (alkup. 2010), 174 sivua.

Pääsiäisen vapaapäiviä viettäessä tulin hyvin lyhyesti kerranneeksi tyttärellenikin, miksi pääsiäistä oikein vietetäänkään ja mitä Jeesus teki torstaina ja perjantaina. Samaan syssyyn tuntui sopivalta valinnalta lukea tämä vaihtoehtoinen tarina Jeesuksesta juuri nyt, eikä joskus muulloin.

Kirjan tarina on kaikille entuudestaan tuttu, mutta kirjailija on lisännyt siihen pienen lisäjuonteen: jospa Jeesuksella olikin kaksoisveli Kristus? Tarina alkaa aina Mariasta ja Joosefista saakka, mutta painopiste on toki niissä Jeesuksen elämän vaiheissa, jotka ovat Raamatusta tuttuja. Veljesten työnjako on luonteva: Jeesus tekee niitä asioita, joista hän on tunnettu, ja Kristus kirjaa hänen tekojaan muistiin. Kristuksen näkemys siitä, miten ihmismieli ja asiat todellisuudessa toimivat on huomattavasti käytännöllisempi kuin Jeesuksen, joka lähinnä keskittyy julistamaan lähimmäisenrakkauden tärkeyttä.

Kristus osaa nähdä sen mekanismin, jolla uskonnolliset tosiasiat syntyvät. Tärkeintä eivät ole kylmät tosiasiat, vaan se, miltä asioiden on hyvä näyttää. Ei kannata antaa faktojen pilata hyvää tarinaa. Getsemanen puutarhassa rukoillessaan tosin Jeesuskin osoittaa oivallista ennustuskykyä pohtiessaan mitä mahtaakaan seurata, jos Jumalan valtakunta ei alakaan pian, kuten hän on luvannut. Tässä kohtaa tosin taidetaan enemmän seurata kirjailijan omaa julistusta, joka ei jätä epäselväksi millainen hänen oma suhtautumisensa kirkkoa kohtaan on:

"Ja aina silloin tällöin he haluavat saada ihmiset ajattelemaan muuta kuin omaa kurjuuttaan, joten he lietsovat kansan vihaan jotakuta muuta vastaan, ja kirkon valtaapitävät julistavat jonkin kansakunnan tai ihmisryhmän niin pahaksi, että se on tuhottava, ja he kokoavat isoja armeijoita ja lähtevät tappamaan ja polttamaan ja ryöstämään ja raiskaamaan, ja he pystyttävät viirinsä savuaville raunioille siellä, missä oli ennen vauras ja kukoistava maa, ja he ilmoittavat, että Jumalan valtakunta on sodan seurauksena taas isompi ja parempi."

Epilogissa Pullman kertoo kirjansa synnystä muutamalla sivulla tapaan, joka olisi ihan kiinnostava useimpien muidenkin kirjojen kohdalla. Tämä kuitenkin sohii aihetta, joka herättää monissa kiihkeitä tunteita, joten selitys voi tosiaan olla paikallaan.

Pullman ei liene nykyaikanakaan ensimmäinen, joka keksii kertoa kyseisen tarinan omana variaationaan. Tällaisten kirjojen viehätys onkin paljolti siinä, kuinka hyvän idean kirjailija on saanut ja toisaalta siinä, kuinka hyvin näkemys vastaa lukijan omaa elämänkatsomusta. Minä en tällaisia ole ennen lukenut, ja kirja upposikin varsin mukavasti. Aiheen arkuuden vuoksi en anna suosituksia suuntaan tahi toiseen, vaan kukin päätelköön kiinnostavuuden omalla kohdallaan aivan itse.

Maarit Verronen: Vanhat kuviot

Maarit Verronen: Vanhat kuviot

Tammi 2012, 184 sivua.

Vähän reilu vuosi sitten luin Verrosen edellisen novellikokoelman Normaalia elämää. Silloin innostuin kirjailijasta niin paljon, että uhosin hänen teoksiaan löytyvän blogistani jatkossakin. En kaavaillut aivan näin pitkää väliaikaa, mutta tässäpä onkin sitten  Vanhat kuviot ihan tuoreeltaan.

Kyseessä on jälleen novellikokoelma. Tällä kertaa tarinoilla ei ole yhtä yhteistä teemaa, vaan ne on jaettu kolmeen osaan: piiloutujiin, vastustajiin, ja lähtijöihin. Kahdessa ensimmäisessä osassa on kaksi novellia kummassakin ja viimeisessä vain kolme, mutta nimitarina on pituudeltaan melkein 60 sivun mittainen. Kunkin osan tarinat osuvat selvästi otsikkonsa alle, niin että yksioikoinenkin lukija tajuaa niiden olevan paikallaan.

Tarinoissa on hauskoja pieniä ideoita, jotka jaksavat hyvin kannatella juuri novellin verran tekstiä. Esimerkiksi piiloutujissa nainen huomaa seinällä vanhan tutun nimen, ja saa päähänsä löytää tämän ihmisen, vaikkei mitään asiaa olekaan. Tai vastustajissa useiden vuosien mittainen tarina huoltoaseman myyjästä, joka saa elämäänsä sisältöä huijaamalla asiakkailta mitättömiä pikkurahoja.

Lähtijöissä oleva nimitarina on itseoikeutetusti kokoelman kruunu. Paitsi pituudeltaan, erottuu se myös sisällöltään. Toki noin pitkään novelliin mahtuukin jo paljon enemmän kuin muihin, mutta se nousee esiin myös paljon voimakkaammalla tunnelmallaan. Samalla se on pienimuotoinen dystopiakuvaus, joskin yhteisön järjestys tai järjestymättömyys johtuu etupäässä maantieteellisestä eristymisestä.

Minua ilahdutti tässä kokoelmassa se, ettei mukana ollut ainuttakaan novellia, joka olisi mennyt yli hilseen. Kaikissa oli oma jujunsa, johon pääsi käsiksi ihan suoraviivaisella lukemisella ilman vertauskuvia tai pohdintoja. Tällaisen kokoelman voi luettuaan sulkea tyytyväisenä eikä tarvitse jäädä murehtimaan rajoittuneisuuttaan luetunymmärtämisen suhteen.

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Tammi 2007, 193 sivua.

Luin tammikuussa Valtosen Vesiseinän, ja ajattelin jo silloin, että jotain muutakin hänen kirjoittamaansa olisi hyvä lukea. Valinnanvaraa ei kauheasti ole, mutta Kirsin kehuessa Siipien kantamia reilu kuukausi sitten päätin yrittää parhaani mukaan muistaa kirjan seuraavalla kirjastovierailullani. Aivan niin hyvin ei muistini palvellut, mutta tällaista reilun kuukauden viivettä on pidettävä jo hyvänä :)

Valtonen näyttää tykkäävän Pohjantähdestä, sillä Juhani Koskela on päähenkilön nimi tässäkin kirjassa, ja sitaatteja tulee vastaan useita. Tällä kertaa Koskelan ei tarvitse raivata raakaa suota elantonsa eteen, vaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettaminen lukiolaisille riittää. Marianne on hänen oppilaansa. Täydellinen oppilas, jonka kirjallinen kypsyys lyö opettajan ällikällä. Liiankin täydellinen oppilas, joka osaa vastata juuri siihen, mitä Koskela yksityiselämässään kaipaa. Marianne herättää hänessä jälleen innostuksen äidinkielen opetukseen ja osoittautuu älyllisestikin juuri sopivan fiksuksi.

Tietysti tuolla asetelmalla syntyy vähintäänkin jännitettä siitä, millainen suhde opettajan ja oppilaan välillä on sallittu. Tilanteet muuttuvat, eikä kirjan loppuun päästessä enää olekaan yhtä päivänselvää, mikä on oikein ja mikä ei. Moraaliset kysymykset kuuluvat siis aihepiiriin, mikä minun kirjanpidossani pääsääntöisesti hyväksi lasketaan.

Äidinkieli on luonnollisesti kirjassa esillä kautta linjan, ja siitä haluan nostaa esiin erään yksityiskohdan. Koskela tilittää Mariannelle turhautumistaan siihen, miten joillekin pojille, joiden otsaan on osoitteeksi kirjoitettu "TKK", joutuu rautalangasta vääntämään, ettei novelleja kuulu eikä voi lukea pelkästään kirjallisella tasolla, vaan vertauskuvallisuus on olennainen ja perusteltu osa. Lukioaikana kuuluin itse noihin "TKK"-poikiin, ja taidan edelleen peräänkuuluttaa sitä mainittua selkeyttä, vaikka yritänkin hoksata niitä vertauksia. Lukijan on tässä kohdassa määrä olla itsestäänselvästi opettajan näkökulman puolella, mutta minäpä huomasinkin asettuvani puolustamaan niitä poikia. Kostoksi en yritä tässä arvostelussani edes pohtia kirjan sisältämää symboliikkaa :)

Kirjan takakannessa esiintyy avainsana "ihmissuhdedraama", joka yritti vielä viime hetkellä saada minut toisiin aatoksiin sen jälkeen, kun seisoin kirjapinoni edessä ja olin poiminut teoksen kouraani lukutarkoituksella. Tuo sana ei ole ikinä minua ainakaan houkutellut, mutta tällä kertaa oli ennakkoluuloisuuteni vuoro erehtyä raskaasti. Siipien kantamat on erinomainen kirja, ja huomasin ahnehtivani sitä yhä lisää ja lisää. Aivan alussa tuli mieleen, että ratsastetaanko tässä samalla teemalla kuin Riikka Pulkkisen Rajassa, mutta se vaikutelma haihtui nopeasti. Näköjään ihmissuhdedraaman kirjoittaminen luonnistuu miehiltäkin; liekö se sitten syynä siihenkin, että kirja vetosi myös mieslukijaan.

Tämä teki niin vahvan vaikutuksen, että vuoden lukemistoni top kymppi taisi muuttua vielä aivan kalkkiviivoilla.

Aiempia arvosteluja löytyy koko joukko, mutta annetaan niiden listaamisesta kunnia Saralle, jonka kirjoituksesta voi etsiä linkkejä.

Mirjami Hietala: Isoveli

Mirjami Hietala: Isoveli

Tammi 2011, 281 sivua.

Isoveli kertoo viisikymppisestä Kirstistä, joka vasta varttuneella iällä äitinsä kuoltua tutustuu kunnolla sokeaan, kehitysvammaiseen isoveljeensä Veikkoon. Toisaalta kertojana on Kirsti vuosina 1992-2005 ja toisaalta sisarusten äiti Hilma Veikon elämän alkutaipaleella sotavuosina 1941-1944. Kertojat vuorottelevat kappale kappaleelta, mutta varsinaisesti mitään yhteyttä en näiden näkökulmien välillä havainnut.

Minun mielestäni lähtökohta on hieman erikoinen; miksei Kirsti (eikä kaksi muuta siskoakaan) ole 50 vuodessa ehtinyt tutustua veljeensä? Fyysinen välimatka olisi helppo selitys, mutta siitä ei ole ollut kyse. Veikko on äidin elinaikana ollut suorastaan vankina ylitarkassa hoidossa, ja sotavuodet kuvaavatkin sitä, miten Veikko on ollut äitinsä silmäterä ja pysynyt sinä muiden lasten syntymän jälkeenkin.

Kirstin ja Veikon tutustuminen eivät suinkaan tapahdu yhtäkkiä ja yllättäen, vaan se kestää useita vuosia. Aluksi Veikko asuu kahdestaan vanhan isänsä kanssa, ja isän kunnon vähitellen heikentyessä hän pääsee hiljalleen itsenäistymään, saa viimein oikein tyttöystävänkin, vähän alle kuusikymppisenä!

Sisarusten tutustumisen hitaus vaikuttaa erikoiselta. Aivan kuin ylitettävänä olisi korkea muuri, josta ei loikata noin vain vaan täytyy etsiä reittiä ja rakentaa tikapuita ja ties mitä. Erikoista on se, mikä tämän muurin on saanut syntymään. Yhdessä eläneet sisarukset sentään. Mikä on saanut aikaan sen varautuneisuuden, joka estää luontevan suhtautumisen?

Kirjan asetelma kuulostaa kiinnostavalta, mutta jää lopulta lähestulkoon pelkäksi lupaukseksi. Sekä Kirstin että Veikonkin henkilöt ovat kovin etäisiä, eikä vähiten siksi että ensimmäistä Veikon repliikkiä saadaan odottaa varmaankin lähemmäs sata sivua. En missään vaiheessa osannut kuvitella mielessäni miltä Veikko näyttäisi tai kuulostaisi, missä hänellä on vaikeuksia ja mitä hän toisaalta osaa. Se on suuri puute, sillä hahmo vaikuttaa sympaattiselta ja hänet haluaisi koko ajan "nähdä" paremmin.

Kaiken kaikkiaan kirjasta jäi kovin pliisu vaikutelma. Tapahtumat etenevät hitaasti, eikä loppujen lopuksi tarinan saavutettavana olekaan mitään muuta kuin tilanne, joka olisi pitänyt olla olemassa koko ajan. Sota-ajan kuvaukset ovat kovin mitäänsanomattomia. Äiti ja poika ovat tulleet hyvin toimeen, eivät ole juuri kärsineet pulasta. Ei oikein ole tapahtunut mitään. Minä selvästikin kaipaisin joko enemmän tapahtumia tai enemmän ajateltavaa. Tunnelma oli hieman samantyylinen kuin Antti Hyryn Uunissa, jossa myöskin edettiin kovin verkkaisesti. Ehkä näissä teoksissa tunnelma onkin se tärkein tekijä.

Kannattaa katsoa myös Katjan mietteet Isoveljestä.