Maarit Verronen: Pimeästä maasta

Maarit Verronen: Pimeästä maasta
Kirjayhtymä 1995
Sivuja: 268

Tämän kirjan löysin aikanaan kirjaston poistomyynnistä. Kansi on melkoisen mitäänsanomaton, eikä takakannen kuvauskaan kerro oikeastaan mitään muuta kuin sen, että jollain kirjan keskeisellä henkilöllä on pitkä ja vaikea nimi. Sen vuoksi ostopäätös tuli tehtyä yksinomaan kirjailijan nimen perusteella, mikä osoittautui riittäväksi perusteeksi, kuten olin toivonutkin.

Kirjan "ihmiset" ovat vain ihmisenkaltaisia. Tärkeimmät erot ovat erikoisessa syntymätavassa ja erityisesti siinä, että heidän fyysinen ulkomuotonsa muuttuu välittömästi ja suoraan henkisten ominaisuuksien perusteella.

Päähenkilö Ulthyrja Tharabereghist on kotoisin Pimeästä maasta, kaukana pohjoisessa eristyksissä kaikesta muusta olevasta kylästä. Kyläläiset uskovat maailmassa olevan heidän kylänsä ja ympäröivä tundra, eikä mitään muuta. Joka muuta kuvittelee, laitetaan kuoppaan virumaan, jotta hänestä pehmenee pois moinen epämuotoisuus. Kylässä on ensiarvoisen tärkeää olla oikean muotoinen. Kaikki ovat joko metsästäjiä tai huolehtijoita, ja heidän muotojaan ohjataan näitä toimia varten. Lapsia pidetään kuopissa pehmenemässä ja he pitävät päällään kivuliaita osamuotteja, jotka pakottavat heitä vähitellen oikean muotoisiksi. Oikea muoto puolestaan kokeillaan sovittautumisessa metalliseen kokomuottiin, joka on mystisen alkuvoiman luoma.

Ulhtyrhaa ahdistaa hänen kylänsä ilmapiiri ja tukahduttava asenne. Kulkukauppiaan tultua kylään hän uskoo, että maailmassa voi olla muitakin kyliä, ja niitä hän lähtee etsimään. Lukijaa ei suuresti yllätä, että kyliä myös löytyy, eivätkä kaikki ole samanlaisia kuin Pimeä maa. Tämän enempää en juonta halua paljastaa.

Niin kylien dynamiikka kuin ihmisten muodotkin on tietysti nähtävä vertauskuvallisina. Toisaalta eristyneisyys nousee hyvin selväpiirteisenä esiin. Pimeämaalaisten ahdaskatseisuus on alleviivaavan korostettua, ja ylipäätään kylien asukkaiden maailmankuva tuntuu suorastaan koomiselta, kun tiedämme, mitä muuta maailmasta todellisuudessa löytyy. Kirjassa eristyneisyys on vain maantieteellistä, mutta yhtä hyvin sen voisi ajatella ajalliseksi tai tiedolliseksikin, viime kädessä ilmiö toimii ihan samalla tavalla. Sen vuoksi tästä on helppo lukea myös kritiikkiä uskontoja kohtaan.

Kirja on ollut Finlandia-ehdokkaana 1995, mikä oli ilahduttavaa kuulla. Minä pidin tästä kovasti, sillä kyse on kirjasta, joka suorastaan pakottaa ajattelemaan. Se ei tarjoa edes suoraa kysymystä saati sitten vastausta, mutta silti lukija jää niitä molempia pohtimaan. Lukijakohtaisesti molemmissa on tämän kohdalla varmasti suuria eroja.

Parin päivän päästä alkaa lähikirjastossani seuraava poistomyynti. Toivottavasti minulla käy siellä yhtä hyvä tuuri kuin viimeksi!

Maarit Verronen: Luolavuodet

Maarit Verronen: Luolavuodet 

Kansi: Markko Taina 

Kirjayhtymä 1998 

Sivuja: 141 

ISBN: 951-26-4369-3 

Kirjan päähenkilö Vjeshta lopetti matemaatikon uransa, koska ei kyennyt näkemään matematiikan kauneutta, jonka on väitetty aukenevan kaikkein lahjakkaimmille. Sen sijaan hän ryhtyikin luolantutkijaksi, muutti pieneen maalaiskylään tutkiakseen siellä olevaa valtavaa luolaa ja houkutteli mukaansa myös tukun tutkijaystäviään.

Luolantutkimus osoittautuu monipuoliseksi tieteenlajiksi sopeutuen hyvin sen mukaan, mikä kunkin tutkijan erikoisala on. Matemaatiikka vain tahtoo olla vaikea tapaus, ja niinpä Vjeshtan rooli ei muodostukaan tieteellisen tavoitteelliseksi, vaan hän tutkii luolia koska tykkää siitä. Luolantutkimuksen kuvaus kuulostaa näin maallikon korvaan asiantuntevalta; tuskin kyse on ainakaan silkasta fiktiosta.

Luolat ja elämä niissä toimii myös vertauskuvina päähenkilön omalle elämälle ja itsensä etsimiselle. Myös Vjeshtan vanhempien pakolaistaustan ja kyläläisten välinen suhde löytää vastinparinsa yli 20000 vuoden takaa. Verronen onkin saanut hienosti mahtumaan monitasoisia elementtejä näinkin pieneen sivumäärään. Mieleen tulee pitkä novelli, eikä ero tietysti suuri olekaan. Loppupuolelta löytyi novellimainen yllätyskin, mikä ilahdutti minua suuresti.

Tämä oli juuri niin hyvä kuin Verroselta uskalsin toivoakin. Ei mikään suuri kirja, mutta erinomainen välipala, oikein maukas!

Margaret Atwood: Orjattaresi

Margaret Atwood: Orjattaresi 

Suomennos: Matti Kannosto 

Kirjayhtymä 1986 (nyk. Tammi), (alkup. 1985) 

Sivuja: 396 

ISBN: 951-31-1210-1 

Tämän kirjan myötä saatan valmiiksi Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen omalta osaltani. Sain Orjattaresi luettavakseni Booksyltä, enkä todennäköisesti olisi sitä muuten tullutkaan lukeneeksi.

Fundamentalistikristityt ovat tehneet Yhdysvalloissa vallankumouksen ja luoneet totalitaarisen teokratian. Naisten asema varsinkin on kovasti muuttunut, heillä ei esimerkiksi ole omaisuutta lainkaan, vaan kaikki on miesten nimissä, eivätkä he tietenkään saa esimerkiksi lukea lainkaan. Eipä sillä, että mitään luettavaa olisi jäljelläkään, ainakaan virallisesti.

Kertojapäähenkilö on orjattarena Fred-nimisen komentajan perheessä, ja sen vuoksi hänen nimensä on yksinkertaisesti "Frediläinen", isäntänsä mukaan. Hänen ainoana tehtävänään on tuottaa perheeseen lapsi, mihin komentajan vaimo ei kykene (ja vikahan on aina naisessa). Jos hän tehtävässä joskus onnistuu, hänet siirretään toisen komentajan alaisuuteen tehdäkseen saman uudelleen.

Arjen tylsyys on vertaansa vailla. Päivittäiseen ohjelmaan kuuluu ruokaostoksilla käynti, tosin kauppoja ei ole montaa, niiden valikoimat ovat varsin rajalliset ja kaikki on kortilla. Seurana ostoskäynneillä on toisen komentajan orjatar, mutta hänen kanssaan ei saa keskustella. Samalla matkalla voi käydä myös katsomassa Muuria ja siellä varoituksena roikkuvia teloitettuja. Muuten aika kuluukin ei-minkään merkeissä, omassa huoneessaan tylsyyden parissa. Kerran kuussa yritetään panna lasta alulle, mutta ajankuluksi siitäkään toimituksesta ei ole.

Noin puolet kirjasta kuluu tämän arjen kuvailussa ja vanhojen aikojen muistelussa; kertojalla oli perhe jo ennen vallankumoustakin, ja sen jälkeen taas oli vuorossa vaihe tulevien orjatarten koulutuslaitoksessa. Alkupuolisko tuntuu pitkähköltä, mutta korostaa hyvin sitä tylsyyttä, jonka välttämiseksi on jo valmis melkein mihin tahansa. Jälkimmäisessä puoliskossa tapahtuukin jo jotain, mikä lisää mielenkiintoa tuntuvasti. Ryhtymättä juonipaljastuksiin voin todeta, että joku ehtii tehdä jotain luvatonta, mikä ei kauheasti taida yllättää :)

Tämä on eittämättä dystopiakuvaus, mutta kiinnostavasti Atwood kertoo sen ainoastaan yhdestä näkökulmasta, enkä lukiessani osannut edes kaivata tietoa siitä, mitä kaikki muut tekevät. Kertoja näkee elämää erittäin menestyneen komentajan taloudessa, eikä itsekään tiedä miten muut - tavalliset - ihmiset elävät. Näppärä tapa kiertää tarve kuvailla yhteiskuntajärjestystä laajemmin. Toisaalta minua jäi hieman häiritsemään se, miten muuta maailmaa ei käsitelty lainkaan. Kanadaan kertoja yritti perheineen paeta, mutta muuta ei sitten ollutkaan.

En rakastunut kirjaan, mutta pidin siitä kyllä paljonkin. Se häiritsi, että teksti tuntui pitkään kovin tutulta, mutta olen melko varma siitä, etten ole tätä ikinä lukenut, edes osittain. Elokuva on olemassa myös, mutta sitäkään en muista nähneeni, ja deja vu tuli nimenomaan tekstistä, ja niin pitkältä pätkältä, ettei kyseessä voi myöskään olla pelkkä katkelma, joka olisi ollut jossain muualla. Joka tapauksessa kirja toi minut mukavuusalueeni ulkopuolelle ja sisälsi osuvia elementtejä. Rakastumiseen vaaditaan kuitenkin vielä enemmän, eikä feminismi taida olla aihe, joka jaksaisi kannatella minua aivan siihen asti. Yhteiskunnasta olisin halunnut kuulla lisää, samoin kuin siitä tavallisten miesten osasta. Ja olikos koko maassa köyhiä lainkaan? Jos ei, niin miksei?

Kiitoksia Booksylle!

Orjattarista ovat lukeneet myös Zephyr, Jenni, Raija, Ahmu, Raisa ja Vauhko.

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Suomennos: Matti Kannosto

Kirjayhtymä 1973 (alkup. 1953), 257 sivua.

Hankin Lapsuuden lopun hyllyyni kirjaston poistomyynnistä jo viime kesänä. Pohdiskelin lukupinoni edessä mihin tarttuisin seuraavaksi, ja sain kehotuksen valita seitsemäs vasemmalta. Tällaisessa jonkinasteisen sattuman käytössä valintojen määräävänä tekijänä on puolensa: jos valinta osoittautuu epämieluisaksi, voi kohdistaa syytöksensä ja kiukkunsa sattumaan eikä harmitella omaa vajavaista päätöksentekoaan. Joskus kokeilin tätä menetelmää systemaattisemminkin. Minun piti hakea tyttäreni päiväkodista, ja aina hakiessa piti arvata, ovatko he vielä sisällä päiväkodin tiloissa vaiko ulkona leikkipuistossa. Koska omat arvaukseni eivät useinkaan osuneet oikeaan, päätin tehdä ratkaisun kolikkoa heittämällä. Mikäli kolikko oli väärässä, siirsin sen toiseen taskuun, joka oli tarkoitetty erehtyneille kolikoille. Jos taas kolikko oli oikeassa, kannatti sen antamaa neuvoa käyttää jatkossakin. Loppujen lopuksi kolikot tuskin osasivat arvata päiväkotilaisten toimintaa yhtään sen paremmin kuin minä itsekään, mutta enää väärässä olo ei harmittanut niin paljon; syyllinenhän oli selvillä ja sai rangaistuksensa, ja minä vastaavasti jotain korvaukseksi koko päätöksentekijän arvolla.

Tunnen kovin huonosti scifikirjallisuutta, enkä siten tiedä onko Lapsuuden loppu jonkinasteinen klassikko vai ei. Joka tapauksessa se on kirja, jonka nimen olen kuullut jossain yhteydessä ennenkin, ja sen johdosta päädyin uhraamaan lantin (joka tiettävästi ei ollut osallistunut päätöksentekoihin) lunastaakseni sen omistukseeni.

Eräänä päivänä 1950-luvulla valtavat avaruusalukset lipuvat maan suurten kaupunkien ylle. Aluksia miehittävät ylivaltiaat, ilmiselvästi ihmistä huomattavasti kehittyneemmät oliot. Ylivaltiaat puuttuvat ihmisten yhteiskuntajärjestykseen: ensitöikseen he lopettavat kaikki sodat ja sen jälkeen tekevät turhiksi erilliset kansallisvaltiot. Sekin on selvää, että ylivaltiailla on jotain suunnitelmia ihmiskunnan varalle, mutta mitä, se on arvoitus.

Yleensä en halua paljastaa kirjojen juonista arvostelussani liikaa, ja luontevana rajana toimii kirjan takakansi. Tässä tapauksessa takakansi kertoo turhankin paljon, mutta harva varmaankaan osaa pidättäytyä sitä lukemasta, vaikka tietäisikin kyseessä olevan jonkinasteisen spoilerin. Kerrottakoon siis, että sadan vuoden kuluttua ylivaltiaiden saapumisesta käykin ilmi, että silloinen sukupolvi jää ihmiskunnan viimeiseksi. Kyse ei ole mistään vihamielisyydestä, vaan ihmiskunta on kypsynyt siirtymään kehityksensä seuraavalle asteelle.

Lapsuuden loppu on melko tylsä kirja. Nukahdin useaan otteeseen sitä lukiessani, ja sivumäärään nähden luku-urakka kesti kohtuuttoman pitkään. Kirjan idea on kohtuullisen hyvä, ja siinä onkin herkuteltu useilla kiehtovilla ideoilla, jotka jaksavat pitää lukijan mielenkiintoa yllä sen verran, että viimeinenkin sivu tulee aikanaan vastaan. Valitettavasti vain niiden ideoiden välissä olevat osuudet ovat rutikuivia. Jos tämän olisi kirjoittanut joku hieman eläväisempää tekstiä tuottava kirjailija, niin kokonaisuuskin olisi jäänyt paljon miellyttävämmäksi. Nyt jälkimauksi jäävät lähinnä ne ideat pelkkänä luettelona.

Ylivaltiaiden luoma yhteiskuntajärjestys on huiman kiehtova asia, ja sen Clarke on sivuuttanut melko ylimalkaisesti. Samalla hän on esitellyt omaa utopiaansa unelmayhtiskunnastaan, joka nyt 60 vuotta myöhemmin on helppo todeta toivottoman idealistiseksi. Otetaan esimerkki (s.81):

"Rikokset olivat suurimmalta osaltaan kadonneet. Niden tekeminen oli tullut sekä tarpeettomaksi että mahdottomaksi. Varastamisessa ei ollut mieltä, kun keneltäkään ei puuttunut mitään."


Tehdäänkö rikoksia pelkästään henkensä pitimiksi? Toki se on tilanne, jossa kenen tahansa on järkevää suistua rikoksen tielle, mutta tässä nähdään hyvin selvästi se, miten kirjailijan mielikuva ihmisluonnosta on suorastaan naiivin hyväuskoinen. Ahneus ja itsekkyys ovat piirteitä, jotka liittyvät ihmisiin erottamattomana. Kukin voi itse miettiä ahneustaloutta pyörittäviä pankkiireja ja pyramidihuijareita, jotka lentelevät yksityissuihkukoneillaan haalimassa miljoonia toisensa perään. Ja mitä he miljoonillaan tekevät? Heittävät pinon päälle kai. Clarken yhteiskunnassa tällainen ilmiö on selvästikin tuntematon.

Mitä ihmiset sitten tekivät tässä ihanteellisessa yhteiskunnassaan? Soittivat harppua ja keskustelivat keskenään sivistyneesti ylevistä asioista? Katsotaanpa sivulle 129:

"Nekin harvat vakavat rikokset, joita kaikesta huolimatta joskus sattui, eivät juuri saaneet uutisissa huomiota osakseen. Sillä hyvin kasvatetut ihmisethän eivät oikeastaan halua lukea selostuksia niistä kömmähdyksistä, joihin jotkut ovat seuraelämässä syyllistyneet." 


Niinhän se on. Me olemme kaikki hyvin kasvatettuja, eikä ketään kiinnosta seiskalehtien kaltaiset juorut. Kukaanhan ei ikinä tunnusta niitä ostavansa, mutta levikki huimaa silti päätä. Olisi ihan kiinnostavaa nähdä, mitä Clarke sanoisi Kalavaleesta :)

Jossain vaiheessa ihmiskunnalle kävi siis selväksi, että he tulevat jäämään viimeiseksi sukupolveksi. Tämän aiheen kirjailija on sivuuttanut lähes kokonaan, sillä minusta tilanne on huomattavan kiinnostava. Suuri osa ihmisten kulttuurista, arvoista, moraalista ym. on rakennettu sen oletuksen ympärille, että ihmiskunta on pysyvää ja tuleviakin sukupolvia on olemassa. Jos tämä oletus riisutaan, muuttuu tilanne todella voimakkaasti,  eikä seurausten arvailu olekaan aivan yksioikoista. No, Clarken ihmiskäsitys on joka tapauksessa mielestäni sen verran pahasti vinksahtanut, etten olisi muutenkaan pannut hänen arvailuilleen liikaa painoarvoa.

60 vuotta on pitkä aika, ja se näkyy hauskalla tavalla kirjassa kuvailluissa teknisissä yksityiskohdissa. Siitä en tietenkään kirjailijaa syytä, vaan totean sen tosiaan tuovan oman hauskan lisävivahteensa.

Lukukokemus oli melkoisen ristiriitainen. Toisaalta itse teksti oli kovin tylsää, mutta toisaalta joukossa oli monia kohtia, jotka pistivät ajattelemaan. Vaikka en olisikaan samaa mieltä kirjailijan visioiden kanssa, niin se, että hän saa niitä pohtimaan, on aina hyvä asia. Niin paljon en kuitenkaan innostunut, että ryntäisin suin päin etsimään tietoa siitä, mitä muuta hän onkaan kirjoittanut, 2001 - avarusseikkailun lisäksi.