Tommi Uschanov: Miksi Suomi on Suomi

Tommi Uschanov: Miksi Suomi on Suomi 

Kansi: Taru Staudinger 

Teos 2012 

Sivuja: 220 

Luin Uschanovin Suuren kaalihuijauksen kaksi vuotta sitten ja puuduttavasta alusta huolimatta tykästyin kirjaan niin paljon, että tämänkertaista kirjaa odottelin jo innolla. Kirjaston varausjonon pituudesta päätellen en ollut ainoa innostunut. On ilahduttavaa nähdä, että tällaisiakin kirjoja jonotetaan. Vaikka kyse ei olekaan kaikkein kevyimmästä kirjallisuudesta, niin viihdyttävää se voi silti olla.

Kirjan nimi kuvaa sisältöä hyvin, sillä Uschanovin tarkoituksena on selvittää, onko olemassa joitain kansallisia erityispiirteitä, jotka toisaalta olisivat yleisiä suomalaisille, mutta jotka toisaalta puuttuisivat muilta kansoilta, lähimmätkin naapurimme mukaanlukien. On selvää, että mitä kauempaa vertailukohde otetaan, sitä suurempi on myös joukko se joukko, johon vertailtava näyttää kuuluvan. Jos esimerkiksi verrataan suomalaisia kaikkiin nisäkkäisiin, niin yhdistävänä joukkona on (ainakin useimpien kohdalla) ihmisyys. Suomalaisten vertaaminen johonkin kaukaiseen maahan tuo todennäköisesti esiin lähinnä eurooppalaisia piirteitä, ja vasta silloin kun verrokkina on vastaavanlaiseen länsimaiseen kulttuuriin kuuluvia kansoja, nousee esiin erityisesti suomalaisia piirteitä.

Toki näitä suomalaisia erityisominaisuuksia löytyy roppakaupalla, mutta ne eivät välttämättä olekaan niitä samoja, joita äkkiseltään voitaisiin kuvitella. Tai voi olla, että ne jopa pitävät paikkansa, mutta onkin niin, että useat muutkin kansat liittävät samat ominaisuudet itseensä, vaikka suomalaisessa ajattelutavassa juuri niitä käytettäisiinkin verrokkeina. On mielenkiintoista nähdä, miten jo suomen kieli luo joitain ilmiöitä, ja on toisaalta paljon vahvempi yhdistävä tekijä kuin yhteinen kieli yleensä, sillä suomea käytetään vain yhdellä yhtenäisellä tavalla esim. yhteiskuntaluokasta riippumatta.

Kirja on jaettu kolmeen lukuun, joista ensimmäinen käsittelee Suomen erityisluonnetta, toinen taloutta sekä hyvinvointia ja kolmas suomalaisten suhdetta historiaan. Omasta mielestäni lukujen sisältö vastaa kirjan otsikkoa edetessään yhä vähemmän. Ensimmäinen luku on täyttä tavaraa, ja tuntuu hyvin perustellulta. Toinen  on myöskin epäilemättä asiaa, mutta toisaalta se on asiaa aiheesta, joka jo yksinään rajaa tarkasteltavien maiden joukon melko pieneksi. Kolmas puolestaan käsittelee hyvin mielenkiintoisia ja viihdyttäviä aiheita, mutta olen melko skeptinen sen suhteen, miten hyvin ne kuvaavat juuri suomalaisia yleensä. Esim. siitä olen varma, että muuallakin on erehdytty asioiden vuosiluvuista ja jopa -kymmenistä, eivätkä asioiden tapahtumisvauhteihin liittyvät harhatkaan liene meidän yksinoikeutemme. Tai ehkä tarkoitus olikin hieman lievittää tuskaa: koska useimmat kolmannen luvun asioista oval luonteeltaan negatiivisia, niin loppua kohti nouseekin yhä enemmän esiin se, miten samoihin "mokiin" syyllistyvät muutkin.

Kaikenkaikkiaan tämä on todella mainio kirja, eikä sen lukeminen varmasti tee pahaa kenellekään suomalaiselle. Ainakin kaikkien, jotka tekevät tai ovat aikeissa tehdä yleistyksiä suomalaisista, kannattaisi se lukaista.

Jens Lapidus: Ainakin äiti yritti

Jens Lapidus: Ainakin äiti yritti - Rikostarinoita 

Suomennos: Petri Stenman 

Like 2013, alkup. 2012 

Sivuja: 240 

Lapidus oli minulle entuudestaan tuttu Stockholm Noir -trilogiastaan, jonka kaksi ensimmäistä osaa olen lukenut. Ainakin äiti yritti poikkeaa niistä eniten siltä osin, että se koostuu novelleista. Kirjan lopussa onkin ruotsalaisen kustantajan jälkisanat, joissa mainitaan mm. siitä, miten vähän käytetty muoto novelli on yleensäkin rikoskirjallisuudessa. Omalta osaltani se on helppo allekirjoittaa, sillä en mieleeni ei tule lajin edustajista kuin Ferdinand von Schirachin Rikoksia, joka sekin koostuu pelkästään tositarinoista.

Tarinoita on yhteensä 12, ja osan päähenkilöt ovat entuudestaan tuttuja noista Strockholm Noir -kirjoista. Radovan, Ratko, Natalie, Jorge... Ensimmäisen tarinan "Filmi" pääosassa on lakimies, joka puolustaa vastenmielisestä rikoksesta syytettyä asiakastaan ja yrittää samalla perustella itselleen, miten ihan jokainen ansaitsee tulla puolustetuksi kunnolla. Jospa hän vain voisi olla varma siitä, onko asiakas syyllinen vai ei. Tämä juttu sopii oivallisesti novellin muotoon, ja loppukin on kaikessa tiiviydessään juuri sellainen, joista pidän.

Toinen lakimiestarina, joka ansaitse tulla mainituksi on "Faksi ikuisuudesta". Lakinainen tekee älyttömän pitkiä työpäiviä vuodesta toiseen päästäkseen firmansa osakkaaksi. Lukija osaa toki aavistaa, ettei haave toteudukaan, mutta sitä taas ei, mihin hän sen jälkeen ryhtyykään, ja miten tehokkaasti. Kertomus ottaa samalla kantaa siihen työtahtiin, johon nuoria juristeja mitä ilmeisimmin piiskataan.

Vielä on mainittava "Businessluokka", jossa öykkäröivä lentomatkustaja saa perillä ansionsa mukaan, korkojen kera. Varsinkin fiktiivisenä tekstinä sellaista on oikein viihdyttävää lukea.

Kokoelmaa lukiessa hiipii mieleen ajatus, että onko kirjoittajalta jäänyt kirjoistaan yli materiaalia, joka ei olekaan päätynyt niihin syystä tai toisesta. Ehkä on ollut hyviltä tuntuneita ideoita, jotka eivät olekaan sopineet romaaniin, mutta voidaan näppärästi myydä irrallisina katkelmina. Tämä ajatus hälvenee kuitenkin kokonaan, sillä tuttuja päähenkilöitä on tosiaan vain osa, ja näiden ulkopuolella olevat tarinat eivät missään nimessä ole pelkkää täytettä, vaan melkeinpä se vahvempi osuus. Myöskään toisin päin ei asia ole, eli "kirjoista yli jääneet" pätkätkään eivät ole täytettä. Minusta on vain hauskaa, että käytetään tuttuja henkilöitä ja syvennetään heitä tällä tavalla.

Lapidus onnistuu osoittamaan, miten hyvin tällainen lyhyt rikoskirjallisuus voikaan toimia.

Sari Kaarniranta: Kadonnut vierelläni

Sari Kaarniranta: Kadonnut vierelläni 

Myllylahti 2011 

Sivuja: 256 

Miesmarras oli niin positiivinen lukukokemus, että laitoin Kaarnirannan esikoisen saman tien varaukseen. Lähtökohdaltaan se ei ollut yhtä hyvä, sillä pääosassa eivät ole miehet, vaan kolmen pienen lapsen kanssa kotona oleva Heta. Kovasti allergisten pienten kaksosten ja nelivuotiaan tytön lisäksi hänen aikansa näyttää kuluvan naapuruston ihmisiä tarkkaillen ja sen suunnittelussa, miten mieheltään saisi enemmän seksiä.

Naapurissa puolestaan asuu äidinkielenopettaja Kati, joka vaikuttaa kutakuinkin täydelliseltä ihmiseltä. Hänelle ei elämässä tule yllätyksiä, sillä kaikki on suunniteltu huolella etukäteen. Joiltakin arkiset asiat vain sujuvat kuin itsestään, ja tarmoa tuntuu riittävän aivan mihin vain. Vaikka Kati onkin eronnut miehestään vajaat kaksi vuotta sitten, niin uuden, nuoren jääkiekkoilijan muuttaminen saman katon alle vaikuttaa sekin pelkästään hyvältä kaupalta.

Toukokuisena iltapäivänä Heta saa puhelun päiväkodista, kun Kati ei olekaan hakenut poikaansa sieltä ajoissa eikä vastaa puhelimeenkaan. Hän ei myöskään ole mennyt töihinsä, palannut kotiinsa tai jättänyt edes mitään viestiä. Astianpesukone on käynnistetty, ruoka valmistuu ajastettuna uunissa, lompakko ja kännykkäkin ovat eteisen pöydällä. Niin, ja tarkemmin katsoen ulko-ovessa ja terassillakin on vielä joulukoristeet jäljellä. Kaikki ei tosiaan taida olla aivan kohdallaan.

Tapahtumia seurataan Hetan toimiessa kertojana. Hiljalleen käy ilmi, että "kaikki" muut ovat tienneet Katista paljon enemmän kuin Heta, joka on tiukasti tuijottanut vain naapuriin pystytettyjä kulisseja. Lopulta vyyhti tietysti purkautuu, mutta miten, sitä on tyystin mahdotonta ennalta arvata. Minulle lukijana tuli tunne, että olen täysin kirjoittajan riepoteltavana. Ennen kuin paljastuksia alkaa tipahdella, voisi ratkaisu olla vaikka millainen.

Pidän sellaisesta juonen rakentelusta, joka vähitellen suppene kohti lopullista ratkaisuaan, ja miten kaikki turhiltakin tuntuneet yksityiskohdat saadaan solmittua tarinaan oleellisesti kuuluviksi osiksi. Sellaisesta ei kuitenkaan ole tässä kyse, valitettavasti. Sen sijaan jonkinlaista tyydytystä lienee saatavissa siitä, ettei se täydellinen naapuri tässäkään tapauksessa todellisuudessa ole niin täydellinen kuin yritää antaa ymärtää. Mutta niinhän se aina on: toisilta kadehditaan ainoastaan sitä, missä he ovat hyviä.

Tämä on mainittu jännitysromaaniksi, mutta omalla kohdallani koin jännityksen laimeanlaiseksi. Paras anti on ilman muuta näiden naapurusten elämän kuvailu, joka on ihmeellisen kiinnostavaa siihen nähden, kuinka vähän lopulta tapahtuu ja mistä onkaan kyse. Lukijan mielikuvitus ehtii takuulla täyttää monta kohtaa toinen toistaan kiehtovammilla selityksillä. Siitähän jännityksessä lopulta onkin kyse: luoduista odotuksista sen suhteen, mitä tuleekaan tapahtumaan.

Kokonaisuutena tämä ei minusta ole yhtä hyvä kuin Miesmarras, mutta aivan varmasti siihen vaikuttaa myös kohdeyleisö. Epäilemättä parhaan samaistumiskohteenhan tästä löytävät lasten kanssa kotona olevat/olleet äidit. Miesnäkökulma jää kevyenlaiseksi, mutta seuraava kirja paikkasi sen osuuden mainiosti. Ketkäköhän Kaarnirannalla on seuraavana tähtäimessään?