Tiina Raevaara (toim.): Voiko se olla totta?

Tiina Raevaara (toim.): Voiko se olla totta? - Skeptisiä näkökulmia nykymenoon
Ursa 2017
Julkaisija: Skepsis ry
Sivuja: 227

Tässä kirjassa yhteensä 12 kirjoittajaa käsittelee artikkeleissaan joltain kantilta tietämättömyyttä ja erilaisia harhaluuloja suhteessa vallitsevaan tieteelliseen tietoon. Tietoahan on tarjolla aivan valtavia määriä, ja erityisesti sosiaalisen median myötä on tuntunut vahvistuvan se, että ihmiset hakeutuvat omiin "kupliinsa", joissa jylläävät asioista samaa mieltä olevat henkilöt. Siinä ei sinänsä ole mitään erikoista, ilmiö on varsin ymmärrettävä. Tämä kirja pyrkii tarjoamaan näkökulmaa sille, joka haluaa ehkä kyseenalaistaa omaa tai jonkun toisen kuplaa, mutta pysytellä samaan aikaan objektiivisena.

Monet teksteistä kohdistuvat terveyteen liittyviin aiheisiin. Se ei ole yllättävää, kun ottaa huomioon, miten usein uutisissa kerrotaan erilaisista terveysvaikutuksiin liittyvistä tutkimuksista. Asiaan perehtymättömän maallikon on vaikeaa pysyä perillä siitä, mikä kulloinkin onkaan terveellistä ja mikä ei, kun tutkimuksista kertovat artikkelit eivät yleensä edes yritä ottaa siihen kantaa - eikä niiden pitäisikään. Minulle itselleni tuli isona yllätyksenä mm. se, ettei syöpäseulonnoilla pystytä vähentämään noihin syöpiin kuolleisuutta. Intuitiivisesti tämä vaikuttaa hämmentävältä, ja arvatenkin sen vuoksi niitä edelleen jatketaankin. Intuitio ei kuitenkaan ole sama asia kuin totuus, vaikka siltä tuntuisikin.

Tottahan mukana on myös yliluonnollisuuksiin liittyvää tekstiä. Skepsishän on pitkään tarjonnut rahapalkkion siitä, jos joku kykenee valvotuissa olosuhteissa esittämään paranormaalin ilmiön. Tarjouksen ehdot on kerrottu, ja minä pidin kovasti osasta, jossa kerrottiin aikojen saatossa tapahtuneista yrityksistä vastata tähän haasteeseen. On syytä korostaa, ettei näitä tapauksia ole kirjoitettu mitenkään pilkkaavassa tai vahingoniloisessa sävyssä.

Jos katsoo tuota sivun oikeassa reunassa olevaa listaa kirjailijoiden esiintymistaajuudesta blogissani, niin ei ole yllättävää, että nostan vielä Kari Enqvistin nimen esille. Hänen tekstinsä käsittelee tieteellisen tiedon ja tieteellisen maailmankuvan kohtaamia haasteita. Se on suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa, jonka mielessä tai puheessa tuppaavat yhdistymään sanat "tiede" ja "vain".

Ennen kuin kukaan ryntää kommenttikenttään yhdistämään sanoja "tiede" ja "kupla", niin kyllä, minä katson olevani siinä tieteellisessä kuplassa. Mutta ainakin se kupla on varsin hyvin perusteltu.

Suosittelen!

Carlo Rovelli: Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta

Carlo Rovelli: Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta
Suomennos: Markku Sarimaa
Ursa 2016
Sivuja: 96

Kuten tämän blogin seuraajat ovat luultavasti huomanneet, minun tekee aina aika ajoin mieli lukea populaaria fysiikkaa. En enää muista mistä tämä kirja tuli vastaan, mutta se kuulosti kovin houkuttelevalta.

Moderni fysiikka, erityisesti kvantti-ilmiöt, ovat niin vieraita tavalliselle arkiselle kokemusmaailmallemme, että niistä on hyvä lukea toisenkin kerran. Luultavasti niiden ymmärtäminen vaatisi siihen liittyvän matematiikan ymmärämistä, mutta ilman sitäkin niistä on nautinnollista lukea silloin, kun kirjoittaja on onnistunut.

Olen ehtinyt lukea näitä kirjoja koko joukon, ja joka ikinen kerta on vastaan tullut jotain uutta. Ei ehkä ilmiönä uutta, mutta jotain uutta näkökulmaa tai tietoa, mikä on muuttanut ja ainakin toivoakseni parantanut käsitystä asioista. Jälleen kerran, Rovelli onnistuu siinä samassa. Hänen luentonsa todella ovat lyhyitä, ja minä ahmaisinkin tämän kirjan kertaistumalta. Se on jotain, mitä ei tapahdu juuri koskaan.

Tuossa yllä onkin mainittu kirjan ilman muuta surimmat vahvuudet: tämä on niin lyhyt, että kaikkien pitäisi jaksaa lukea se ongelmitta ja riippumatta siitä, miten vastenmieliseltä fysiikka lähtökohtaisesti voi tuntua. Lyhyydestä huolimatta tästä saa irti aimo annoksen tietoa, joten myös "hyötysuhde" on erinomainen.

Suosittelen tätä lämpimästi niille lukijoille, joilla ei ole taustaa fysiikasta niin populaarina kuin muutenkaan. Tämä on tosiaan pelkkä suupala, mutta tarjoaa silti hyvin sisältöä jo itsessään, mutta voi myös innostaa lukemaan aiheesta enemmänkin.

Martin Rees: Ennen alkua

Martin Rees: Ennen alkua - oma maailmankaikkeutemme ja muut
Suomennos: Hannu Karttunen
Ursa 2000, alkup. 1997
Sivuja: 284

Joskus Esko Valtaojan kirjoja lukiessani olen miettinyt, miltä ne voisivat näyttää, jos hän keskittyisi pelkästään asiaan ilman mitään sivujuonteita. Rehellisyyden nimissä on sama sanottava myös Kari Enqvististä, mutta hänen kohdallaan rönsyily ei ole yhtä silmiinpistävää. Vastaus pohdintaani tuli tässä kirjassa, jonka juuri Valtaoja tuli maininneeksi omassa Kosmoksen siruja -kirjassaan.

Kirjoittaja Martin Rees on Kuninkaallinen tähtitieteilijä - Astronomer royal, ja varmasti paljon muutakin. Valtaojan mukaan hän on myös hyvin keskeinen hahmo tiedeyhteisössä, joten meriittien pitäisi riittää kirjoittamaan myös populaarista kosmologiasta. Ja niinhän ne näyttävät riittävänkin.

Minun mittapuullani Rees lyö laudalta kaksi edellä mainittua herraa, mitä ei ole syytä vähätellä. Hän tosiaan malttaa pysytellä tiukasti asiassa. Se on tässä yhteydessä hyvä asia, sillä tekstiä on ihan riittämiin ilman harhailujakin. On mielenkiintoista huomata, miten monta kertaa jaksankaan lukea tavallaan samasta asiasta yhä uudestaan ilman että alkaisi tuntua pitkästyttävältä tai siltä, että johan tämä on tullut käsitellyksi. Kyse on vaikeasti ymmärrettävistä asioista, ja jälleen kerran tunnen kuvan aiempaa kirkkaammaksi.

Reesin lähestymistapa on hyvin järjestelmällinen ja johdonmukaisesti etenevä. Sivujuonteiden puuttuminen tekee tästä myös hieman oppikirjamaisen ja samalla kohtalaisen raskaan luettavan, mutta tietomäärä sivua kohti on myös korkea.

Samat ennakkotietovaatimukset, jotka olen ainakin Enqvistin yhteydessä maininnut, pätevät tässäkin. Suosittelen lämpimästi ainakin niille, joiden mielestä Valtaojalla on tapana harhailla tarpeettoman kauas.

Erityinen kiitos on esitettävä kirjan suomentajalle Hannu Karttuselle, jonka jälki on huomattavan sujuvaa. En tullut kertaakaan ajatelleeksi, että tätä ei alun perin olekaan kirjoitettu suomeksi.

Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja

Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja
Ursa 2010
Sivuja: 335

Olen ehtinyt kirjoittaa jo niin monesta Valtaojan kirjasta, että on kovin vaikeaa keksiä enää mitään uutta. Tämänkertainen kirja on vieläpä kokoelma muualla aiemmin julkaistuista teksteistä ja joistain julkaisemattomista, eli kyse ei edes ole teoksesta, joka muodostaisi teemaltaan yhtenäisen kokonaisuuden.

Sen verran kuuluu toistaa, että muistaa ylistää Valtaojan kirjoittajantaitoja. Hänen tekstinsä on sujuvaa ja mukaansatempaavaa. Useimmiten tulee tunne, ettei sillä edes ole niin väliä, mistä aiheesta hän kirjoittaa, sillä tulos on joka tapauksessa kiinnostavaa ja viihdyttävää. Hänellä on hyviä näkökulmia suunnilleen kaikkiin asioihin, mikä seikka nojautuu hänen laajan yleissivistyksensä varaan.

Populaarina tiedekirjana pidän tätä kevyenlaisena. Tämä johtuu pitkälti siitä yhdistävän teeman puuttumisesta, tekstejähän ei ole harkittu toisiaan täydentämään, ja siksi mukana on myös jonkin verran toistoakin.

Hauskana yksityiskohtana mainitsen sen, että jokaiseen tekstiin on kirjoitettu jälkisanat. Kirjoittamisajankohdan ja kirjan julkaisuajan välillä on kulunut vaihteleva määrä aikaa, ja Valtaojalla itselläänkin on joistain aiheista tuoreempaa tietoa. Joissain tapauksissa taas valaistaan sitä tarkoitusta, johon teksti on alun perin kirjoitettu.

Kiinnostavimpana antina pidin kirjoituksia tulevaisuuden visioista. Erityisesti jäi mieleeni ajatus siitä, että tietotekniikan kehittyessä ihmisen koko aivokapasiteetti voitaisiin tallettaa ja simuloida tietokoneella, ja heti ensiksi tulee mieleen, että mitäs jos sitä kapasiteettia laitettaisiin saman tien vähän lisääkin? Edes mielikuvitus ei riitä asettamaan rajoja sille, mitä sen jälkeen voikaan tapahtua. Toinen mieleenpainuva kirjoitus oli historiikki avaruuden valloituksesta. Fiktiivinen kertomus on kirjoitettu vuonna 2957, tasan tuhat vuotta ensimmäisen miehitetyn avaruuslennon jälkeen, ja kertoo miten kaikki siitä etenikään.

Kun Valtaoja on ehtinyt kirjoittaa jo melkoisesti omasta alastaan, niin voisi olla kiinnostavaa, jos hän kirjoittaisikin kirjan jostain ihan muusta. Jostain, mitä hän ei ammattinsa puolesta tunne lainkaan. Veikkaan, että tulos olisi siitä huolimatta hyvä.

Esko Valtaoja: Ihmeitä

Esko Valtaoja: Ihmeitä - kävelyretkiä kaikkeuteen
Ursa 2007
Sivuja: 303 

Ihmeitä on Valtaojan trilogian viimeinen osa. Edelliset kirjat Kotona maailmankaikkeudessa ja Avoin tie olivat erinomaisia kokemuksia, joten en odottanut tältäkään yhtään sen vähempää. Valitettavasti jouduin pikkuisen pettymään.

Kotona maailmankaikkeudessa sopi tähtitieteilijän kirjoitettavaksi mitä parhaiten. Siinä Valtaoja pääsi käyttämään hyväksi valtavaa tietomääräänsä ja erikoisalaansa täysimääräisesti, vaikkei keskittynytkään yksinomaan tähtitieteeseen. Avoin tie siirtyi pikkuisen sivuun hänen ydinosaamisalueeltaan, mutta oli silti oikein osuva teos, ja hyödynsi kirjoittajan lahjoja hienosti. Ihmeitä on jatkanut samaan suuntaan: yhä kauemmas tähtitieteen alueelta, ja kirjoitustapa on saanyt edellistäkin suuremman roolin.

En erityisesti syttynyt Kaiken käsikirjasta, koska se ei tuntunut kunnolla keskittyvän mihinkään ja sen vuoksi aiheiden käsittely jäi turhan pintapuoliseksi. Tässä kirjassa on vähän samaa vikaa. Edellisistä kirjoista poiketen tässä ei ole selkeää teemaa, jonka ympärille aiheet sijoittuvat, vaan kappaleet ovat irrallaan toisistaan. Sikäli en osaa oikein nähdä, millä tavoin tämä edes kuuluu trilogiaan, sillä tämä ei täydennä edellisiä eikä muodosta niiden kanssakaan kokonaisuutta.

Kuten Kaiken käsikirjan kohdalla mainitsin, on Valtaoja parhaimmillaan omalla alueellaan. Harmillisesti sitä omaa aluetta on tässä kirjassa vain pari kappaletta. Laajasti sivistyneenä miehenä hän osaa käsitellä muitakin aiheita hyvin ja pohdintoja on mukavaa seurata, mutta ne eivät silti yllä yhtä korkealle tasolle. Ehkä tässä on tullut vastaan pienoista aiheiden loppumista, kun parhaat paukut on jo ehditty käyttää aiemmin.

Kaikesta huolimatta haluaisin lukea lisää Valtaojan kirjoja, jos niitä vain olisi olemassa. Niille, jotka eivät ole tutustuneet mieheen vielä ollenkaan, kehotan tekemään sen pikapuolin. Kotona maailmankaikkeudessa kannattaa ilman muuta lukea riippumatta siitä, tunteeko aihetta jo entuudestaan vai ei, ja sen jälkeen ei muita myyntipuheita tarvitakaan.

Esko Valtaoja: Avoin tie

Esko Valtaoja: Avoin tie - kurkistuksia tulevaisuuteen

Ursa 2004 

Sivuja: 275

Olen tullut lukeneeksi e-kirjoja kovin vähän. Suosin edelleen perinteistä kirjaa, mutta sähköisellä versiolla on eittämättä omat hyvät puolensa, jotka tulevat kouriintuntuvasti esiin mm. matkustaessa, jos kannettavaa on muutenkin mukana enemmän kuin olisi väliksikään. Olin vastikään laskettelureissulla, ja luettavana oli yksi pokkari sekä Avoin tie e-kirjana. Aloitin molemmat poikkeuksellisesti samaan aikaan, ja tämä valtasi lukuajan melkeinpä kokonaan, juuri käytännöllisyytensä ansiosta.

Avoin tie on jatkoa Valtaojan kirjalle Kotona maailmankaikkeudessa, ja yrittää vastata kysymykseen siitä, mihin ihmiskunta on menossa. Tai ehkä "vastata" on turhan voimakkaasti sanottu, pikemminkin asiaa pohditaan eri kanteilta ja mietitään, millaiset tapahtumat tuntuvat todennäköisiltä. Koska Valtaoja on tähtitieteilijä, niin avaruus on kirjassa vahvasti korostuneena. Jos toisaalta ajatellaan, että ihmiskunta ennen pitkää levittäytyy maan ja kenties koko aurinkokunnan ulkopuolelle, niin onhan kyseessä elämänmuotojen suurin harppaus sen jälkeen, kun monisoluiset lajit kehittyivät, minun mielestäni suurempi kuin siirtyminen merestä kuivalle maalle. Siinä mielessä näkökulman painotus on perusteltua.

Kaksi ensimmäistä lukua tarkastelevat tulevaisuuden ennustamista yleensäkin. Yrittäjiä on ollut kautta aikojen, ja sopivassa tilanteessa esim. auringonpimennyksen "ennustaminen" on voinut riittää tekemään ihmisestä suuren näkijän ja jumalten kumppanin. Kaksi seuraavaa puolestaan keskittyvät maailmanloppuun, miten sitäkin on aina povattu tulevaksi melko pian - tyypillisesti saman vai viimeistään seuraavan sukupolven aikana. Tältä osin tähtitieteilijän pohdinnat avaruudesta koituvan maailmanlopun muodoista ja todennäköisyyksistä on kirjan kovaa ydintä. Se ei perustu arvauksille, vaan on tiukkaa faktaa.

Seuraavaksi siirrytään ihmisen ja ihmiskunnan pariin. Voisiko yksittäisen ihmisen kykyjä jotenkin kasvattaa selviämään alati paisuvista vaatimuksista? Entä miten selvitään väestönkasvusta, käykö maapallo liian ahtaaksi? Hyvinvointi on nykyäänkin jakautunut kovin epätasaisesti, voisiko sen jakaa paremmin? Näiden kysymysten jälkeen haaveillaan vielä aiemmin mainitsemastani avaruuden "valloituksesta".

Pääosin Valtaojan tarkastelema tulevaisuus ei ulotu kovinkaan pitkälle, vain suunnilleen sadan vuoden päähän. Tämä on sikäli järkevää, että mikäli tieteen ja teknologian kehitys jatkuu samaan tapaan kuin viimeiset sata vuotta on tapahtunut, ovat kaikki pidemmälle menevät veikkailut aivan turhia. Mihin tahansa ei noin lyhyessä ajassa suinkaan ehdi, mutta tekniikan suhteen rajat ovat mielikuvituksellisia. Itseäni viehättää kovasti ajatus tietokoneiden älyn ja luovuuden singulariteetista, eli siitä kohdasta, jossa ne saavuttavat ihmisten kyvyt. Kukin voi itse ajatella, millaista voisikaan olla, jos tietokone pystyisi suoriutumaan älyllisesti ihmistä paremmin vapaasti valitulla sovellusalalla. Työtä se jaksaisi tehdä yötä päivää, ilman lomia, viikonloppuja ja helatorstaita.

Valtaojan kirjojen yhteydessä kuuluu mainita hänen mainiosta kirjoitustyylistään. Tuntuu pikkuisen siltä, että on ihan sama, mitä aihetta hän käsittelee, sillä lopputulosta on aina mukavaa ja mielenkiintoista lukea. Sama pätee tässäkin tapauksessa.

Tämän kirjan jälkeen trilogiassa on vielä jäljellä Ihmeitä: kävelyretkiä kaikkeuteen. Aion ilman muuta lukea senkin ajallaan. Helmetin käyttäjille on pieni mainos paikallaan: molemmat kirjat ovat lainattavissa e-kirjoina, joita voi nykyään myös varata.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Ursa 2012

Sivuja: 212

"Kaiken käsikirja" on kunnianhimoinen nimi kirjalle. Heti alkuun uskallan paljastaa, että kirja ei kuitenkaan tarjoa vastausta kaikkeen. Pikemminkin nimi viittaa siihen, että tällä kertaa Valtaoja ei ole malttanut pysytellä vain yhdessä aiheessa, vaan kirjoittaa lyhyemmin kymmenestä. Lukujen nimet ovat Todellisuus, Lait, Kaiken alku, Järjestyksen kasvu, Elämä, Ihminen, Historia, Oikea ja väärä, Usko ja tieto sekä Henki.

Ensimmäisessä luvussa filosofoidaan todellisuuden olemuksella, eikä se tunnu vastaavan oikein mihinkään. Samalla se antaakin esimakua koko kirjasta: parisataa sivua ja kymmenen aihetta tarkoittaa väistämättä sitä, että jokaiseen aiheeseen tarjotaan pelkkä pintaraapaisu. Se  ei välttämättä ole huono asia, sillä kustakin aiheesta on takuulla tarjolla yllin kyllin lisää luettavaa, ihan populaarillakin tasolla, osa Valtaojan itsensä kirjoittamana. Niinpä voisikin ajatella, että tämä kirja sopisi ensimmäiseksi populaariksi kirjaksi ihmiselle, joka ei ole ihan varma siitä, mikä kiinnostaa. Lukekoon lyhyesti kymmenestä aiheesta ja jatkakoon sitten syvemmälle mieluisimmalta tuntuvassa.

Minusta Valtaoja onnistuu parhaiten niissä luvuissa, jotka käsittelevät hänen omaa alaansa, eli tähtitiedettä. Lyhyestikin kuvaten maailmankaikkeuden synty on edelleen kiinnostavaa luettavaa, vaikka aihe alkaakin minua pikkuisen jo puuduttaa, siksi monta kertaa se on jo tullut käsitellyksi. Sen sijaan niille lukijoille, jotka ovat aiheessa ensikertalaisia, nämä lyhyet luvut varmasti tarjoavat mukavan kevyen ensikosketuksen.

Minun lukukokemustani yleensäkin heikensi tuntuvasti se, että olen suhteellisen lyhyen ajan sisällä lukenut kokonaisia kirjoja, jotka käsittelevät näiden eri lukujen aiheita. En sentään ihan jokaisesta, mutta suurimmasta osasta kuitenkin. Valtaoja kirjoittaa todella hyvin ja mielenkiintoisesti, mutta ei hänkään mitään sille voi, että mm. Dawkinsin Geenin itsekkyys ja Enqvistin Monimutkaisuus ovat käsitelleet osittain samoja asioita paljon perinpohjaisemmin.

Kuten sanottu, Kaiken käsikirja on hyvä lähtökohta populaarin tieteen maailmaan. Mutta jos on jo lukenut Valtaojan aiemmat kirjat (minä en ole), niin tarjoaako tämä oikein mitään uutta? Ehkä tämä avaakin kirjoittajalleen uusia latuja, ja kyseessä onkin populaaritiedeviihde, joka juttelee mukavaan tyyliin asiallisesta asiasta, mutta pysyttelee pinnan tuntumassa heittäytymättä syvyyksiin.

Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa

Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa

Ursa 2001, 315 sivua.

Edellisestä arvostelustani tuntuu olevan jo ikuisuus. Meillä on ollut Wii-pelikonsoli jo pari vuotta, mutta se on päätynyt toden teolla käyttöön vasta tänä keväänä. Viime viikolla avasimme pakkauksesta Super Mario Galaxy -pelin, ja joudun totuuden nimissä tunnustamaan sen rokottaneen oman osansa lukuajastani. Tämänkertainen kirjani on myös liidellyt samoilla seuduilla, eli etsiskelemässä elämää eri puolilta avaruutta.

Kotona maailmankaikkeudessa päätyi lukulistalleni jo viime syksynä lukiessani Valtaojan ja Juha Pihkalan keskustelukirjoja Nurkkaan ajettu Jumala? sekä Tiedän uskovani, uskon tietäväni. Silloin vastakkain olivat uskonto ja tiede, ja yksi kiinnostavimmista aiheista oli elämän synty. Valtaoja osoittautui aiheesta mainioksi keskustelijaksi, eikä ihme, sillä Kotona maailmankaikkeudessa käsittelee nimenomaan sitä, ja teki niin vieläpä Tieto-Finlandian arvoisesti. 

Keitä me olemme? Mistä olemme peräisin? Siinä kaksi kysymystä, joita kirjassa tarkastellaan eri kanteilta. Pääasiassa lähestymistapa on tieteellinen, ja on hauska nähdä mm. miten tieteen kehityksen myötä tila jumalalliselle asioihin puuttumiselle on käynyt yhä ahtaammaksi. Tähtitieteilijät tietävät, miten taivas ja maa ovat syntyneet, ja mistä yö ja päivä sekä meret ja maat ovat peräisin. Astrobiologit puolestaan lähestyvät vähä vähältä elämän syntymekanismeja ja näkevät siinä aina vain vähemmän tarvetta "hengen puhaltamiselle materiaan". Elämää on löydetty maapallolta niin monenlaisista ympäristöistä; kilometrien syvyydestä kallion sisältä ja tulikuumasta vedestä valtamerten pohjasta, että ylipäätään elämän olemassaolo ei paljoa vaadi. Jos nestemäistä vettä sekä energiaa vain on tarjolla, niin elämän ylläpidolle on edellytykset olemassa.

Uskonnollinen näkökulma aiheeseen on yksi mahdollisuus, ja sillekin suodaan tarkastelussa oma osuutensa. Itseäni viehätti sen ajatuksen korostaminen, ettei ole mitään syytä olettaa ihmisen edustavan millään tapaa kehityksen huippua universaalisti. Omalla planeetallamme niin voi hyvin ajatella ja ajatus on jopa oikeutettu, mutta se katsantokanta estää samalla tehokkaasti tarkastelemasta asioita laajemmin. Mikäli oletus siitä, ettemme ole edes Linnunradan - saati sitten maailmankaikkeuden - ainoita älyllisiä olentoja pitää paikkansa, niin on hyvin todennäköistä, että ihminen näyttäisi niiden muiden silmissä kovin alkeelliselta lajilta.

Elämän ja erityisesti älyn etsiminen muualta avaruudesta on aivan oma osuutensa kirjassa. Sen tarkastelussa on mukana myös luku ufoista ja maailmanlaajuisista salaliitoista, joten käsittely on hoidettu monipuolisesti. Vakavammat luvut antavat minun mielestäni hyvän vastauksen Enrico Fermin aikanaan esittämälle kysymykselle "No missä he sitten ovat?", mutta en aio ryhtyä selittämään sitä tässä :)

Valtaoja on hyvä kirjoittaja. Fyysikko voisi kertoa monet näistä asioista hyvin tiiviisti mutta samalla niin rutikuivasti, että karhukaistenkin hengissä pysyminen olisi jo uhattuna. Valtaojan teksti vaatii hieman enemmän pituutta, mutta sitä lukee ilokseen. Hänellä on taito selittää ilmiöitä ja asioita hienosti valituin esimerkein, jolloin mitään esitietoja fysiikasta ei tarvita. Olen aikojen saatossa lukenut jonkin verran kansantajuista fysiikkaa, ja Valtaojan valitsemat esimerkit ja vertaukset ovat mielestäni huippuluokkaa.

Ainoa miinus koko kirjalle tulee siitä, että ajan hammas on ehtinyt jo aloittaa nakerruksensa. Sellaiset osuudet, joissa viitataan teknologian kehitykseen, eivät voi olla kärsimättä siitä että julkaisun jälkeen on ehtinyt kulua kymmenen vuotta. Nyt tiedämme jo onko jotain tapahtunut vuonna 2004 tai 2007 ja pidättelemmekö jo hengitystämme sen vuoksi, mitä 2010-luvulla olikaan määrä saavuttaa.

Suosittelen tätä(kin) kirjaa lämpimästi. Samalla uskallan esittää arvauksen, että jos tähtitieteen alalta haluaa lukea kansantajuista tietokirjallisuutta, niin Valtaojan muutkin teokset ovat erinomainen lähtökohta.