Osmo Soininvaara: Jäähyväiset eduskunnalle

Osmo Soininvaara: Jäähyväiset eduskunnalle
Teos 2015
Sivuja: 240

Osmo Soininvaara jäi pois eduskunnasta kolmannen - ja omien sanojensa mukaan viimeisen - kerran. Viimeksi hän jäi pois 2007 palatakseen neljä vuotta myöhemmin takaisin intoa puhkuen. Ikäväkseen hän joutui kuitenkin huomaamaan, ettei paikka enää ollut entisensä: politiikan teosta oli tullut lyhytjänteisempää helppojen pisteiden metsästystä, eli sanalla sanoen osaoptimointia. Nimestään huolimatta kirja ei suinkaan keskity vain Soininvaaran poistumiseen eduskunnan näyttämöltä, eikä se myöskään ole muistelmateos. Ehkä joku muu nimi olisikin ollut kuvaavampi.

Luin kirjan juuri eduskuntavaalien jälkeen. Mieleen tuli väistämättä, että sekä vaalien tulos että erityisesti vaalikampanjat olisivat varmasti toisenlaisia, jos kaikki äänestäjät olisivat myös lukeneet tämän, mieluiten tietysti etukäteen. Vähintäänkin toivoisin ehdokkaiden ja erityisesti uusien kansanedustajien tämän lukevan, sillä kirjan antama kuva politiikan teosta ja eduskuntatyöskentelystä on kovin erilainen kuin se, mikä minulle on uutisista ja lehdistön kautta välittynyt.

Soininvaaran analyysi viimeisimmän hallituksen epäonnistumisesta on kiinnostavaa, mutta samalla huolestuttavaa luettavaa. Uskon kyllä, kun hän sanoo aikaa juuri heitetyn neljä vuotta hukkaan ja tilanteen sitä myötä ennestään pahentuneen, ja huolestuttavaa on se, että poliittinen kenttä on antanut sen tapahtua.

Pelkkään sormella osoitteluun ja jälkiviisauteen Soininvaara ei suinkaan tyydy, eikä kukaan häneltä sellaista kaiketi odottanutkaan. Analyysin ohessa on luontevasti ehdotus siitä, mitä pitäisi tehdä ja miten. Eduskunnan työskentelytavassa olisi parantamisen varaa, ja osa siitä vastuusta kuuluu myös medialle: vallan vahtikoiran ensisijainen tehtävä ei pitäisi olla klikkausmäärän optimointi (katso kuvat!), vaan halpahintaisella skandaalijournalismilla pitäisi olla vain välillinen arvo, kun se mahdollistaa resurssien hankkimisen yhteiskunnalliselle valvonnalle ja vaikuttamiselle sitä kautta.

Itse olen useaan otteeseen ihmetellyt vallitsevaa vaalitapaamme, ja Soininvaaran ehdotukset sen vaihtoehdoiksi kuulostivat hyvältä. Voisi tästä huonompaankin suuntaan mennä, mutta ei kovin todennäköisesti.

Minun nähdäkseni asioista voi olla Osmon kanssa eri mieltä, mutta silti kirjan lukeminen kannattaa.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää 

Suomennos: Leena Vallisaari 

Kansi: Helena Kajander 

Teos & Schildts & Söderströms 2012 

Sivuja: 366 

Sain Jään joululahjaksi viime vuonna, mutta välin tahallani lukemasta sitä heti, koska halusin säästää osotettavissa olevan hyvän lukukokemuksen sopivaan hetkeen. Sitten kului aikaa, ja edelleen välttelin kirjaa samasta syystä, kunnes huomasin, että seuraava joulu on jo kolkuttelemassa ovelle, ja olisi vähän noloa lykätä lukemista edelleen. Tyytyväisyydekseni sain havaita lykkäilyn olleen ainakin perusteiltaan kunnossa.

Kirja alkaa pari vuotta viime sodan päättymisen jälkeen, kun nuori pappi Petter Kummel saapuu vaimonsa ja yksivuotiaan tyttärensä kanssa ulkosaariston seurakuntaan. Paikka ei ole varsinainen palkinto, sillä juuri kukaan ei sieltä virkaa haluaisi, mutta Petter tuntee saapuneensa perille juuri sinne, missä hän haluaa elämänsä viettää. Vastaanottokin on innostunut, sillä luotolaiset tuntevat kyllä tilanteensa, ja haluaisivat pappinsa viipyvän paikallaan pidempään kuin vain siihen asti, että ehtii saada mukavamman viran jostain toisaalta.

Papin ja hänen perheensä elämää seurataan reilun kolmen vuoden ajan, ja ohessa tutustutaan muihinkin paikkakunnan asukkaisiin ja seutuun yleensä. Keskiössä pysyy kuitenkin papin perhe varsin arkiselta ja jokapäiväiseltäkin kantilta, minkä myötä saadaankin luettavaksi oivallinen kuvaus miljööstä. Sekä ajan että paikan kuvauksella on tärkeä osa, ja kuten kirjan saamasta palkinnosta voi ounastellakin, on kirjailija onnistunut siinä todella hienosti.

Juonensa puolesta Jää olisi tyhjentävästi kuvailtu muutamalla lauseella, eli se on kokolailla sivuseikka. Tärkeintä on tunnelman, paikan, ajan ja ihmisten kuvaus, ja kaikki niistä toimivat upeasti heti alkumetreiltä alkaen.

Takakannessa on painostettu merkillisen paljon ympäristössä vallitsevia "ikiaikaisia salaisuuksia ja voimia", jotka postinkantaja tuntee ja näkee. Minä pidin niitä sivuseikkana, joka kylläkin sopi kokonaisuuteen ihan hyvin, mutta olisin pärjännyt ilmankin.

Jos olisin jostain ihmeellisest syystä saanut valita viime vuoden voittajakirjan, niin en luultavasti olisi päätynyt Jäähän, mutta ymmärrän nyt oikein hyvin, että se tuli valituksi. Tämä ei ole minulle kaikkein mieluisinta kirjallisuuden lajia, mutta on silti silkka nautinto lukea tällaista välillä, eriroten näin hyvin toteutettuna.

Marko Leino: Saasta

Marko Leino: Saasta 

Kansi: Markko Taina 

Teos 2013 

Sivuja: 513 

Saasta on inhottava kirja. Takakannessa mainitaan pääosassa olevan aviopari Mikko ja Tiina, jotka ovat menettäneet tyttärensä Saanan pari vuotta sitten. Tosiasiassa pääosassa on 14-vuotias valkovenäläinen teinityttö Anzelika, joka joutuu sattumalta ihmiskaupan uhriksi ja päätyy prostituoiduksi Viroon ja lopulta Helsinkiin. Kirjan inhottavuus johtuu siitä, että Anzelikan tarina kerrotaan varsin tarkasti - yksityiskohtiakaan sensuroimatta - ja toisaalta siitä, että valitettavasti kuvaus on todenmukainen.

"Pääosapariskunnasta" Mikko on isä, joka ei pääse tyttärensä menetyksestä yli, vaan perehtyy parhaansa mukaan muiden kadonneiden koulutyttöjen tapauksiin. Taksikuskin työn kautta hän myös törmää Anzelikan asiakkaaksi halajavaan mieheen, jota ei voi sietää ja päätyykin ottamaan oikeuden omiin käsiinsä. Teksti on kirjoitettu tyyliin, joka pitää Mikon toimintaa ymmärrettävänä ja tuntuu antavan sille jopa oikeutuksen, vaikka tosiasia on, ettei hän maailmaa paremmaksi saa.

Sivuosissa ovat varhaisnuorten seksuaalivalistaja Kristian, jonka kautta päästään kurkistamaan pedofiilin edesottamuksiin sekä itseään Kuninkaaksi kutsuva Janne, joka puolestaan on useiden katoamistapausten takana, mutta on ihan silkka sadistinen sarjamurhaaja. Etenkin jälkimmäisen osuus tuntuu kovin irralliselta, vaikka tietysti onkin väkisin liitetty muihin, ja on sinällään ihan kiinnostavaa luettavaa.

Hesarin arvostelussa ihmeteltiin sitä, miksi Leino on päätynyt mässäilemään inhottavuuksien yksityiskohtaisilla kuvauksilla. Minusta se on paikallaan, sillä juuri todenmukaisuus tuo tälle arvoa, ja katseen kääntäminen toisaalle tai asioiden kaunistelu ainoastaan vähättelisi itse ilmiöitä. On helppo kauhistella asiaa yksittäisten pahojen ihmisten kantilta, mutta tosiasiahan on se, että ihmiskauppa saa alkunsa valtavien varallisuuserojen luomasta rakenteellisesta väkivallasta, ja välillisesti siihen syyllistyvät kaikki rikkaiden maiden asukkaat. Kieltämällä tällaisten aiheiden käsittelyn ja kieltäytymällä lukemasta todenmukaista tekstiä saadaan ainoastaan syvennettyä sitä eriarvoisuuden kuilua entisestään. Tässä nimenomaisessa tapauksessa kylläkin kyse on viihdekirjallisuudesta, ja voikin uhrata ajatuksen sille, millaisten aiheiden parissa oikein viihdymmekään.

Minun kohdallani tämä täytti tehtävänsä: kirja piti otteessaan, ja vaikka välillä tulikin surullinen olo esitettyjen ihmiskohtaloiden puolesta, niin silti teki mieli lukea lisää. En osaa kuvitella, että pystyisin lukemaan yksinomaan tällaisia kirjoja, mutta välillä tuntuu uppoavan varsin mainiosti.

Kuka tätä kaavaileekaan luettavaksi, niin painotan nyt vielä, että kyse ei tosiaankaan ole mistään hyvän mielen kirjasta, vaan tasan päinvastoin. Kannattaa valmistautua rankkaan lukukokemukseen.

Mikko Rimminen: Hippa

Mikko Rimminen: Hippa
Kansi: Johannes Nieminen
Teos 2013
Sivuja: 245 

Olen aiemmin lukenut Rimmisen Nenäpäivän. Se oli minusta huvittavaa kohellusta ja tykkäsin myös kirjailijan itse keksimistä sanoista, jotka hauskasti kuvasivat merkityksensä sillä, miltä ne kuulostivat. Olin kuitenkin sitä mieltä, että Rimminen kiikkui aivan veitsenterällä sen suhteen, onko teksti vielä hauskaa vai ampuuko se yli. Muistelen monen muun bloggaajan olleen kanssani eri mieltä, enemmistön kääntyessä sille puolelle, että yli meni vaihtelevan korkealta.

Edellä mainitussa valossa voisi kuvitella, että kirjailija olisi seuraavassa kirjassaan huumorin suhteen varovaisempi, eikä toisaalta ryhtyisi yrittämään jo Finlandia-palkinnon saanutta kirjaansa ainakaan sillä samalla kaavalla. Näin tehdessään kuvittelija olisi kuitenkin väärässä, sillä Rimminen on kirjoittanut kirjan, joka yrittää tehdä saman kuin Nenäpäivä, mutta sekä kohellusta että omilla sanoilla kikkailua on lisätty reilulla kädellä.

Kirjassa on jonkinlainen juonentapainen, mutta se on täysin yhdentekevä, sillä se on olemassa vain, jotta olisi tekstiä sanakikkailua varten. Tapahtumiin sisältyy jatkuvaa, loputonta kohellusta, eikä kukaan tunnu joko kuulevan tai ymmärtävän toisten puhetta, sillä puheenvuorot alkavat aivan liian usein sanoilla "häh", "täh", "mitä vittua" tms. Tämä piirre korostuu jopa niin paljon, että voisi kuvitella kirjan kustantajan olevan Teoksen sijaan Diktaattori. Jos sanakikkailu jätetään huomioimatta, niin Hippa eroaakin Juha Vuorisen tekeleistä ainoastaan siinä, ettei edellisessä ole poikkeavan voimakasta painotusta sellaisten käsitteiden kuin "paska" ja "perse" ympärillä.

En oikein jaksa ymmärtää, miksi tämä kirja on ylipäätään pitänyt kirjoittaa. Raha on varmaankin ollut liikkeellepanevana voimana, sillä ilmeisesti Finlandiapalkintoa seuraava romaani myy riittävästi riippumatta siitä, millainen väkerrys se on. En jaksa uskoa, että Hippaa olisi ikinä julkaistu, jollei kirjoittaja olisi riittävän nimekäs.

Kirjan sivulla 16 rouhitaan tietä nastarenkailla ja vain hetkeä myöhemmin sivulla 23 jo suditaan samalla autolla kesärenkailla. Ajattelin aluksi jättää huomauttamatta koko seikasta turhana nillittämisenä, mutta valitettavasti se kuvastaa koko kirjaa: kunhan on jotain tullut kyhättyä.

En suosittele.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalo: Enkelten verta 

Teos 2011 

Sivuja: 273 

Käyn kirjastossa melko usein, ja yleensä olen joko varannut kirjat jo valmiiksi tai ainakin varmistanut, että hakemani teos on hyllyssä. Joskus on myös hauskaa mennä hakemaan luettavaa ilman mitään ennakkovalmisteluja, kävellä hyllyjen välissä ja muistella, mitä onkaan ajatellut joskus lukevansa. Tietysti saman voisi tehdä TBR-lista kädessään, mutta se ei olisi sama asia. Enkelten verta oli jäänyt blogeista mieleeni jopa niin hyvin, että muistin sen ihan erikseen, kun yleensä muistissa on vain kirjailijoita.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 2010-luvun lopulle, ja maailmaa on kohdannut paha ekokatastrofi. Yhdysvalloissa jyllää nimittäin arvoituksellinen mehiläisten pesäautio, eli mehiläiset vain katoavat jonnekin jälkiä jättämättä. Sen seurauksena monien pölytyksestä riippuvaisten viljelykasvien sadot ovat romahtaneet, ja myös lihantuotanto valtavissa vaikeuksissa, kun rehua ei ole saatavilla. Pelkkä Yhdysvaltojen tilanne ei ehkä aivan riittäisi vielä tekemään tilanteesta suoranaista katastrofia, mutta kun sama ilmiö alkaa levitä mm. Kiinaan, on luonnehdinta jo aivan oikeutettu.

Kirjan päähenkilö on Orvo, keski-ikäinen hautausyrittäjä ja mehiläishoitaja, jonka isällä on teurastamo ja poika on luontoaktivisti. Hän löytää omastakin tarhastaan tyhjän pesän, ja sen sijaan että tutkisi asiaa tarkoin, toteaa viileästi katastrofin olevan leviämässä Suomeenkin ja alkaa itsekseen filosofoida mehiläisten merkityksellä ja nähdä niissä jotain syvällisempää ja elämää suurempaa.

Toisen puolen kirjasta muodostaa Orvon pojan Eeron pitämät blogimerkinnät, jotka vuorottelevat Orvon kronologisen kerronnan välissä. Blogitekstit ajoittuvat epämääräiselle ajanjaksolle ennen kirjan alkua, ja niissä on mukana myös joitain kommentteja. Eeron kirjoitukset ovat vahvasti kantaaottavia, eritoten (teho)tuotantoeläimiä vastaan, mutta tyyliltään asiallisia. Vastapuolen kommentoijat puolestaan eivät pääosin ole asiallisia, eivätkä osaa myöskään oikeinkirjoitusta. Minua tällainen alleviivaavuus häiritsi, ja teki hallaa koko Eeron suuhun laitetulle sanomalle.

Keskustelufoorumeilla tuppaa yleensäkin olemaan vastakkainasettelujen kohdalla ongelmana se, että viimeistään viidennessä kommentissa joku jo hyökkää toisten henkilöitä vastaan, ja siinä vaiheessa kaikki haaveet asiallisuudesta saakin haudata. Kun kirjailija luo fiktiivisen keskustelun, niin hän olisi voinut käyttää valtaansa ja luoda siitä saman tien asiallisen, ja luottaa siihen, että asia puhuu itse puolestaan, kunhan sen annetaan kuulua ilman tylsämielisiä keskeytyksiä ja harhaanjohtoyrityksiä. Tietenkään sellaisella ei olisi mitään tekemistä todellisuuden kanssa, mutta se olisikin mainiolla tavalla käytettyä fantasiaa, ja itse asiaanhan se ei vaikuttaisi kuin korkeintaan myönteisesti.

Orvon kertoma osuus kirjasta on minusta vain sivuosassa, se ainoastaan tarjoaa tavan kertoa mehiläisistä ja niiden merkityksestä ei-tietokirjamaisella tavalla ja toimii siten enemmänkin taustana blogiteksteille. Samoin todellisuus on tuomassa esiin sitä, miten tärkeästä ja kauaskantoisesta asiasta lopulta onkaan kyse. Ainoa todella kiinnostava kohta Orvossa on se, kun hän joutuu tekemään päätöksensä Toisen Puolen suhteen. Hänen valintansa on ymmärrettävä, mutta sen tiimoilta olisi kyllä riittänyt aihetta ihan omaksi kirjakseenkin, jo pelkästään teoreettisellakin tasolla. Sikäli on harmi, että tämä aihe on sivuutettu lähes kokonaan.

Kuten olen aiemminkin maininnut, pidän kantaaottavuudesta, ja sitä tässä kirjassa on totisesti yllin kyllin. Vähempikin alleviivaavuus olisi riittänyt, ja toisaalta minua jäi pikkuisen häiritsemään se, että kirja kyllä syyllisti ja toi esiin epäkohtia, mutta vastaukset ja ratkaisut jäivät saamatta. Tietysti sitä voisi pitää myös keskustelunavauksena, mutta siinä tapauksessa se olisi avaus keskusteluun, joka on jo käynnissä. Mehiläisten osuus ei mielestäni tuonut tuotantoeläinten kohteluun liittyvään aiheeseen juurikaan lisää, etenkään kun pesäaution syy pysyi hämärän peitossa.

Kyllähän tämä pakotti ajattelemaan, mutta tavalla, joka kuuluu enemmänkin tietokirjallisuuteen. Jälkimaku on väliinputoajamainen: vähän romaania ja vähän tietokirjaa, muttei kumpaakaan loppuun asti vietynä. Silti riittävän kiinnostavaa, että luen Sinisaloa vastakin.

Tommi Uschanov: Miksi Suomi on Suomi

Tommi Uschanov: Miksi Suomi on Suomi 

Kansi: Taru Staudinger 

Teos 2012 

Sivuja: 220 

Luin Uschanovin Suuren kaalihuijauksen kaksi vuotta sitten ja puuduttavasta alusta huolimatta tykästyin kirjaan niin paljon, että tämänkertaista kirjaa odottelin jo innolla. Kirjaston varausjonon pituudesta päätellen en ollut ainoa innostunut. On ilahduttavaa nähdä, että tällaisiakin kirjoja jonotetaan. Vaikka kyse ei olekaan kaikkein kevyimmästä kirjallisuudesta, niin viihdyttävää se voi silti olla.

Kirjan nimi kuvaa sisältöä hyvin, sillä Uschanovin tarkoituksena on selvittää, onko olemassa joitain kansallisia erityispiirteitä, jotka toisaalta olisivat yleisiä suomalaisille, mutta jotka toisaalta puuttuisivat muilta kansoilta, lähimmätkin naapurimme mukaanlukien. On selvää, että mitä kauempaa vertailukohde otetaan, sitä suurempi on myös joukko se joukko, johon vertailtava näyttää kuuluvan. Jos esimerkiksi verrataan suomalaisia kaikkiin nisäkkäisiin, niin yhdistävänä joukkona on (ainakin useimpien kohdalla) ihmisyys. Suomalaisten vertaaminen johonkin kaukaiseen maahan tuo todennäköisesti esiin lähinnä eurooppalaisia piirteitä, ja vasta silloin kun verrokkina on vastaavanlaiseen länsimaiseen kulttuuriin kuuluvia kansoja, nousee esiin erityisesti suomalaisia piirteitä.

Toki näitä suomalaisia erityisominaisuuksia löytyy roppakaupalla, mutta ne eivät välttämättä olekaan niitä samoja, joita äkkiseltään voitaisiin kuvitella. Tai voi olla, että ne jopa pitävät paikkansa, mutta onkin niin, että useat muutkin kansat liittävät samat ominaisuudet itseensä, vaikka suomalaisessa ajattelutavassa juuri niitä käytettäisiinkin verrokkeina. On mielenkiintoista nähdä, miten jo suomen kieli luo joitain ilmiöitä, ja on toisaalta paljon vahvempi yhdistävä tekijä kuin yhteinen kieli yleensä, sillä suomea käytetään vain yhdellä yhtenäisellä tavalla esim. yhteiskuntaluokasta riippumatta.

Kirja on jaettu kolmeen lukuun, joista ensimmäinen käsittelee Suomen erityisluonnetta, toinen taloutta sekä hyvinvointia ja kolmas suomalaisten suhdetta historiaan. Omasta mielestäni lukujen sisältö vastaa kirjan otsikkoa edetessään yhä vähemmän. Ensimmäinen luku on täyttä tavaraa, ja tuntuu hyvin perustellulta. Toinen  on myöskin epäilemättä asiaa, mutta toisaalta se on asiaa aiheesta, joka jo yksinään rajaa tarkasteltavien maiden joukon melko pieneksi. Kolmas puolestaan käsittelee hyvin mielenkiintoisia ja viihdyttäviä aiheita, mutta olen melko skeptinen sen suhteen, miten hyvin ne kuvaavat juuri suomalaisia yleensä. Esim. siitä olen varma, että muuallakin on erehdytty asioiden vuosiluvuista ja jopa -kymmenistä, eivätkä asioiden tapahtumisvauhteihin liittyvät harhatkaan liene meidän yksinoikeutemme. Tai ehkä tarkoitus olikin hieman lievittää tuskaa: koska useimmat kolmannen luvun asioista oval luonteeltaan negatiivisia, niin loppua kohti nouseekin yhä enemmän esiin se, miten samoihin "mokiin" syyllistyvät muutkin.

Kaikenkaikkiaan tämä on todella mainio kirja, eikä sen lukeminen varmasti tee pahaa kenellekään suomalaiselle. Ainakin kaikkien, jotka tekevät tai ovat aikeissa tehdä yleistyksiä suomalaisista, kannattaisi se lukaista.

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Teos 2011, 307 sivua.

ISBN: 978-951-851-381-3

Täydellinen paisti oli ensimmäinen PEKK-jäsenkirjani ja samalla niistä ensimminen, jonka olen lukenut (punastushymiö).

Taru Korhonen asuu Wienissä yhdessä itävaltalaisen miehensä kanssa. On pyhäinpäivä, ja hän haluaa tarjota vierailleen - miehen äidille ja siskolle - ainoaa mahdollista ruokaa: sianpaistia. Sen voi valmistaa lukemattomilla eri tavoilla, joista jokainen on jonkun mielestä oikea, mutta Taru haluaa arvata ja löytää niistä sen yhden ja ainoan, joka on sitä hänen vieraidensa mielestä.

Jonkun Herr Fidlerin resepti vaikuttaa lupaavalta, mutta on monimutkainen ja sisältää aineksia, joista Taru joutuu kysymään neuvoa naapurin eläkkeellä olevalta näyttelijältä, Frau Bergeriltä. Häneltä ei kysytä mitään noin vain ohimennen, vaan ensin on kuunneltava mitä hänellä ikinä sattuu olemaankaan sanottavaa. Tärkeää se ei ehkä ole, mutta sitä on paljon.

Täydellinen paisti on yhdenpäivänromaani, jossa vietetään pyhäinpäivää yhdessä itävaltalaisessa taloudessa.  Avainasemassa ei ole se, mitä tapahtuu, vaan miten se tapahtuu ja eritoten miltä se näyttää osittain ulkopuolisen mielestä. Tyylissä on jotain samaa kuin Erlend Loen kirjoissa, mutta Taskinen onnistuu paljon paremmin kuin Loe tuotantonsa tuoreimmassa päässä. Yhtäläisyyksiä on myös siinä, miten päähenkilön ajatukset harhailevat siellä täällä, eikä hänellä tunnu olevan kykyä selviytyä tilanteista käytännöllisesti ja helposti. Mutta eihän se hauskaa olisikaan, jos hän osaisi.

En syttynyt kirjasta niin paljon kuin alussa luulin. Tiesin tämän saaneen Hesarin esikoiskirjapalkinnon ja se nosti odotuksia tuntuvasti. Loppupäässä alkoi tuntua myös siltä, että jotain on päässyt livahtamaan sivu suun, en ole ymmärtänyt kaikkea tai sitten en ole ymmärtänyt oikein. Positiivinen kokemus tämä joka tapauksessa oli, mutta ei loistava.

Muita arvioita on mielikuvani mukaan niin paljon, etten edes yritä listata niitä itse. Tämän verran voin kuitenkin auttaa: valmis googlaus.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Teos 2011, 233 sivua.

Isänmaan tähden on ensimmäinen tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista, jonka luin. Odotukset olivat korkealla, koska kaikkien ehdokkaiden oli määrä ohittaa todella kovia kilpailijoita, mm. kovasti mediassakin näkyvyyttä saanut Layla. Tietysti se on otettava huomioon, ettei kyse ole yksinkertaisesta kunkin vuoden kirjojen hyvyyskilpailusta, mutta ainakaan silkkaa hutia ei odota saavansa ehdokkaidenkaan joukosta (ja se 'huti' ei sitten liity mitenkään arvostelussa olevaan kirjaan).

Antti Vallas on ollut sodassa mukana natsien puolella. Hän kuului SS-joukkojen suomalaispataljoonaan; siinä fakta, jota ei ole ruukattu laskea ansioluettelossa aivan positiivisimpaan päähän. Tosiasia kuitenkin on, että taistelun tuoksinassa ei päällimmäisenä ole mielessä ne hienolta kuulostavat asiat, joista puhutaan juhlapuheissa. Samoin on muistojen laita. Ne tapahtumat, jotka tunkevat uniin vielä vuosikymmentenkin päästä eivät liity kunniamerkkien kiinnittämiseen rintapieliin eikä tahdikkaaseen ohimarssiin univormut prässättyinä ja kypärät kiillotettuina. Uniin tunkee multaan sekoittuvan veren ja mättäällä lojuvien suolten haju, irtonaiset raajat, pakkasessa huurtuneet ruumiskasat ja eritoten kuolema. Toverien ja vihollisten - ihmisten - kuolema.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat sekä 40- että 90-luvuille. Antin muisti ei enää palvele isäntäänsä asianmukaisesti, vaan hän on juuttunut 40-lukuun. Ympärillä ovat vaimo, tytär ja serkku, mutta Antti näkee ja kuulee heidän paikallaan vain kolme jo kauan sitten kuollutta asetoveriaan. Mitä miehelle on oikein tapahtunut, kun samat kasvot tunkevat hänen todellisuuteensa vielä viiden vuosikymmenen jälkeenkin? Ja kumpiko on viime kädessä rankempaa: tapahtumat itse, vaiko se, että niitä joutuu kantamaan sisällään loppuun saakka?

Linturin tarina Antin ja Erkkien sotamatkasta ei ole ruusuista luettavaa. Takakannessa mainitaan kirjan "ravistelevan sankarimyyttejä". Liekö se samalla syynä siihen, miksi päähenkilöt on pitänyt sijoittaa SS-joukkoihin eikä suomalaisten omille rintamille? Henkilökohtaisesti suhtaudun erittäin voimakkaalla varauksella sellaisiin käsitteisiin kuin etiikka ja moraali, kun ne yhdistetään sotaan. Minun on vaikea uskoa, että mikään sota oleellisesti poikkeaisi toisista näiden osalta, ulkoisesti ne toki voivat näyttää erilaisilta. Arvelen Linturin ajattelevan samansuuntaisesti, mutta hänen oli pakko sijoittaa miehet SS-joukkoihin, sillä yhteiskuntamme ei ehkä ole valmis tunnustamaan sitä, että vastaava olisi ollut mahdollista myös Suomen armeijassa. Kukin voi kysyä itseltään, onko syytä uskoa suomalaisen sotilaan mielen jollain tavalla poikkeavan kaikista maailman muista kansoista. Tässä kirjassa suomalaiset taistelevat venäläisiä vastaan, ja sankarius määräytyy sen perusteella, minkä maan asepukua sotilas kantaa.

Finlandia-palkinto annetaan vuosittain ansiokkaan romaanin johdosta. Sen verran vahvasti näen tämän kirjan ottavan kantaa, että asemaa palkintoehdokkaana voi pitää perusteltuna. Varsin kiinnostava esikoinen on kyseessä, jäämme mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleman pitää!

Blogistaniasta Isänmaan tähden löytyy ainaskin Morrelasta, Katjalasta, Nooralasta, Jum-Jumilasta ja Päkälästä.

Juri Nummelin (toim.): Verenhimo

Juri Nummelin (toim.): Verenhimo

Teos 2011, 385 sivua.

Kauhu on ollut blogissani tyystin tuntematon kirjallisuuden laji. Oikeastaan minulle tuli yllätyksenä se, että vakikirjastossani Malmilla oli oikein oma hyllynsäkin sitä varten, niin vähän se on minua kiinnostanut. 80-luvun lopulla luin innokkaasti Yöjuttu-lehtiä, joiden tarinat seurasivat ainakin yhdessä vaiheessa jonkinlaista jatkumoa. Tuolloin varhaisteininä ne maistuivat oikein hyvin, mutta fanitus ei kestänyt kovin kauaa. Sen rupeaman jälkeen olen lukenut jonkun yksittäisen Stephen Kingin, enkä muuta. Edellä mainitusta huolimatta olin myyty saman tien, kun Marjis Verenhimosta bloggasi.

Nykyaikaiset siloposkiset teinivampyyrit eivät ole jaksaneet herättää kiinnostustani edes sen vertaa, että tietäisin tuota edellistä lausetta enemmän, mistä niissä on kyse. Verenhimo on kokoelma suomalaisia vampyyrinovelleja, joissa kaikilla on eri kirjoittaja. Suurin osa nimistä oli minulle outoja, mutta mukana on myös tuttuja kuten Johanna Sinisalo, Miina Supinen, Tiina Raevaara ja Kristian Korppi. Korppi on salanimi, jonka takaa paljastuu sellainen kirjailija kuin Mika Waltari.

Verenhimon tarjoama vampyyrikuva on virkistävän vaihteleva. Eroja on jopa niin paljon, että kaikki eivät edes ime verta, vaan jollain onkin kohteena seksuaalinen energia! Osa tarinoista on kirjoitettu perinteiseen tapaan ihmisten näkökulmasta, mutta toisissa kertoja on vampyyri itse. Jossain ihmiset ovat uhreja, toisissa vampyyrit. Yhdestäkään tarinasta ei tule mieleen mitään sellaista mitä kuvittelisin teinivampyyreissä olevan, ja se lienee hyvä, sillä niiden ystäville on lukemistoa tarjolla muutenkin.

Jos hyvä kirja on sellainen, joka vetää puoleensa lukemaan jatkuvasti ja josta haluaisi lukea yhä uudelleen vielä sen yhden luvun, niin millaiseksi tulisi luonnehtia sitä kirjaa, josta tulee jo ensimmäisen kolmanneksen kohdalla huoli, että mistä tätä saa lisää?

Haluan vielä mainita yhden yksityiskohdan, kun satuin lukemaan kirjaa viikonloppulomalla Oslossa. Jussi Katajalan novellissa Korpin silmät kaiken näkevät oli tärkeässä osassa luuranko, joka oli lainattu Kansallismuseoon Oslon Kulttuurihistoriallisesta museosta. Koska hotellini sattui olemaan aivan ko. museon vieressä, niin piti käydä paikan päällä tarkistamassa, olisiko siellä mainittua luurankoa. Ei ollut, joten kannattaa olla varuillaan, etenkin pimeän aikaan ;)

Jos antaisin tähtiä, niin tässä olisi viitosen kirja. Osui ja upposi!

Tommi Uschanov: Suuri kaalihuijaus

Tommi Uschanov: Suuri kaalihuijaus - Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä

Teos 2010, 198 sivua.

Timo Harakan Luoton lopun yhteydessä tuli jossain vastaani tämä kaalihuijauskirja. Joudun myöntämään, että tulin varanneeksi sen melkeinpä pelkästään etukannesta löytyvän tekstin perusteella. Nyt kun vihdoin sain kirjan käsiini ja se tuli lukupinossakin vastaan, en ollut aivan yhtä innoissani. Aihe sinänsä on kyllä edelleen kiinnostava, etenkin persujen vaalimenestyksen jälkeen. Luulen, että jos tämä julkaistaisiinkin vasta nyt, voisi lukijakunta olla laajempi, vaikken kyllä tiedäkään millainen vastaanotto aikanaan edes oli.

Olen joskus tullut kertoneeksi, että keskeytän kirjoja vain äärimmäisen harvoin, enkä edes muista milloin viimeksi niin on käynyt. Toissapäivänä se oli erittäin lähellä. Niin lähellä, että selailin kirjaa jo erinäisistä kohdista katsellen onko luvassa jotain parempaa vai ei. Siinä vaiheessa olin nimittäin lukenut kirjan esipuheen, joka oli pituudeltaan yli 20 sivua ja tylsintä tekstiä, jota olen pitkään aikaan lukenut, etenkään vapaaehtoisesti. Näin lukijan näkökulmasta kyseenalaistan sen, kannattaako kirjan ensimmäisestä vastaantulevasta osasta tehdä näin luotaantyöntävää. Jos suinkin kirjoja keskeyttelisin, niin tässä se olisi tapahtunut. Tosissani harkitsin jo sitäkin, olisiko keskeytyksessä jopa aihetta blogimerkintään asti ja miten sen muotoilisin.

Jälkikäteen on helppo sanoa, että onneksi en keskeyttänyt. Loppupuoliskolla tapahtui jopa tuttu "vielä yksi kappale" -ilmiö, mitä en todellakaan olisi esipuheen perusteella uskonut! En aio ryhtyä luettelemaan niitä moninaisia ilmiöitä, joita kirjassa kuvaillaan. Yhteiskunnallinen tietämys tarkoittaa tässä yhteydessä pitkälti samaa kuin politiikan tuntemus, mutta kautta linjan tarkastellut ilmiöt on kuitenkin asetettu tasolle, joka olisi kenen tahansa saavutettavissa. Haastattelututkimuksissa ei siis ole kysytty asioita, jotka vaatisivat erityistä perehtyneisyyttä, vaan voi ajatella niiden koskevan aiheita, joiden luulisi olevan tuttuja jos ylipäätään on tarkoitus perustella äänestyskäyttäytyminen asiakysymysten pohjalta.

Yhteiskunnallinen tietämättömyys näyttää olevan asia, johon liittyy erityisen paljon ja erityisen voimakkaita harhaluuloja. Kirjailija käsittelee aiheitaan varsin monipuolisesti ja mielestäni hyvin perustellen. Perustelujen hyvyyden subjektiivisuus liittyy nimenomaan kirjaan itseensä; enhän minä hänen faktojaan ole tarkistanut, vaan satun vain uskomaan niihin. Toisin kävi Markku Jokisipilälle, jonka käsialaa on yksi kirjan lainauksista:

"Erään toisen kerran jonkun kolumnin jälkeen yksi herra soitti minulle ja kiven kovaan jankutti, että asian on pakko olla päinvastoin kuin minä väitin. Perusteena oli se, että hän oli 1970-luvulla Hankkijan varaosatiskillä kuullut jonkun kertovan kuulleensa joltain, ettei asia näin ollut. 'Tuskin hän valehteli', kuului jatkoargumentti."


Mikäli yhteiskunnallinen tietämättömyys kiinnostaa, niin voin suositella tätä kirjaa lämpimästi, mutta esipuheen voi huoletta hypätä yli, jos alkaa puuduttaa :) Tietämättömyyden lisäksi kirjassa käsitellään ihmisten pettymystä politiikkaan sekä niitä ylitsepääsemättömän tiukasti kiinni juurtuneita harhakäsityksiä, joihin kirjan nimi kaalihuijauskin liittyy.

Tuomas Kyrö: Urheilukirja

Tuomas Kyrö: Urheilukirja

Teos 2011, 280 sivua.

Luettuani Mielensäpahoittajan ei tarvinnut kauheasti pohtia, lukisinko Urheilukirjan heti tuoreeltaan vai en. Tuomas Kyrö osaa olla hauska ja suhtautua juuri sopivan ivallisesti vanhaan mieheen, joka pahoittaa mielensä milloin mistäkin. Urheilufanien käytöksestä ja urheilun mielekkyydestä on mahdollista saada irti vieläkin enemmän ivattavaa, joten miten tällainen kirja voisi olla mitään muuta kuin hulvattoman hauska?

Urheilukirja ei ole hauska. Tietysti siinä on omat pilkahduksensa, mutta sitä ei ole kirjoitettu samassa tarkoituksessa kuin Mielensäpahoittaja. Siinä ei ole juonta, eikä se silti ole tietokirjakaan. Minun on vaikea luokitella sitä mihinkään, sillä ei se oikein ole kokoelma lyhytproosaa eikä esseitäkään. Eniten siitä tulee mieleen sarja kolumneja vaikkapa Urheilulehdessä, jotka liittyvät toisiinsa yhtenäisin teemoin. Sarja olisi kylläkin varsin pitkä, ja osa teksteistä liittyy toisiinsa niin läheisesti, ettei niitä olisi tarvinnut pilkkoa muun kuin rytmityksen vuoksi.

Kyrö tarjoilee monipuolisen katsauksen urheiluun, joukkoon mieleenpainuvia urheilijoita ja heidän tähtihetkiään. Tarkastelua suoritetaan niin lapsen, aikuisen, penkkiurheilijan, amatöörin kuin huippu-urheilijan itsensä näkökulmasta. Lapselle urheilu tarjoaa matkimisen kohteen. Hän on vielä vapaa kannattajuudesta ja voi iloita tasapuolisesti kaikkien suorituksista ja matkia niitä. Urheilua verrataan sotaan. Pohditaan erilaisia urheilupaikkoja, tarkastellaan yleisurheilun, moottoriurheilun, voimailun ja kamppailulajien erityispiirteitä. Nykyaikainen kirja urheilusta vailla dopingia jäisi pahasti puolitiehen, joten sekin on mukana. Katsantokanta siihenkin on mielestäni nykyaikainen. Ei suotta hurskastella puhtaalla urheilulla, vaan ollaan realisteja.

Kaikki lajit eivät suinkaan ole kirjoittajalle entuudestaan tuttuja, joten kirjan tarkoitus ei ole briljeerata tiedoilla tai hyvällä muistillakaan. Esim. voimailuosuus tarkastellaan ulkopuolisen silmin, käydään avoimin mielin katsomassa millainen on pienen paikkakunnan voimanostomestaruuskilpailu. Huolimatta kaikista tilaisuuksista olla ivallinen, pysyy tarkkailija asiallisena eikä se näytä johtuvan pelkästään siitä, että ivan kohteet voisivat halutessaan vääntää ivan lähteen solmuun.

Kyrö on syntynyt samana vuonna kuin minä. Kirjassa hän esittelee melko tarkkojakin muistoja sellaisista kisoista (MM-83, Olympialaiset -84), joista itselläni ei ole kuin hyvin hataria muistikuvia. Olisi kiinnostavaa tietää, onko hän voinut todella nojata vain muistiinsa, vai onko sitä virkistetty esim. arkistotallenteita katsomalla. On toki hyvin mahdollista, että hän on muutenkin katsonut parhaita paloja myöhemmin, vailla mitään kirjoitusaikomusta. Joka tapauksessa hän vaikuttaa minun mielestäni juuri sellaiselta penkkiurheilijalta, joka muistaa kaikista isoista kisoista niiden tärkeimmät hetket ja urheilijat eikä myöskään jätä väliin tilaisuutta muistella niitä maisteltuaan miestä väkevämpää.

Jos ei Kyrö ole toiminut urheiluaiheisena kolumnistina (en tiedä onko), niin jonkun lehden kannattaisi tarjota hänelle sellaista pestiä. Ansioluettelo löytyy edeltä.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

 

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Teos 2010, 339 sivua.

Tässä on kirja, jonka ei pitäisi liiempiä esittelyjä enää kaivata. Silloin kun itse tein varaukseni kirjastoon, ei se ollut kuin "vain" ehdokkaana, ja lukulistalle se päätyi jonkun bloggaajan, jonka henkilöllisyyttä en enää jaksa muistaa, suositusten perusteella.

Nenäpäivä on niitä romaaneja, joissa ei oikein ole varsinaista juonta. Päähenkilö Irma on epämääräisen ikäinen. Hänellä on aikuinen poika ja hän on työikäinen, mutta ei ole töissä, eläkkeellä, sairaslomalla tai mitään. Arkisen tylsyytensä keskellä hän kaipaa sosiaalisia kontakteja ja ajautuu tämän tarpeensa keskellä soittamaan tyystin tuntemattoman ihmisen ovikelloa. Hätipäissään hän keksii olevansa Tutkimuksesta, Kyselytutkimuksesta. Talous. Tottumus. Kulutustottumus. Tutkimuksen varjolla pääsee kyselemään ihmisiltä mitä mieleen juolahtaa ja sekaan voi heittää omia mielipiteitäänkin ja niin on kaivattu sosiaalinen tilanne ja samalla koko kirjan kehykset luotu.

Kaikkia tilanteita jotka Irman eteen tulee, tuntuu leimaavan ajattelemattomuus ja yllätyksellisyys. Hänen ajatuksensa viipottavat oikealle ja vasemmalle pysytellen tukevasti kaikkien tapahtumien edellä niin kaukana, ettei mikään järkevä toiminta tahdo luonnistua. Irma ajattelee ihmisten ajattelevan hänestä jotain ja alkaa paikata tilannetta säheltämällä jotain, mitä päähän sattui juolahtamaan, ja mikä ei yleensä vastaa sitä mitä yleisesti odotettaisiin.

Tuollaisilla reunaehdoilla ei kirjalla ole oikein kuin kaksi vaihtoehtoa: joko se on surkeaa väkisin yrittämistä tai loistavan hauska. Minuun Rimmisen komiikka uppoaa, joten käännyn jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Moneen otteeseen on mainittu kirjailijan käyttämistä itse keksityistä sanoista, jotka ärsyttävät osaa lukijoista syvästi. Minua ne eivät ärsyttäneet, vaan pääsääntöisesti sopivat Irman tohottamiseen hienosti lisäten siihen oman vivahteensa. Valtaosa sanoista selittää itse itsensä, joko sillä että ne muistuttavat oikeaa sanaa tai sitten kuulostavat siltä, mitä ne ovat esittämässä. Ainoastaan yhden kerran panin merkille, että sana ei minulle auennut lainkaan. Vaikka sanat tässä kirjassa toimivatkin, en silti haluaisi kenenkään muun samaa tapaa enää käyttävän, enkä myöskään Rimmisen jatkavan sitä tulevassa tuotannossaan.

Pituutensa puolesta Nenäpäivä on tarkoin harkittu. Kirjassa ehtii tapahtua verrattain vähän, mutta jos se olisi yhtään pidempi, alkaisi Irman säätäminen jo väsyttää. Tämän kaltainen huumori on äärimmäisen herkkä asia, se todella tasapainottelee veitsenterällä ja suistuminen epäonnistumisen rotkoon on hyvin pienestä kiinni. En hämmästyisi siitäkään, että joku tykkäisi kirjasta aluksi, mutta ehtisi väsähtää sen kestäessä.

Lukiessani tulin miettineeksi sitäkin, voiko tällaista kirjaa kääntää muille kielille lainkaan. Suuri osa viehätyksestä on nimittäin kirjailijan käyttämässä kielessä, joka sopii päähenkilölle täydellisesti ja muokkaa samalla hänen persoonallisuuttaan. Jos saman tekstin kirjoittaisi "tavallisesti", ei tulos olisi yhtä hyvä. Voi olla, että silloin kokonaisuus putoaisi jo pakkasen puolelle.

Kaipa minun täytyy se Pussikaljaromaanikin laittaa listalleni, vaikea on perustella itselleen näin hyvän kirjan jälkeen, miksi en lukisi saman kirjailijan muitakin tuotoksia.

Marko Leino: Kotirauha

Tämä elokuva valikoitui luettavakseni jälleen kirjaston uutuuslistalta. Luit oikein, kyseessä on elokuva, vaikka se onkin vielä kirjan muodossa. Marko Leino oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta kirjan sisäkannessa häntä tituleerataan suomalaisen elokuvan kultasormeksi, jonka käsikirjoituksia ovat viime vuosien suurimmat suomalaiset kassamagneetit. Yleensä tuntisin suurta halua puuttua tuollaisen väitteen todenmukaisuuteen, mutta antaa sen nyt olla. Menköön markkinoinnin piikkiin. Samassa pätkässä mainitaan myös, että kirjasta valmistuu elokuva vuoden 2011 puolella. Tämä on siis ollut tiedossa jo ennen kirjan julkaisua, ja todennäköisesti se on ollut sitä jo kirjoitettaessa. Tai parhaassa tapauksessa ennen sitäkin.

Ilman sisäkannen mainintaakin on ilmiselvää, että tässä on kyseessä ensisijaisesti elokuva eikä kirja. Se ei ole mitenkään yksiselitteisesti huono asia, sillä oli viihdyttävää pohtia mielessään, ketkä mahtavat esittää mitäkin rooleja. Samoin saattoi asettautua ohjaajan osaan ja miettiä, miten kuvaisi eri kohtauksia. Keskinkertaisen elokuvan tekeminen tämän teoksen pohjalta tulee olemaan helppoa, joten toivotaan ettei ohjaaja ja tuottaja tyydy siihen.

Elokuvan juoni on yksinkertainen, ja samalla mukavan ajankohtainen. Eletään vuotta 2008. Sami Luodolla on pieni rakennusfirma, joka rakentaa omakotitaloja. Kaikki näyttää sujuvan hienosti, ja uusimpaan projektiin kuuluu tontti omallekin tulevalle kodille, mistä yrittäjä kovasti haaveileekin asuessaan kerrostalossa vuokralla 16 vuotta sitten tapahtuneen skeittilautakonkurssinsa jäljiltä. Kuten kaikki tietävät, ei 2008 loppuvuosi suinkaan ollut ruusuista aikaa rakennusfirmoille, ja sen saa Samikin tuta nahoissaan. Ruusunkuvat vaihtuvat nopeaan tahtiin konkurssiksi, joka häämöttää väistämättömän näköisenä edessä.

Tämän suurempiin juonipaljastuksiin en halua ryhtyä, sillä alamäen, tai suorastaan syöksykierteen osuus kirjassa on pitkä. Loputtomiin ei kukaan voi pudota, vaan pohja löytyy aina jostain. Ja mitä sitten tapahtuu, sen kannustan kutakin selvittämään itse. Muut tärkeät hahmot elokuvassa ovat Samin lähipiiriä: hänen perhettään, lähisukulaisiaan ja työtovereitaan. Kirjassa heidän hahmonsa jäävät aika ohuiksi, kenties sen vuoksi, että elokuvassa olisi vapaat kädet muokata heidät sellaisiksi kuin tahdotaan, eikä toisaalta rajoiteta eri näyttelijöiden sopivuutta rooleihin. Elokuvaan tulee kyllä riittämään sopivasti pituutta tällaisenaankin, eli ehkä hahmot on jätetty silleen tarkoituksella.

Oli ensimmäinen kerta, kun luen näin ilmiselvän elokuvan kirjana, mutten näe mitään syytä jättää sitä viimeiseksi. Maininta elokuvamaisuudesta on ihan paikallaan, sillä se on todella leimallinen piirre. Aion antaa kirjailijalle uudenkin tilaisuuden jatkossa. Teksti ainakin on mukavan kepeää eikä pakota ajattelemaan liikaa. Oikeastaan se ei anna edes mahdollisuutta pohtia liikaa. Kukin päättäköön itse, onko se hyvä vai huono asia.