Riku Salmivuori: Miljoonaperintö tarjolla - kuinka verkkopetos toimii

Riku Salmivuori: Miljoonaperintö tarjolla - kuinka verkkopetos toimii
Myllylahti 2016
Sivuja: 244

Kaikki ovat varmaankin kuulleet nigerialaiskirjeistä. Jos joku ei ole, niin varmaankaan tämä kirja ei sitten ole häntä varten. Tai toisaalta, juuri hänellehän tämä onkin, sillä jos jotain, niin ainakin tämän lukemisen pitäisi suojella uusien ihmisten joutumista verkkohuijareiden uhreiksi

Minulle tuli verkkohuijareista mieleen juuri tuollainen kirjan nimeen viittaava yritys, jossa joku on saanut miljoonaperinnön, ja saadakseen rahat haltuunsa hän tarvitsee juuri minun apuani. Ehkei aivan heti, mutta jossain kohtaa ainakin tulisi vastaan tilanne, jossa minun pitäisi antaa rahaa, jotta tuo valtaisa omaisuus saataisiin viimein haltuun ja minäkin voisin saada siitä oman mehevän siivuni. Tällaisten yritysten kohdalla pätee tietenkin se, että jos joku asia kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, niin se ei ole totta. Koska näitä huijauksia edelleen jaksetaan tehdä, niin mielestäni se todistaa, että huijausten täytyy myös tuottaa tulosta, sillä tokkopa niitä pelkästään huvin vuoksi jaksettaisiin vuodesta toiseen yritellä.

Juuri tämänkaltaiseen huijaukseen on helppo suhtautua ylimielisesti. "Minä kyllä tunnistan tuollaiset huijaukset, ei minua noin helpolla jymäytetä." Kovin vaarallinen asenne, ja luulen, että moni uhriksi joutunut on ajatellut juuri samoin. Saman luulon vahvistaa kirjakin: parasta, mitä huijarille voi tehdä, on aliarvioida hänet. Ei siellä takana oikeasti ole ketään yksittäistä onnenonkijaa, vaan luultavammin joukko ihan järjestäytynyt joukko, joka tietää mitä on tekemässä. Jos vastaan viestiin, niin todennäköisesti seuraavan lähettää jo eri ihminen kuin ensimmäisen, sillä roolitkin on jaettu tietoisesti: yksi yrittää saada sen ensimmäisen vastauksen, ja toinen hoitaa hommia siitä eteenpäin. Toki mukaan tulee tarpeen mukaan muitakin.

Tunnustan, etten ole ikinä tuntenut edes kiusausta vastata mihinkään tällaiseen, vaikka tietenkin niitä on tullut minunkin postilaatikkooni. Samalla tunnustan senkin, että olen itse sortunut tuohon ylimielisyyteen. Mutta en tee sitä enää, sillä on oikeastaan vain ajan ja tuurin kysymys, milloin joku huijari onnistuu osumaan minun heikkoon kohtaani. En itsekään tiedä mikä se on, mutta se ei tarkoita, etteikö sellaista voisi olla olemassa. Ja jos joku sen löytää, niin olen auttamatta altavastaajana, jos sorrun vielä aliarvioimaan vastapuolta.

Kirjan aihe on varsin kiinnostava, ja kirjoittaja tuntee sen hyvin. Kaikkein mukaansatempaavinta tekstiä tämä ei ole, mutta toisaalta myöskään aihetta ei voi pitää sellaisena, että siitä pitäisi kirjoittaa pelkästään viihdyttävästä, vaikka sekin lienisi mahdollista. Salmivuorella on tavoitteena lisätä tietoisuutta tästä aiheesta, ja samalla vaikeuttaa huijareiden toimintaa. Sitä tavoitetta ei saavuteta pelkällä hauskuuttamisella.

Kirjalle on myös jatko-osa Tarinoita toiselta puolelta, missä ilmiötä käsitellään hieman toisesta näkökulmasta. Sekin kirja päätyy tänne aikanaan.

Hilkka Ravilo: Pahan tytär

Hilkka Ravilo: Pahan tytär
Myllylahti 2005
Sivuja: 289

Hilkka Raviloa en aio enää sen kummemmin esitellä, sen verran usein hänen nimensä on jo tässäkin blogissa esiintynyt. Pahan tytär on helppo tunnistaa Ravilon kirjaksi, siksi paljon siinä on yhtäläisyyksiä hänen muiden kirjojensa kanssa.

Tälläkin kertaa päähenkilö on nainen, joka on kotoisin köyhistä oloista maaseudulta, ja joutuu kärsimään moneen otteeseen ihan silkasta tiedon puutteesta. Monta kertaa Ravilon päähenkilöt ovat tulleet tai joutuneet hyväksikäytetyiksi vain siksi, että eivät ole tienneet jotain asiaa, jonka kuuluisi olla kaikkien tiedossa. Tietämättömyyden syyt ovat aina olleet huonoja: on uskonnollisuutta, köyhyyttä, eristyneisyyttä, kateutta, turhaa häveliäisyyttä, ja ties mitä. Nykypäivän hyvin toimeentulevan ihmisen näkökulmasta tilanne vaikuttaa täysin käsittämättömältä, ja sen kyllä Ravilo itsekin tietää: kirjoissa on tullut vastaan se, että kaupungissa asuvat ihmiset eivät ole vuosikymmeniä sitten uskoneet, millaisissa oloissa maalla jotkut vielä elivät.

En ryhdy kuvailemaan kirjan sisältöä lainkaan. Minun mielestäni tämä ei ollut aivan Ravilon parhainta antia. On tosin mahdollista, että tuo tunne johtui siitä, että kokonaisuutena tarina kuulosti jo niin tutulta. En siis suosittele ketään aloittamaan juuri tästä kirjasta, ja Ravilon ystävät tietävät muutenkin mistä on kyse, ja lukevat kirjan kumminkin :)

Juhana Säde: Maattomat kuninkaat

Juhana Säde: Maattomat kuninkaat
Myllylahti 2014

Tämä kirja sijoittuu ajallisesti 900-luvun loppuun, mikä oli minulle ennestään aivan tuntematonta seutua. Aiemmin en ole tainnut lukea mitään 1600-lukua aiemmaksi sijoittunutta, jos ei ajanlaskun alun ja sitäkin vanhempia oteta lukuun.

Edellisten historiallisten romaanien ja muidenkin kirjojen kohdalla olen toistuvasti maininnut siitä, miten minua on kiinnostanut se, miltä ihan tavallisten ihmisten arkinen elo onkaan näyttänyt. Nimensä mukaisesti tämä kirja ei suinkaan käsittele heitä, vaan pikemminkin aikansa mahtimiehiä. Päähenkilö Rautia on jonkinasteinen mahtimies Hämeestä. Kirjan nimeen viitaten häntä varmaankin voi ajatella kuninkaaksi, mutta on huomattava se, että tuon ajan kontekstissa kuningas oli jotain aivan erilaista kuin nykyään. Kuningas oli taisteluissa mukana siinä missä kaikki muutkin, ja todennäköisesti oli vieläpä siinä toimessa muita etevämpikin. Juuri päähenkilömme kohdalla on helpompi ajatella häntä vain menestyneenä talollisena, jolla oli myös tärkeä asema kaupanteossa.

Suurimman osan kirjasta seurataankin Rautiaa erilaisilla retkillä. Tukholman lähistöllä hän tekee kauppaa birkalaisten kanssa. Heidän "kuninkaansa" Björn on ihan oikea kuninkaallinen, joka kuitenkin riitelee veljensä kanssa siitä, kumpiko ruotsinmaata saa hallita. Rautian suhteet birkalaisiin ovat niin hyvät, että myöhemmin hän lähtee heidän kanssaan sotaretkelle Rusin maalle, Novgorodin ja Kiovan suuntaan. Retken motiivina on saada Björnille sieltä liittolainen, joka auttaisi kukistamaan hänen veljensä Erikin. Sitä ennen pitäisi auttaa sotaretkellä toivottua liittolaista kukistamaan oma veljensä.

Tavallaan tämä kirja keskittyy juuri sellaisiin tapahtumiin, joista en niinkään piittaa: kuninkaallisiin ja sodankäyntiin. Molempia on ollut kautta aikojen ja historiankirjoituskin on heistä ollut kiinnostunut, mutta tosiasia on se, että kaikkia aikoja on kuitenkin kuvannut enemmän silloisen tieteen ja tekniikan kehittyminen ynnä yhteiskuntajärjestys, johon kuuluu tärkeänä osana kaupankäynti. Näistä tärkeistä seikoista joutuu asiaa tuntematon lukemaan pitkälti rivien väleistä. Esim. sodankäynti on ollut riippuvainen siitä, millaisia aseita on osattu tehdä.

Yhteiskuntaan ja ajankuvaan vahvasti vaikuttava seikka on se, miten paljon ihmisiä missäkin on ollut. Minulla ei ole juuri minkäänlaista käsitystä hämäläisten määrästä 970-luvulla, ja sen vuoksi on vaikeaa arvella, kuinka mahtava "kuningas" Rautia oikein oli. On aika suuri ero sillä, oliko heitä 200 vai 6000. Oma käsitykseni jäi lähemmäksi edellistä, mutta kovin hämäräksi se jäi.

Esittämäni kritiikki liittyy kokolailla puhtaasti omiin mieltymyksiini. Useimpia kiinnostanee enemmän tarina viikinkiaikojen retkistä suomalaisen soturin näkökulmasta, ja siinä tämä kirja onnistuu hyvin. Tarina on ilman muuta kiinnostava ja koko ajan haluaa nähdä mitä seuraavaksi tapahtuukaan. Sen vuoksi uskallan tätä kyllä suositella, hyvää työtä Säde on onnistunut tekemään.

Terhi Nikulainen: Kuoleman kudelma

Terhi Nikulainen: Kuoleman kudelma
Myllylahti 2014
Sivuja: 187

17-vuotiaalla Saaraliisalla on kaksi äitiä. On uskovainen adoptioäiti Vappu, ja sitten on se oikea äiti, josta Saaraliisa ei kuitenkaan tiedä mitään. Kuinka ollakaan, oikea äiti Susanna ilmoittaa yllättäen itsestään, ja Saaraliisa alkaa tavata tätä niin usein kuin suinkin kykenee, mutta Vapulta salaa. Tapahtuu yhtä ja toista, ja ennen pitkää nainen lojuu lattialla kuolleena. Sen tosin saamme tietää jo avauskohtauksessa - emme vain sitä, kuka hän on.

Takakannessa mainitaan, että "Kuoleman kudelma on psykologinen jännitysromaani, joka keskittyy rikoksen syihin ja seurauksiin, syyllisyyteen ja armoon." Itse en olisi luonnehtinut aivan noin, mutten kyllä pysty äkkiseltään sanomaan, miten sitten. Omalta osaltani ongelmana oli pitkälti tapahtumien irrallisuus. Asioita tapahtuu ja kohtaukset seuraavat toisiaan, mutta ne eivät tunnu liittyvän sujuvasti toisiinsa. Tämä seikka vaikuttaa vahvasti tunnelmaan, jota ei pääse syntymään kunnolla lainkaan. Jopa draaman huippukohdassakin huomion varastaa pohdinta siitä, onko yksityiskohta uhrin asennosta ja luodin lentoradasta uskottava vai ei.

Minulle jäi vahvasti sellainen tunne, että tämä kirja olisi hyötynyt yhteistyöstä kustannustoimittajan kanssa. Esim. Saaraliisan nimen osalta sinkoillaan edestakaisiin virallisen Saaraliisan ja Susanna-äidin käyttämän Janisin välillä. Jää vaikutelma, ettei tyttö itsekään tiedä, miksi itseään kutsuisi, mutta nimen vaihtelu on kuitenkin ainoa seikka, joka viittaa identiteetin häilyvyyteen. Toisessa kohdassa puolestaan Susannen mies Janne kaivelee raitiovaunussa viimeisiä kolikoita taskuistaan ajatellen, ettei hän enää uskalla matkustaa pummilla. Hetikohta tämän jälkeen hän kuitenkin kävelee autotalliin ja ajaa ulos omalla autollaan. Autossa näyttää riittävän polttoainetta, eikä ruokaostoksiakaan varten tarvitse pyytää muilta rahaa. Häh? Nämä ovat yksityiskohtia, mutta sellaisia yksityiskohtia, jotka pitäisi kustannustoimittaa pois.

Koska kerronta ei onnistu luomaan tunnelmaa tai jännitystä, on kirja juonensa varassa. Juoni on kyllä kerrontaa vahvempi, muttei jaksa kannatella koko tarinaa, ehkä osin juuri sen jännityksen puutteen vuoksi. Kirjan varsinainen teemakin, eli yllä mainittu rikoksen syyt ja seuraukset, jää melko epämääräiseksi, vaikka lopussa sille uhrataankin monta sivua. Tältäkin osin olisi ollut hiomisen varaa. Tällaisenaan kirja jää minusta pikkuisen torsoksi.

Rikoskirjallisuutta julkaistaan niin paljon, että kilpailussa pärjätäkseen täytyy lopputuloksen olla hiottu. Piirikunnallista sarjaa ei ole, vaan kaikki ovat samalla viivalla. Tässä kisassa ei oikopolkuja pitkin ole asiaa palkintosijoille.

Hilkka Ravilo: Terhi

Hilkka Ravilo: Terhi 

Myllylahti 2013 

Sivuja: 354 

Hilkka Ravilo on suorikkikirjailijoitani. Niinpä tämänkin uutukaisen lukeminen oli innostavaa, onhan edellisestä kulunut jo turhan pitkä aika. Häpeäkseni joudun tunnustamaan, etten ollut edes tietoinen tämän ilmestymisestä, mutta sitä iloisempi olikin yllätys, kun kirja kolahti suoraan postiluukusta käsiini.

Terhi seuraa kirjan nimihenkilön tarinaa. 16-vuotiaana hän haluaisi päästä ammattikouluun, mutta unelma kariutuu äidin tullessa raskaaksi ja Terhin työpanosta tarvitaan turvaamaan perheen taloudellinen tilanne. Hän pääsee linja-auton rahastajaksi, ja sen myötä myös kosketuksiin pääkaupungin kanssa, joka onkin kovin erilainen maailma kuin se lohjalainen kylä, josta hän on kotoisin. Helsingissä hän tapaa mm. Hannun, rikkaan perheen vesan, joka on sillä hetkellä hurahtanut taistolaisuuteen. 22-vuotiaana Terhin elämä muuttuu kertaheitolla, kun hänen vanhempansa kuolevat auto-onnettomuudessa ja hän ryhtyy käytännössä pikkusiskonsa Annen yksinhuoltajaksi.

Terhiä seurataan aina 2000-luvun alkuun saakka, joskin välillä hypätään kerralla viidenkin vuoden yli. Jossain haastattelussaan Ravilo on sanonut, että kaikissa hänen kirjoittaan kuolee joku. Se panee lukiessa odottamaan, milloin kuolema tulee vastaan ja millä tavalla tällä kertaa. Yhdessä vaiheessa pelkäsin jo, että ei kai se luvattu kuolema tullut jo, kovin tylsällä tavalla. Onneksi huoleni osoittautui turhaksi, ja odotus palkittiin Ravilolle tyypillisellä tavalla, hyvä niin!

Tässä oli muutenkin Ravilolle tyypillisiä elementtejä: keskeinen henkilö kärsii vääryyttä ja pahantekijä saa palkkansa tavalla, joka ei kestäisi päivänvaloa lain edessä, mutta on lukijan mielestä ihan oikein. Sankari on myöskin sympaattinen ihminen, joka ei edes havittele kuuta taivaalta, vaan on tyytyväinen pärjätessään ihan tavallisen ihmisen mittakaavassa. Olkoon vain toistoa, jos joku niin haluaa ajatella, mutta minuun Ravilon tyyli uppoaa edelleen hyvin. Tämä ei kuitenkaan ole aivan hänen parhaimmistoaan, vaan enemmänkin sellainen rutiinisuoritus. Paikoitellen tarina tuntuu vähän tasapaksulta eikä oikein etenevän minnekään, mutta toisaalta silloin juuri rakennetaankin tunnetta turvallisesta ja tavallisesta arjesta, joka ei kestäkään häiriöttä loppuun asti.

Lopuksi on vielä mainittava murrevaroitus. Puhuttuna en pidä lounaissuomalaisesta murteesta, mutta jostain syystä se ei haitannut lainkaan, kun sain muodostaa äänen pelkästään omassa mielessäni. Kaikki siitä eivät varmasti pidä kirjoitettunakaan.

Nimeltään Eerikan kohdalla mainitsin, että Ravilofanit lukevat sen joka tapauksessa. Niin he varmasti lukevat Terhinkin, mutta muille olisin taipuvainen antamaan varovaisen neuvon aloittaa jostain toisesta kirjasta. Sitten kun ovat jääneet koukkuun, on tämäkin kirja väistämättä vuorossa aikanaan.

Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni

Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni 

Myllylahti 2006 

Sivuja: 250 

Tämä Antti Tuomaisen esikoinen on ollut lukulistallani jo hyvän aikaa, ja ihmeen pitkään sai kirjastossakin jonottaa, ennen kuin pääsi lainausvuoroon. Pituuden ihmetys liittyy mielikuvassani siihen, että kirja on sentään jo seitsemän vuotta vanha, eikä ole saanut valtaisaa näkyvyyttä. Ennen blogiaikaani en ollut koko kirjailijasta kuullutkaan. Ehkä jonottajat ovat muita kaltaisiani, jotka ovat ensin tutustuneet Tuomaisen myöhempiin, enemmän näkyvillä olleisiin kirjoihin ja halunneet sitten lukea muutkin.

Kirjan alussa kaksi vastenmielistä narkkaria tappaa metrossa vastapäätä istuneen naisen, koska tämän ulkoinen olemus ja viileä välinpitämättömyys ei sattunut herroja miellyttämään. Viisi vuotta myöhemmin molemmat ovat istuneet tuomionsa, mutta naisen aviomies ei koe saaneensa oikeutta. Hän lähtee hakemaan sitä kaverinsa, kirjan päähenkilön Anton, kautta. Anto on kyllä mukiloinut ihmisiä niin kännipäissään kuin harvakseltaan selvinkin päin, sekä omaan lukuunsa että kavereitakin auttaakseen, mutta tappaja hän ei sentään ole ollut. Hän käy myös AA:ssa ja yrittää saada elämänsä kunnolla raiteilleen, ja kaverin lupaama mehukas palkkio auttaisi siinä kummasti. Mutta kun se tappaminen on silti eri asia kuin motata baarissa joltain nenä poskelle.

Lähtötilanteessa lukijan sympatia on vahvasti Anton puolella: hänelle tarjotaan palkkiota siitä, mikä näyttäisi kaikkien mielestä olevan oikein, kun oikeuslaitos ei kerran saanut annettua pahalle palkkaansa. Mutta jos tappajaksi ryhtyminen arveluttaa etukäteen, niin varmaa on se, ettei se ainakaan jälkikäteen rauhaan jätä. Ennen kuin on tehnyt mitään peruuttamatonta, pitäisi pystyä vastaamaan siihen, että kykeneekö elämään itsensä kanssa, jos on tappajan tielle lähtenyt. Jälkikäteen sen saisi selville, mutta onko riski luvatun korvauksen arvoinen?

Anton näkökulma on kiinnostava, samoin kuin hänen valintatilanteensa. Ryhtyäkseen tappajaksi olisi hyvä, ettei ole mitään hävittävää. Jos sitä on, niin tilanne vaikeutuu oleellisesti, ja voikin pohtia rajanvetoa, paljonko voi olla, että se ylipäätään on mahdollista. Jossain vaiheessa tietysti voi olla hävittävääkin, mutta syntitaakka jo valmiiksi niin suuri, ettei lisä enää kokonaisuutta hetkauta suuntaan tai toiseen.

Toinen esiin nouseva teema on kosto. Se ei viime kädessä hyödytä kuin harvoissa tilanteissa, mutta silti jotkut, ellei jopa suurin osa ihmisistä, ovat kostonjanoisia. Vaikka kostaminen olisi rationaalisesti ajatellen aivan älytöntä ja kallistakin, niin kuka uskaltaa olla varma kostonjanoisen järkevyydestä, ja etenkin siitä, ettei se järkevyys jossain vaiheessa yllättäen pääsekin loppumaan?

Joku on maininnut Tuomaisen muistuttavan tyyliltään loistavaa Arto Salmista. Tämän kirjan kohdalla allekirjoitan tuon näkemyksen, myöhempien kohdalla se ei enää niinkään pidä paikkaansa. Toki Salminen on omaa luokkaansa, mutta oli silti ilahduttavaa saada muistutus hänestä. Voi vain arvailla, millaisen rikosromaanin Salminen olisi kirjoittanut, jos olisi sellaiseen jostain syystä ryhtynyt. Tuomainen ainakin aloitti ihan kelpo teoksella.

Sari Kaarniranta: Kadonnut vierelläni

Sari Kaarniranta: Kadonnut vierelläni 

Myllylahti 2011 

Sivuja: 256 

Miesmarras oli niin positiivinen lukukokemus, että laitoin Kaarnirannan esikoisen saman tien varaukseen. Lähtökohdaltaan se ei ollut yhtä hyvä, sillä pääosassa eivät ole miehet, vaan kolmen pienen lapsen kanssa kotona oleva Heta. Kovasti allergisten pienten kaksosten ja nelivuotiaan tytön lisäksi hänen aikansa näyttää kuluvan naapuruston ihmisiä tarkkaillen ja sen suunnittelussa, miten mieheltään saisi enemmän seksiä.

Naapurissa puolestaan asuu äidinkielenopettaja Kati, joka vaikuttaa kutakuinkin täydelliseltä ihmiseltä. Hänelle ei elämässä tule yllätyksiä, sillä kaikki on suunniteltu huolella etukäteen. Joiltakin arkiset asiat vain sujuvat kuin itsestään, ja tarmoa tuntuu riittävän aivan mihin vain. Vaikka Kati onkin eronnut miehestään vajaat kaksi vuotta sitten, niin uuden, nuoren jääkiekkoilijan muuttaminen saman katon alle vaikuttaa sekin pelkästään hyvältä kaupalta.

Toukokuisena iltapäivänä Heta saa puhelun päiväkodista, kun Kati ei olekaan hakenut poikaansa sieltä ajoissa eikä vastaa puhelimeenkaan. Hän ei myöskään ole mennyt töihinsä, palannut kotiinsa tai jättänyt edes mitään viestiä. Astianpesukone on käynnistetty, ruoka valmistuu ajastettuna uunissa, lompakko ja kännykkäkin ovat eteisen pöydällä. Niin, ja tarkemmin katsoen ulko-ovessa ja terassillakin on vielä joulukoristeet jäljellä. Kaikki ei tosiaan taida olla aivan kohdallaan.

Tapahtumia seurataan Hetan toimiessa kertojana. Hiljalleen käy ilmi, että "kaikki" muut ovat tienneet Katista paljon enemmän kuin Heta, joka on tiukasti tuijottanut vain naapuriin pystytettyjä kulisseja. Lopulta vyyhti tietysti purkautuu, mutta miten, sitä on tyystin mahdotonta ennalta arvata. Minulle lukijana tuli tunne, että olen täysin kirjoittajan riepoteltavana. Ennen kuin paljastuksia alkaa tipahdella, voisi ratkaisu olla vaikka millainen.

Pidän sellaisesta juonen rakentelusta, joka vähitellen suppene kohti lopullista ratkaisuaan, ja miten kaikki turhiltakin tuntuneet yksityiskohdat saadaan solmittua tarinaan oleellisesti kuuluviksi osiksi. Sellaisesta ei kuitenkaan ole tässä kyse, valitettavasti. Sen sijaan jonkinlaista tyydytystä lienee saatavissa siitä, ettei se täydellinen naapuri tässäkään tapauksessa todellisuudessa ole niin täydellinen kuin yritää antaa ymärtää. Mutta niinhän se aina on: toisilta kadehditaan ainoastaan sitä, missä he ovat hyviä.

Tämä on mainittu jännitysromaaniksi, mutta omalla kohdallani koin jännityksen laimeanlaiseksi. Paras anti on ilman muuta näiden naapurusten elämän kuvailu, joka on ihmeellisen kiinnostavaa siihen nähden, kuinka vähän lopulta tapahtuu ja mistä onkaan kyse. Lukijan mielikuvitus ehtii takuulla täyttää monta kohtaa toinen toistaan kiehtovammilla selityksillä. Siitähän jännityksessä lopulta onkin kyse: luoduista odotuksista sen suhteen, mitä tuleekaan tapahtumaan.

Kokonaisuutena tämä ei minusta ole yhtä hyvä kuin Miesmarras, mutta aivan varmasti siihen vaikuttaa myös kohdeyleisö. Epäilemättä parhaan samaistumiskohteenhan tästä löytävät lasten kanssa kotona olevat/olleet äidit. Miesnäkökulma jää kevyenlaiseksi, mutta seuraava kirja paikkasi sen osuuden mainiosti. Ketkäköhän Kaarnirannalla on seuraavana tähtäimessään?

Sari Kaarniranta: Miesmarras

Sari Kaarniranta: Miesmarras 

Kansi: Satu Kontinen 

Myllylahti 2013 

Sivuja: 264 

Tämä kirja olisi luultavasti jäänyt minulta lukematta, jos se olisi tullut vastaani jotenkin muuten kuin nyt tuli. Olin juuri pohtimassa, mitä lukisinkaan seuraavaksi, kun ei pinossakaan ollut mitään selkeää valintaa odottamassa. Juuri silloin oli postilaatikossa odottamassa tilaamaton lähetys Myllylahdelta, ja ajattelin, että miksipäs ei. Kirjailijasta en ollut ikinä kuullutkaan enkä todennäköisesti olisi kuvauksen perusteella kirjaa itse valinnut, mutta nyt se vain sattui olemaan paikalla juuri oikeaan aikaan.

Vesa, Jari ja Risto ovat kolme miestä, jotka tapaavat toisensa Pohjois-Suomessa, jonkun lumettoman hiihtokeskuksen liepeillä olevissa lomamökeissä. He kaikki ovat lomailemassa siippojensa kanssa, ja tapaavat nyt ensimmäistä kertaa - senkin suunnittelematta. Miehet ovat suunnilleen samanikäisiä ja jokaisella on elämässään jokin asia pielessä, jonka he haluaisivat muuttaa mutta ovat vain totutelleet tulemaan sen kanssa toimeen.

Mökkinaapureiden tarinat punoutuvat nopeasti kiinni toisiinsa ja miehet joutuvat lopulta kohtaamaan väistelemänsä asiat. Matkan varrella ehditään viettää enemmän tai vähemmän tavallista vuokramökkeilyä, jonka kuvaus on kuitenkin hämmästyttävän mukaansatempaavaa luettavaa. Koska tapahtumat sinänsä eivät ole kovin ihmeellisiä, on kyse pakko olla siitä, että Kaarniranta onnistuu tekstissään osumaan ainakin minun kannaltani juuri oikeaan kohtaan. Kolme kovin erilaista miestä tarjoavat samaistumiskohteen monelle miehelle, vaikka heidän ongelmansa olisivatkin vieraita.

Kirjailija on lähtenyt etsimään suomalaista miestä. Mukana on suuri joukko kliseitä, mutta kuvaus ei ole lainkaan väsähtänyttä, vaan varsin viihdyttävää. Huumori pilkistää mukana läpi koko tarinan, ja minuun sekin upposi. En osaa mainita mitään yksittäistä piirrettä, mikä nostaisi tämän kirjan ylitse muiden, mutta lukukokemus oli mitä mainioin.

Mainio on myöskin se adkejtiivi, joka voisi tulla mieleen jos tästä tehtäisiin elokuva. Hyvät näyttelijät saisivat aikaan hauskan komedian, mutta taidokas elokuvantekijä saisi ympättyä siihen myös sitä vakavampaa puolta,  joka kirjassa on läsnä. Pelkkää huumoria kirja ei suinkaan ole, enkä oikeastaan lähtökohtaisesti ajattele sitä huumoriksi lainkaan, se on vain lisämauste.

Tämä on kirjoittajan toinen romaani, ja minua alkoi kovasti kiinnostaa millainen se ensimmäinen on mahtanutkaan olla.

Antti Tuomainen: Veljeni vartija

Antti Tuomainen: Veljeni vartija

Myllylahti 2009, 223 sivua.

Klaus Haapala on rehellinen kiinteistönvälittäjä. Tai oli, sillä hänen työnantajansa ei osaa arvostaa rehellisyyttä yhtä korkealle ja antaa Klausille potkut, kun tämä ei suostu allekirjoittamaan vaikenemissopimusta. Kaksikko eroaa riitaisasti, ja pian Klausin auton renkaat puhkotaan ja hänelle annetaan selkään. Työnantajalle käy huonommin, sillä hänet löydetään kuolleena pian sen jälkeen, kun Klaus on autonrengasepisodin jälkeen käynyt uhittelemassa hänen toimistossaan. Klausin pikkuveli pidätetään huumekaupasta epäiltynä ja vaimollakin näyttää olevan jotain hämärää tekeillä. Sanalla sanoen Klaus löytää siis itsensä sellaisten tapahtumien keskeltä, joita uskoi tapahtuvan vain elokuvissa.

Toisaalta kirjassa seurataan toisen Klaus Haapalan, ex-kiinteistönvälittäjämme isoisän vaiheita. Isoisä menettää korttipelissä talonsa ja kohtalo heittää hänet miestaposta vankilaan. Vapauduttuaan hän tuplaa edellisen tappamalla kerralla kaksi miestä, ja vaikka kaikissa onkin ollut kyse itsepuolustuksesta, ei vapautumista kannata odotella hengitystä pidätellen.

Veljeni vartija on ennen kaikkea rikosromaani, jossa rikosmysteerin selvitys ei ole pääasia. Juoni kyllä etenee tyylikkäästi punoen lopussa kaikki langat yhteen, mutta sitäkin mielenkiintoisempaa on seurata eri aikatasoissa kulkevaa isoisän, isän ja poikien keskinäisen suhteen vaiheita. Isoisän tarinan vaiheet kiinnostivat minua niin kovasti, että yhdessä vaiheessa sorruin jopa lunttaamaan etukäteen mitä seuraavassa jaksossa tapahtuu, kun en malttanut paria minuuttia odottaa!

Alun perin tartuin tähän anni.M:n suositeltua Tuomaista Arto Salmisen ystäville. Herrojen ilmaisussa on tosiaan selviä yhtäläisyyksiä. Salmisen manttelinperijäksi Tuomaisesta ei sentään ole, sillä tyylilajit ovat niin kovin erilaisia. Joka tapauksessa tykkäsin tästä kirjasta kovasti, ja Tuomaisen kirjoja tulee löytymään tastä blogista jatkossakin.

Veljeään ovat vartioineet myös Mimu ja Koira helvetistä.

Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää

Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää

Myllylahti 2012, 350 sivua.

Voiko miestä raiskata? Kyllä voi, ja niin tapahtuukin monta kertaa Johanna Tuomolan Minkä taakseen jättää -kirjassa. Sarjaraiskaaja kaappaa uhreikseen ainoastaan miehiä, ja jättää heidät alastomina ja suurikokoinen dildo takapuolesta törröttäen sidottuna julkisille tai ainakin puolijulkisille paikoille. Tapauksia ryhtyy selvittämään rikosylikonstaapeli Noora Nurkka, joka esiintyy nyt jo neljännessä kirjassa. Kyse on siis kirjasarjasta, ja ehdottomasti kannattaisi ensin lukea aiemmat osat, sen verran paljon viittauksia niihin viljellään. Keskeistenkin henkilöhahmojen esittely sivuutetaan siltä osin kuin he ovat tuttuja jo entuudestaan, mikä tietysti on luontevaa kirjasarjalle. Vaikka hyppäsinkin junaan kesken matkan, en kuitenkaan kokenut häiritseväksi sitä, etten tiennyt kaikkea mitä olisin voinut.

Raiskaukset ovat kirjan keskeisin teema. Uhreina olevia miehiä ei käsitellä paljonkaan, mutta naisiin kohdistuneita tapahtumia otetaan esiin lukuisa joukko. Kirjailijan on ollut tarkoitus tuoda esiin sitä epäkohtaa, jonka raiskauksen uhrit oikeuslaitoksen sylissä joutuvat kokemaan. Lehdissäkin on ollut kosolti juttua siitä, miten kevyillä tuomioilla raiskauksiin syyllistyneet voivatkaan selvitä, ja tässä vahvistetaan näkökulmaa entisestään. Siksi onkin kiinnostavaa tietää, että kirjassa mainitut tapaukset perustuvat todellisuuteen eivätkä fiktioon.

Lukemieni vähäisten dekkarien perusteella voin todeta, että Minkä taakseen jättää puolustaa oikein hyvin paikkansa. Pitkin tarinaa yritin arvailla, mitä tuleman pitää, mutta silti juoni sai minut yllätettyä vielä varsin loppuvaiheissa. Käsittääkseni sen pitäisi olla dekkareissa aika hyvä juttu. Muutenkin juoni oli mielestäni varsin hyvin toimiva, joten on vedettävä se johtopäätös, että tätä voi suositella. En kuitenkaan suosittele aloittamaan sarjan keskeltä, vaan toki aloitus tehdään ainoasta loogisesta paikasta, eli alusta.

Vilkaise myös, millaisen arvostelun Kirsi on jättänyt taakseen.

Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika

Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika 

Myllylahti 2012, 429 sivua. 

60-vuotias Eerika tapaa sattumalta kylpylässä nuoruudenrakkaansa Tuomon. He eivät ole nähneet toisiaan melkein 40 vuoteen, ja Eerika alkaa muistella lukijalle elämäntarinaansa. Hänen äidillään Ennillä oli jatkosodan aikana suhde saksalaissotilaan Dieterin kanssa. Dieter ehti juuri nähdä tyttärensä, mutta sen jälkeen yhteydenpito oli muutaman harvan valvontakomissiolta läpi päässeen kirjeen varassa. Enni ja Eerika asuivat pikkuruisessa umpilestadiolaisessa lappalaiskylässä, jonka asukkaat eivät suvainneet ylipäätään avioliiton ulkopuolisia suhteita, saati sitten vielä saksalaisten kanssa. Sen vuoksi äiti ja tytär olivatkin lähestulkoon lainsuojattomia, eikä Eerika esim. koulussa saanut puhua oppitunneilla mitään koko koulu-uransa aikana.

15-vuotiaana Eerika löytää pöydältä lapun, jossa Enni kertoo lähteneensä Saksaan Dieterin luo, mutta koska rahaa oli vain yhteen matkaan, saa Eerika jäädä kotiin. Eerika päättää jättää kylän pysyvästi taakseen ja lähtee Tampereelle kotiapulaiseksi, missä aikanaan tapaa myös Tuomon. Tämän enempää en juonta haluakaan kuvailla, sillä kirja kulkee pitkälti sen varassa.

Kirjan teemana on naisen asema yhteiskunnassa ja ihmisen itsemääräämisoikeus. Lestadiolaisyhteisöä kohtaan Ravilo ei tunne sympatioita, ainoastaan surkuttelee naisia, jotka on alistettu "kläppilingoiksi". Jos nainen sattui synnytyksessä kuolemaan, niin taivaan portteja oli turha kuvitellakaan kolkkutelevansa, ellei kyseessä ollut vähintään viidestoista mukula. Mies toki ottaisi vain uuden, nuoremman vaimon jatkamaan tehtävää.

Ravilo on haastattelussa aikoinaan kertonut, että jokaisessa hänen kirjassaan kuolee ainakin yksi ihminen, ja niin käy tässäkin. Kyseessä on murha, jota pidetään jos ei nyt suorastaan oikeutettuna, niin vähintäänkin ymmärrettävänä. Siitä huolimatta puhutaan henkirikoksesta, joka johdattaa moraalisten kysymysten ääreen. Vertailun kohteeksi nousevat kuin itsestään juurikin henkirikos ja toisaalta ihmisoikeuksien polkeminen. Mitään opetuksia, vastauksia tai moraalista kasvatustakaan ei ole tiedossa, mutta mukavan lisämausteen teema tarinalle tuo.

Nimeltään Eerika on edellistä Muovikassimiestä onnistuneempi teos. Muovikassimiehestä jäi sellainen jälkimaku, että kustannustoimitus olisi jäänyt vähän puolitiehen, mutta tämä on eheä suoritus. Mieleeni tulivat ne aiemmat kaksi Raviloa, jotka olen lukenut, eli Yö yllä viljan ja Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Voisi sanoa, että tämä on sitä, mitä kirjailijalta toivoin ja odotinkin.

Ravilofanit lukevat tämän joka tapauksessa, heille on turha mitään sanoakaan. Muille sen sijaan suosittelen kyllä! Mainio kirja, joka minulle tarjosi juuri sellaista lukemisen riemua, jonka vuoksi ylipäätään kirjoja luen.

Hilkka Ravilo: Muovikassimies

Hilkka Ravilo: Muovikassimies

Myllylahti 2009, painettuna 355 sivua.

Muovikassimies on Hilkka Ravilon kahdeksas ja toistaiseksi uusin romaani. Itse olen lukenut häneltä aiemmin Yö yllä viljan ja Finlandia-ehdokkaanakin olleen Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Muovikassimies on julkaistu myös e-kirjanakin ja sellaisena minäkin sen luin puhelimestani. Myllylahti on yksi niitä harvoja kustantajia, joiden e-romaaneja saa lainata Helmetistä, ja senpä takia tulinkin lukeneeksi juuri tämän, enkä edennyt järjestyksessä.

Tarmo on nuori työtön mies, joka huomaa selviävänsä elämästä helpolla, jos antaa naisten elättää itsensä. Isä patistelee työnhakuun, mutta kun kouluja on tullut käytyä vain lukion verran eikä sekään sujunut järin hyvin, niin varsinaisia unelmahommia ei ei edes ole tarjolla. Rattopoikana sen sijaan voi viettää aikaa naisten siivellä. Antaa heidän tarjota ruoan ja nukkua samassa sängyssä, ja taitaa siinä sivussa olla ihan miellyttävää ajankuluakin tiedossa.

Rahaa Tarmo ei saa kuin joiltain yksittäisiltä naisilta, joten sitä joutuu hankkimaan lisää muilla keinoilla. Hyväksikäyttäjä kun on, niin mieleen tulevien keinojen ei tarvitse kestää päivänvaloa, joskaan varkaaksi hän ei varsinaisesti ryhdykään.

Kirja alkaa rankalla kuvauksella Tarmon lapsuudesta, jossa nelivuotias poika päätyy sisarensa tappajaksi. Osuus ei ole aivan lyhyt, ja siksi sen irrallisuus muusta sisällöstä jää hieman ihmetyttämään. Tarkoitus on oletettavasti ollut nostaa esiin pohdintaa siitä, voiko lapsi olla syntyjään paha vai onko se ominaisuus, joka kehittyy vasta myöhemmin jos on kehittyäkseen. Ja jos kehittyy, niin jokin siihen vaikuttaa, kun kaikista ei tule ainakaan avoimesti pahoja.

Jotta Tarmon hahmossa olisi jännitystä, ei hän aikuisenakaan ole täysin selkärangaton ja moraaliton kaikkia kohtaan, vaan kohtelee vuokraemäntäänsä hyväntahtoisesti. Täysin pyyteetöntä tämäkään hyväntahtoisuus ei toki ole, mutta lukijan mielestä hänen kohdallaan jää käyttämättä ilmiselvä mahdollisuus. Tarmossa on siis hyväkin puolensa. Valitettavasti tämä pahuuteen liittyvä pohdiskelu jää kovin kevyeksi. Se on pelkkä sivujuonne, joka ei jaksa nostaa kirjaa yhtään sen korkeammalle kuin se muilla ansioillaan yltää. Olisi voinut jopa harkita koko osuuden sivuuttamista kokonaan, sillä nyt se jää puolitiehen.

Muovikassimies on selvästi heikompaa tasoa kuin kaksi aiempaa kirjaa, mutta tykkäsin silti tästäkin riittävästi, että aion hiljakseen lukea Ravilon kaikki romaanit. Tästä jäi pikkuisen viimeistelemätön jälkimaku, ehkä tarina olisi pitänyt lukea vielä kertaalleen läpi. Salla mainitsi Yö yllä viljan -arvosteluni kommenteissa, että Atena-kustantamon aikana Ravilolla oli kunnon kustannustoimittaja, ja sen merkitys näkyy hänen siirryttyään Myllylahdelle. Arvelen, että juuri siitä tässä on kyse. Kustannustoimittaja olisi puuttunut noihin seikkoihin.

Ravilo-fanit lukevat tämänkin ilman muuta, muita kehotan aloittamaan kirjailijan jostain muusta teoksesta.

Muovikassimiestä ovat arvostelleet myös Kirsi, Susa P. ja Nadja. Niin ja Booksy myös.

---

Tervetuloa sadannelle lukijallenikin!