Kirjamessut ja blogimiitti

Helsingin Kirjamessut ovat toki pakollinen tapahtuma pääkaupunkiseudulla asuvalle kirjojen ystävälle, ja kun tapahtuma kestää neljän päivän ajan, niin on paha lähteä keksimään edes tekosyitä sen välttämiselle. En ole kokenut kirjamessuilija, vaan tämä oli vasta toinen kerta kun olen siellä juuri kirjojen tähden. Tälläkin kertaa samassa yhteydessä oli myös ruokamessut, joilla olen ollut innokkaana useita kertoja.

Olin etukäteen merkannut messuluettelosta pari esiintyjää, jotka osuisivat sille ajankohdalle, jolloin olisin paikalla. En lopulta nähnyt nistä yhtään, syystä tai toisesta. Yksi syy oli se, että juutuin kuulemaan mainiota Fingerporia piirtävää Pertti Jarlaa, minkä jälkeen en malttanut olla liittymättä nimmarijonoon. Sarjakuvapiirtäjien nimmareissa on se lisähoukutin, että piirtäjälle on luontevaa piirtää joku hahmokin samalla kertaa. Kenet minä pyysin kirjaani, jääköön kutkuttelevaksi salaisuudeksi :)

Tärkeä syy mennä messuille juuri tänään oli Avain-kustantamon järjestämä kirjabloggaajien tapaaminen. Viime vuonna oli vastaava tapahtuma, jonka seurauksena Kaiken voi lukea! sai mm. ensimmäisen lukijansa ja voi sanoa, että koko blogin taival alkoi toden teolla. Tällä kertaa suurin osa kasvoista oli tuttuja, mutta eivät suinkaan kaikki. Kiitoksia Avaimelle järjestelystä ja kollegoille siitä mahtavasta yhteisöllisyydestä, jota en väsy ylistämään. Oli hauska tavata taas kerran!

Belle de Jour: Puhelintytön salaiset seikkailut

Belle de Jour: Puhelintytön salaiset seikkailut

Suomennos: ei kerrota

Bazar 2005, 359 sivua.

Voitin tämän kirjan Järjellä ja tunteella -blogin 1-vuotisarvonnasta. Ihmeen pitkään se joutui odottelemaan vuoroaan, sillä onhan aihe ilmiselvästi miehiä kiinnostava. Osasyynä odotteluun oli se, että olin laittanut tämän kirjan siististi riviin kirjahyllyn virkaa tekevälle tv-tason jatkeelle, ja sen eteen puolestaan oli kasautunut muita kirjoja läjäksi asti, joka purkautui vasta vasta nyt.

En ole ruukannut kommentoida kirjojen kansia niin hyvässä kuin pahassakaan, mutta nyt teen poikkeuksen: tämä kansi on aika kamala. Sen on tarkoitus näyttää kännykän ruudulta, mutta vaikutelma ei välity minulle saakka. Se on myönnettävä, että tässä tietokoneen ruudulla kansi näyttää paremmalta kuin kirjassa, todennäköisesti kiitos mittasuhteiden.

Olisi kiinnostavaa kirjoittaa tästä kirjasta kaksi arviota. Ensimmäinen olisi ihan tavallinen, eli juuri tämä jota nyt luet. Toisen lataisi pullolleen kirjan aihepiiriin liittyviä avainsanoja kalastelemaan käyntejä silmät kuolassa pornon perässä viilettäviltä pornosurffareilta.

Puhelintytön salaiset seikkailut perustuu kirjailijan ilmeisen suosittuun blogiin. Pikaisen googlauksen perusteella teksti perustuu kokemuksille, eli kirjoittaja on työskennellyt puhelintyttönä. Sitä sen sijaan en saanut selville, ovatko tapahtumatkin todellisia. Toivottavasti ovat, sillä se antaisi oikeutuksen yllättävänkin tylsälle tekstille.

Kirjan eittämätön vahvuus on siinä, ettei siinä ole ryhdytty verhoamaan väistämättömiä seksikohtauksia turhan takia. Lopputulos olisikin korkeintaan huvittava, jos ovet ja verhot suljettaisiin lukijan silmien edestä ja kamerakin suunnattaisiin häveliäästi kohti nilkkoja. Mutta mutta. Jos seksin tosiaan sensuroisi kokonaan pois, niin mitä jäisi jäljelle? Vaikea sanoa, sillä ei sitä kukaan jaksaisi loppuun asti lukea. Jotain kiinnostusta voisi olla puhelintytön arkea kohtaan, mutta vielä jäisi kolmisensataa sivua täytettäväksi.

Seksi ei riitä kunnolla kannattelemaan kirjaa. Tavallisesti olisin kirjoittanut edellisen virkkeen viimeiseksi sanaksi "kirjan" sijaan "tarinaa", mutta tässä tapauksessa on mielestäni turha edes puhua tarinasta, koska mitään juonta ei ole. On vain suunnilleen päivittäisiä merkintöjä reilun puolen vuoden ajalta, mutta tavallaan koko aikana ei tapahdu mitään. Töiden lisäksi Bellellä on ihmissuhteita siviilissäkin, mutta ne ovat kokolailla mielenkiinnottomia, seksiä lukuunottamatta siis.

Kirja oli ihan viihdyttävä, eikä lukeminen ollut mitenkään pakkopullaa missään vaiheessa. Silti en osaa oikein suositella tätä kenellekään. Jos haluaa lukea seksiä tai pornoa, niin lukemistoa varmasti löytyy yllin kyllin, niin kuvitettuna kuin ilmankin. Tässähän ei ole edes kyse seksitarinoista, vaan lähinnä mainitaan asiakkaista ja siitä mitä heidän kanssaan on tehty ja toisaalta miten on sitten naiskenneltu siviilissäkin siellä ja täällä. Jos taas haluaa lukea prostituoidun arjesta, niin minusta Elina Tiilikan Punainen mekko on parempi valinta, ja oletettavasti antaa realistisemman kuvankin ko. työstä kotimaassamme.

Elina Tiilikka: Myrsky

Elina Tiilikka: Myrsky

Gummerus 2011, 249 sivua.

Tiilikan ensimmäinen kirja Punainen mekko sai ilmestyessään paljon julkisuutta. Ottamatta millään tapaa kantaa kirjan laatuun, ei niillä taustatiedoilla tarvinnut sisällön olla mistään kotoisin ollakseen silti kokolailla varma hitti. Myrskyllä ei enää ole vastaavaa etulyöntiasemaa, sillä se on fiktiivinen teos. Myöskin kirjailijalta odotetaan nyt enemmän, tämän kohdalla sisällöllä on väliä.

Myrsky on nuori taiteilijaopiskelija, joka kärsii maanisdepresiivisestä mielialahäiriöstä. Tai en tiedä onko "kärsii" oikea sana, sillä maanisessa vaiheessa kaikki tuntuu olevan täydellisesti kohdallaan eikä mistään ole huolta; kärsimyksen vuoro on vasta depressiivisessä vaiheessa.

Aluksi lukijalle esitellään opiskelija, joka käyttäytyy melko holtittomasti, eikä oikein välitä opinnoistaan ja suhtautuu ympäristöönsä kohtalaisen välinpitämättömästi. Hän kuitenkin opiskelee ja ainakin välillä välittääkin joistain asioista.

 Seuraavaksi esitellään Myrskyn maaninen puoli. Hän kokee opiskelijaelämän säännöllisyyden ahdistavaksi ja päättää lähteä pois. Hän nimenomaan lähtee vain pois, vailla päämäärää. Hän tapaa puolalaisen rikollisen Marekin, jonka kanssa lyöttäytyy yhteen. Rikollinen elämä sopii maaniselle Myrskylle tarjoten juuri sopivaa jännitystä ja vaihtelua.

Sitten on vuorossa masentunut Myrsky, joka ei kykene tekemään mitään. Ei syömään, ei edes yrittämään itsemurhaa. Tähän vaiheeseen olisi mahdollista saada apua lääkkeistä, mutta niitä Myrsky ei halua.

Loppu kirjasta oli mielestäni kovin sekavaa. Myrskyn maanisuus saavuttaa sellaiset mittasuhteet, ettei hän hallitse elämäänsä lainkaan. Mieliala vie, ja ruumis seuraa tahdottomana perästä ja jossain siellä välissä tietoisuus katselee, mitä tapahtuu.

Myrsky on rankkaa tekstiä. Säännölliseen elämään tottuneen ihmisen on aluksi vaikea ymmärtää, miksei Myrsky vain ryhdistäydy ja ota kunnon otetta elämästään. Vähitellen kuitenkin sen tajuaa, ettei se noin vain ole mahdollista, sillä Myrsky ei tosiaankaan kykene hallitsemaan itseään. Maaninen vaihe on aivan kuin hän olisi jonkin päihteen vaikutuksessa, ja heräisi vaikutuksen lakattua ihmettelemään mitä onkaan tullut tehtyä. Depressiivinen vaihe taas itsemurha-ajatuksineen onkin helpompi ymmärtää.

Jos Punainen mekko piirsi kuvan prostituoidun arjesta, niin Myrsky tekee saman maanisdepressiivisyydestä kärsiville. Minusta Tiilikan teksti kuulostaa niin uskottavalta, että tulee väistämättä mieleen, että onko tässäkin omakohtaisia kokemuksia takana. Mielestäni Tiilikka vastaa hyvin niihin odotuksiin tai vaatimuksiin, joista ensimmäisessä kappaleessa mainitsin.

Katso myös, mitä mieltä Sanna oli Myrskystä.

Mirjami Hietala: Isoveli

Mirjami Hietala: Isoveli

Tammi 2011, 281 sivua.

Isoveli kertoo viisikymppisestä Kirstistä, joka vasta varttuneella iällä äitinsä kuoltua tutustuu kunnolla sokeaan, kehitysvammaiseen isoveljeensä Veikkoon. Toisaalta kertojana on Kirsti vuosina 1992-2005 ja toisaalta sisarusten äiti Hilma Veikon elämän alkutaipaleella sotavuosina 1941-1944. Kertojat vuorottelevat kappale kappaleelta, mutta varsinaisesti mitään yhteyttä en näiden näkökulmien välillä havainnut.

Minun mielestäni lähtökohta on hieman erikoinen; miksei Kirsti (eikä kaksi muuta siskoakaan) ole 50 vuodessa ehtinyt tutustua veljeensä? Fyysinen välimatka olisi helppo selitys, mutta siitä ei ole ollut kyse. Veikko on äidin elinaikana ollut suorastaan vankina ylitarkassa hoidossa, ja sotavuodet kuvaavatkin sitä, miten Veikko on ollut äitinsä silmäterä ja pysynyt sinä muiden lasten syntymän jälkeenkin.

Kirstin ja Veikon tutustuminen eivät suinkaan tapahdu yhtäkkiä ja yllättäen, vaan se kestää useita vuosia. Aluksi Veikko asuu kahdestaan vanhan isänsä kanssa, ja isän kunnon vähitellen heikentyessä hän pääsee hiljalleen itsenäistymään, saa viimein oikein tyttöystävänkin, vähän alle kuusikymppisenä!

Sisarusten tutustumisen hitaus vaikuttaa erikoiselta. Aivan kuin ylitettävänä olisi korkea muuri, josta ei loikata noin vain vaan täytyy etsiä reittiä ja rakentaa tikapuita ja ties mitä. Erikoista on se, mikä tämän muurin on saanut syntymään. Yhdessä eläneet sisarukset sentään. Mikä on saanut aikaan sen varautuneisuuden, joka estää luontevan suhtautumisen?

Kirjan asetelma kuulostaa kiinnostavalta, mutta jää lopulta lähestulkoon pelkäksi lupaukseksi. Sekä Kirstin että Veikonkin henkilöt ovat kovin etäisiä, eikä vähiten siksi että ensimmäistä Veikon repliikkiä saadaan odottaa varmaankin lähemmäs sata sivua. En missään vaiheessa osannut kuvitella mielessäni miltä Veikko näyttäisi tai kuulostaisi, missä hänellä on vaikeuksia ja mitä hän toisaalta osaa. Se on suuri puute, sillä hahmo vaikuttaa sympaattiselta ja hänet haluaisi koko ajan "nähdä" paremmin.

Kaiken kaikkiaan kirjasta jäi kovin pliisu vaikutelma. Tapahtumat etenevät hitaasti, eikä loppujen lopuksi tarinan saavutettavana olekaan mitään muuta kuin tilanne, joka olisi pitänyt olla olemassa koko ajan. Sota-ajan kuvaukset ovat kovin mitäänsanomattomia. Äiti ja poika ovat tulleet hyvin toimeen, eivät ole juuri kärsineet pulasta. Ei oikein ole tapahtunut mitään. Minä selvästikin kaipaisin joko enemmän tapahtumia tai enemmän ajateltavaa. Tunnelma oli hieman samantyylinen kuin Antti Hyryn Uunissa, jossa myöskin edettiin kovin verkkaisesti. Ehkä näissä teoksissa tunnelma onkin se tärkein tekijä.

Kannattaa katsoa myös Katjan mietteet Isoveljestä.

Tuomas Vimma: Gourmet

Tuomas Vimma: Gourmet

Gummerus 2008, 287 sivua.

Tämä kirja on lojunut pöydälläni jo melkein kolme kuukautta odottelemassa lukuvuoroaan. Oli kovin pienestä kiinni, etten vain luovuttanut kokonaan ja palauttanut sitä kirjastoon. Kirjailijan pian ilmestyvän Raksa-kirjan esittely Kukanpäivän kutsuilla sai kuitenkin kiinnistumaan sen verran, että halusin antaa tälle mahdollisuuden. Vimma itse vaikutti siltä, että tämä aihe sopisi hyvin hänen käsiteltäväkseen.

Päähenkilö on alle kolmekymppinen mies, jonka elämään kuuluu tasan kaksi asiaa: naiset ja hyvä ruoka. Mahdollisimman hyvä ruoka. Hinnoista hänen ei tarvitse välittää eikä hän niistä aivan kunnolla ole perilläkään, isä kun hoitaa maksupuolen. Isän puolen suku on tyystin ranskalaista, ja kaikki miehet ovat enemmän tai vähemmän menestyneitä ravintolamaailman erilaisissa toimissa, enimmäkseen enemmän. Isä itse ei ole sen vähempää kuin Michelin-tähtiä myöntävän tahon päätuomari, ja ymmärrettävästi soisi poikansakin jatkavan suvun valitsemalla linjalla.

Nimettömäksi jäävä päähenkilömme rakastaa kyllä ruokaa ja osaa laittaakin sitä varsin ansioituneesti, mutta hän ei kykene työskentelemään kenenkään alaisuudessa, joten uran luominen helsinkiläisissä ravintoloissa tuntuu mahdottomalta, eikä koulutus ulkomaisissa alan huippuoppilaitoksissakaan ole ottanut urjetakseen, juuri samasta syystä. Lukijaa alkaa kiinnostaa, miten tällainen ihminen mahtaisi pärjätä omillaan, jos pappa lopettaakin betaalaamisen. Juuri siihen kirja koettaa vastata.

Gourmet on pullollaan erilaisia ruokaan liittyviä ulkomaankielisiä termejä. Olen silloin tällöin lueskellut Jaakko Raholan ruokasanastoa, eikä sillä tosiaan vielä pötkitä pitkälle tämän kirjan kanssa. Mutta ei kaikkea ole tarkoitus ymmärtääkään, yhtään sen enempää kuin tavallinen ihminen ymmärtäisi niitä ruokiakaan. Silti outojen sanojen tulva alkaa nopeasti tuntua tylsältä. Hieman samaan sarjaan menevät Vimman kuvailussaan käyttämät vertaukset, jotka ampuvat yli ja korkealta. Tuoreita ne kieltämättä ovat, mutta siihen voi olla oikeakin syy, miksi muut tuppaavat liitelemään matalammalla.

Kaikenkaikkiaan yliampuvuus on sana, joka kuvaa hyvin koko kirjaa. Jo lähtöasetelmassa on ammuttu yli: isä on käsittääkseni kaikkein vaikutusvaltaisin ruokakriitikko koko maailmassa. Päähenkilön laittamat ruoat ampuvat yli, ja kukin voi tykönään miettiä miltä mahtaa kuulostaa se, jos päähenkilö itse yrittää kirjan lopussa järjestää yliampuvat kemut. Siinä tähdätään jo niin paljon ylöspäin, että piippu osoittaa ampujaa itseään selkään.

Pettymyksekseni juoni oli yksinkertaisempi kuin olin odottanut, ja rakentuu epäuskottavien tapahtumien varaan. Tietysti yhteensattumia voi olla, eikä tässä edes ole niitä lukumäärällisesti montaa, mutta silti tarinan uskottavuus ei vain kestä. Minä pidän uskottavuutta tärkeänä tekijänä, sillä puuttuessaan se kykenee upottamaan muilta osin hyvänkin kirjan.

Gourmet ei kuitenkaan ole niin huono kuin edellä kirjoittamani perusteella voisi näyttää. Yksi tärkeä tekijä kaikille kirjoille on se, houkuttelevatko ne lukemaan. Gourmet houkutteli, ja toteutti "vielä yksi kappale" -ilmiön. Se on ihan hauskaa luettavaa, jos ei suhtaudu tekstiin turhan vakavasti. Mieleeni tulivat Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjat, joten ainakin niiden ystäville voisin tätä suositella.

Mike Pohjola: Ihmisen poika

Mike Pohjola: Ihmisen poika

Gummerus 2011, 604 sivua.

Tämä kirja jäi mieleeni jo Gummeruksen Kukanpäivän kutsuilta. Kirjailija mainitsi tarinan olevan omaelämäkerrallinen, joskaan ei sitä kuinka tiukasti. Lukiessa tämä seikka tuli useaan otteeseen mieleen, olisi kiinnostavaa tietää mikä kaikki pohjautuu tositapahtumiin.

Julius Sariola on saanut tiukasti uskonnollisen kasvatuksen. Viisivuotiaana hän kokee mielestään ihmepelastumisen puusta pudotessaan ja alkaa ajatella olevansa Jeesuksen toinen tuleminen. Ei sitä tietenkään voi kenellekään kertoa, mutta omia valintoja tehdessään täytyy ottaa huomioon se mahdollisuus, että jospa se kaikesta huolimatta onkin totta? 

Juliuksen elämää seurataan aina alkuunpanohetkeltä 26-vuotiaaksi saakka, ja uskonto on tavalla tai toisella mukana kuviossa koko ajan. Tärkeä osa sisällöstä tarjotaan 70-luvulla syntyneille, jotka saavat muistella montaa omalle kohdalleen osunutta muistoa. Toki ne muillekin tarjoillaan, mutta parhaimmillaan muistot ovat silloin, kun on itsekin kokenut ne vastaavan ikäisenä. Roolipelit ovat vahvasti kuvassa mukana, joten niitä harrastaneita hemmotellaan erityisesti.

Muistelojen ja elämäkerran lisäksi mukana on kriittinen sävy niin uskontoa kuin yhteiskuntaakin kohtaan. Uskonnon osalta kritiikki on hienovaraista, mutta jatkuvaa: se ei taida tauota hetkeksikään. Hienovaraisuudesta johtuen en voi olla aivan varma näkemykseni objektiivisuudesta vai luenko vain kirjaa omien kriittisten lasieni läpi. Yhteiskuntakriittisyys kohdistuu etupäässä kunnallispolitiikan korruptoituneisuuteen, mutta taustalla on kritiikki edustuksellista demokratiaa kohtaan yleensä.

Rakenteensa puolesta kirja on jaettu mukavasti 66:een sopivan pituiseen kappaleeseen, jotka on nimetty raamattumaisesti eri henkilöiden tai asioiden kirjoiksi. Itse tarinan ulkopuolelta mukana on useita tietoiskumaisia pätkiä ihmisistä ympäri maailmaa, jotka pitävät tai ovat pitäneet itseään Jeesuksen toisena tulemisena.

Rakenteeseen liittyy myös pieni moite: kirjalla on kolme vaihtoehtoista loppua, joista lukijan kuuluu valita oman tuntemuksensa mukaan. En pitänyt Pasi Ilmari Jääskeläisen vaihtoehtoisista lopuista mainiossa Harjukaupungin salakäytävissä enkä pidä niistä tässäkään. Minusta on edelleen kirjailijan tehtävä valita, miten kirja etenee, ja se saa edetä vain lineaarisesti. Jonkinlainen puolustus lopuille voisi tulla sitä kautta, että kirjailija ottaisi kantaa erilaisiin uskonnollisiin näkemyksiin ja kuvaisi näiden skenaarioiden kautta, millainen lopputulos voi olla odotettavissa, jos kukin niistä pääsisi voitolle. Näiden vaihtoehtojen seuraukset eivät mielestäni ole aivan niin selkeitä, että tämäkään näkökulma kunnolla perustelisi epälineaarista etenemistä.

Jollei muistini petä, niin tämä oli blogiurani ensimmäinen tiiliskiveksi laskettava kirja. Pituus ei haitannut lainkaan, mitä nyt tällaista paksua kirjaa on vähän hankalampi pitää yhdellä kädellä. Teksti toimi riittävän hyvin, että tunsin lukiessani vain tyytyväisyyttä siitä, että tarinaa on vielä jäljellä. Ei tullut tunnetta, että jokin osuus olisi mukana turhan takia.

Herkille lukijoille lienee vielä pieni varoitus paikallaan: kirja sisältää melko paljon turun murretta.

Jaakko Heinimäki & Jussi K. Niemelä: Kamppailu Jumalasta

Jaakko Heinimäki & Jussi K. Niemelä: Kamppailu Jumalasta - 12 erää uskosta

Helsinki-kirjat 2011, 270 sivua.

Luin viime syksynä Esko Valtaojan ja Juha Pihkalan kirjoittamat kirjat Nurkkaan ajettu Jumala? ja Tiedän uskovani, uskon tietäväni, joissa keskusteltiin uskontoon liittyvistä aiheista kovin vastakkaisista näkökulmista. Kamppailu Jumalasta muistuttaa niitä kovasti, jopa niin paljon, että kyse on täsmälleen samasta ideasta, ainoastaan keskustelijat ovat vaihtuneet. Edellisessä tapauksessa oli vastakkain piispa ja tähtitieteilijä, jälkimmäisessä pappi ja vapaa-ajattelija.

Pihkala ja Valtaoja eivät kahden kirjan voimalla oikein muuta lopputulosta kuin sen, että asiallinen keskustelu näin voimakkaita mielipiteitä nostattavasta aiheesta on lähestulkoon mahdotonta. Toki siinä sivussa lukijalle tarjottiin kosolti ajattelemisen aihetta. Tästä syystä olikin mielenkiintoista nähdä, onnistuisiko toinen taistelupari yhtään edellistä paremmin.

Kamppailu Jumalasta on jaettu 12 aiheeseen, joista tärkeimmät ovat "Homokeskustelusta kasteeseen" ja "Historiallinen Jeesus". Ne ovat samalla kaksi ensimmäistä aihetta ja sivumäärältäänkin selvästi pisimmät.  Valitettavasti niiden jälkeen keskustelu laimenee tuntuvasti, vaikka mm. kuudes erä käsittelee minua suuresti kiehtovaa teodikeaa. (Teodikea eli pahan ongelma kuuluu lyhyesti näin: jos Jumala on samaan aikaan kaikkivaltias ja täydellisen hyvä, niin miten pahaa voi olla olemassa?) Teodikean käsittely loppuu vain 15 sivun jälkeen pappi Heinimäen sanoihin: "Teodikea jää avoimeksi kysymykseksi ehkä juuri siksi, että Jumala ei olekaan kaikkivaltias ja hyvä. Jumala on pyhä." Luovutusko?

Nämä kolme mainittua aihetta ovat kiinnostavia ja mukavasti käsiteltyjäkin. Etenkin loppua kohti aiheet jostain syystä väljähtyvät pahemman kerran, eikä vastakkainasettelua tahdo syntyä lainkaan, puhumattakaan siitä, että olisi kyse suoranaisesta taistelusta. Esimerkiksi viimeisessä erässä "Joulupukki on enemmän olemassa kuin Jumala" on jo aihekin aika pahasti sivussa kiinnostavalta kentältä. Voisi luulla, etteivät aiheet sentään olisi se osuus, joka loppuu kesken. Vaikkapa evoluutio ja kreationismi on aihe, jonka olisi suonut olevan mukana.

Tästä kirjasta jää väistämättä mieleen, että olisiko sitä ollut syytä lyhentää? Molemmat ottelijat ovat käyttäneet kovimmat paukkunsa jo kahdessa ensimmäisessä erässä, ja loppu näyttää aivan huonokuntoisten, ylipainoisten nyrkkeilijöiden tappelua, joista kumpikaan ei enää tahdo jaksaa motata toista kunnolla. Silloin ei tarvitse puolustautuakaan, ja ottelijoiden ajatukset ovat siirtyneet jo kaljalle, jonne on sovittu mentävän kamppailun jälkeen.

Mikäli tällainen aihe kiinnostaa, niin suosittelen ensimmäistä kaksikkoa. Viittaanko kaksikolla alussa mainittuihin kahteen kirjaan vaiko tämän kirjan kahteen ensimmäiseen aiheeseen, saa lukija itse valita.

Heidi Jaatinen: Jono

Heidi Jaatinen: Jono

Gummerus 2011, 217 sivua.

Kirjastonhoitaja Aina Kuluntalahti on rakastellessaan taidemaalarimiehensä Aarni Härkäsimpun kanssa tullut täyttymyksen hetkellä tokaisseeksi, että "Tänä kesänä minä annan kaikille, jotka tulevat pyytäneeksi." Seesteisenä alkukesän päivänä heidän pihalleen ilmestyy ensin yksi mies, sitten toinen ja pian heitä on paikalla jonoksi asti, joka kasvaa kasvamistaan. Aarnilta on Ainan tokaisu päässyt livahtamaan ohi korvien ja hän kuvittelee miesten olevan hänen taiteensa ihailijoita, mutta kaikki muut ovat perillä asioiden todellisesta laidasta.

Toppuuttelen heti kärkeensä niitä, jotka kenties eksyvät tähän arvosteluun epätavanomaisten hakusanojen perusteella, että kyseessä ei ole mikään hillitön ryhmäseksi-iloittelu tai kuvaus maailmanennätysgangbangista; edes piirikunnallista ennätystä ei hätyytellä.

Kyseessä on farssi, ja vaikka kuinka yritin lukiessani löytää jonon merkityksestä jotain syvällisempää tai kantaaottavaa, jäi se pelkäksi yritykseksi. Jono alkaa elää aivan omaa elämäänsä omakotitalon pihamaalla, eivätkä satojen miesten laajuinen joukko tietenkään siihen edes mahdu. Jonossa olijat edustavat kaikkia yhteiskuntaryhmiä ja ammattikuntia, ja niinpä joutilaat miehet ehtivät odotellessaan järjestää paikalle yhtä jos toistakin. Mm. paikalle kiikutetut bajamajat on tuossa tuokiossa liitetty kiinteästi viemäriverkostoon, ja rakennetaan pihalle oikein temppelikin.

Minulla on suhtautumisvaikeuksia tämäntyyppiseen kirjallisuuteen. Toisaalta tarinaa pitäisi lukea sen kummemmin pohtimatta, antaa mennä vaan eikä välittää siitä miten järkeviä tai järjettömiä jotkut tilanteet saattavat olla. Toisaalta ehdin lukea melko pitkään, ennen kuin saatoin olla varma siitä, että kyseessä on pelkästään huumori. Kokonaisuutena jälkimaku oli sellainen "ihan kiva", mutta tokkopa tästä pidemmän päälle juuri muuta jää mieleen kuin koko tarinan kantava idea, eli se jono.