Eve Hietamies: Yösyöttö

Eve Hietamies: Yösyöttö
Otava 2010
Lukija: Antti Virmavirta
Äänikirjan kesto: 10h 44min

Antti Pasanen on toimittaja ja vastasyntyneen pojan isä. Hän joutuu yllättäen yksinhuoltajaksi, kun vaimo ilmoittaakin ettei hänestä ole tähän, ja lähtee taksilla tiehensä.

Jos joku päättäisi kirjoittaa kirjan tilanteessa, jossa nainen jää yllättäen yksinhuoltajaksi kun mies lähtee lapsen syntymän jälkeen omille teilleen, niin tuo asetelma yksin ei riittäisi sisällöksi. Kun yksinhuoltajaksi jääkin äidin sijaan isä, on tilanne hieman erilainen. Tämä kirja keskittyy oikeastaan kokonaan siihen erilaisuuteen.

Antti ei ole perehtynyt vauvan hoitamiseen liittyviin asioihin oikeastaan yhtään, vaan kaikki tulee hänelle yllätyksenä. Hänen persoonansa ei vaikuta aivan niin vastuuttomalta miltä tuo tilanne kuulostaa, mutta tällä tavalla sitä edellä mainittua sisältöä on saatu luotua lisää, ja samalla muutamia ihan hauskoiltakin kuulostavia väärinkäsityksiä.

Pakon edessä Antti selviytyy vanhempana olosta yhä paremmin, vaikka matkalla onkin mutkia ja töyssyjä. Lukijalle - ainakin sellaiselle joka on itsekin osallistunut pienen lapsen hoitoon - matka kuulostaa tarpeettoman hankalalta, mutta juuri sen varaanhan koko kirja on rakennettu. Monta seikkaa olisi voinut hoitaa helpomminkin, ja ottaen huomioon Antin ammatin ei tiedon hankkimisenkaan pitäisi hänelle olla aivan niin vierasta kuin nyt annetaan ymmärtää.

Vaikka tämä onkin kirjoitettu melko kevyeen sävyyn, on takana myös jotain ajatuksia herättävää. Yhteiskunnassamme puhutaan tasa-arvosta siellä ja täällä ja toisinaan se tuntuu menevän jo liiallisuuksinkin. Siitä huolimatta tällainen kirja on mahdollista kirjoittaa ja onpa siitä tehty oikein elokuvakin. Miten tasa-arvoisia oikein olemme, jos on näin erikoista, kun lapsen hoitajana onkin äidin sijaan isä?

Robert Galbraith: Pahan polku

Robert Galbraith: Pahan polku
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Lukija: Eero Saarinen
Otava 2015 (alkup. 2015)
Sivuja: 429
Kesto: 18h 7min

Cormoran Striken tarina jatkuu. Tällä kertaa hänen toimistoonsa on lähetetty irti sahattu jalka. Vastaanottajaksi on aluksi merkitty Strike, mutta myöhemmin se onkin korjattu Robinin nimelle. Kirjan edistyessä käy ilmi, että liikkeellä on sarjamurhaaja, joka tykkää tappaa nuoria naisia ja leikata heidän ruumiinosiaan muistoksi.

Koska jalan lähettäjällä näyttää olevan jotain henkilökohtaista Strikeä kohtaan, alkaa hän miettiä voisiko kyseessä olla joku, jonka hän tuntee. Hyviä ehdokkaita löytyy peräti kolme, ja heitä aletaan tietysti jäljittää ja käydä läpi, mitä kukin on tehnyt ja miten he liittyvät Strikeen. Kirjan nimeen sopien he kaikki ovat varvin vastenmielisiä miehiä, ja lukijalle sopisi oikein mainiosti, että he kaikki jäisivät kiinni.

En varmaankaan spoilaa liikaa, jos kerron, että yksi näistä kolmesta todella on haettu tekijä. On mielenkiintoista nähdä, nousevatko he esiin vielä sarjan myöhemmissä osissa. Oma arvaukseni on, että nousevat, sillä he ovat liian kiinnostavia ja Strikeen liittyviä joutuakseen noin vain unholaan.

En osaa arvioida, millainen tämä kirja on puhtaasti dekkarina, mutta Rowling on onnistunut koukuttamaan minut seuraamaan Striken ja Robinin tarinaa. Se onkin eittämättä ainakin yhtä tärkeä osa sarjan juonta kuin kunkin kirjan dekkaritapahtumat; samaan tyyliin kuin Harry Pottereissakin osaltaan oli.

Vaikka tässä olikin vastenmielisiä henkilöitä ja tapahtumia, niin pidin silti kovasti. Odotan innolla sarjan seuraavaa osaa, joka näköjään on alkuperäiskielellä ilmestynyt viime kuussa. Mielessäni Eero Saarisen ääni liittyy niin vahvasti Strikeen, että toivon hänen jatkavan lukijana sarjan loppuun asti. Pidän itsestään selvänä, että kaikki osat päätyvät äänikirjoiksi.

Kalle Lähde: Happotesti

Kalle Lähde: Happotesti
Otava 2016
Sivuja: 239
Lukija: Aku Laitinen
Kesto: 6h 25min

Happotestin päähenkilö on irtisanoutunut työstään kuusi viikkoa sitten. Sen jälkeen hän on ilmeisesti keskittynyt vain juopottelemaan, ja siinäpä on kirjan teema ja pitkälti sisältökin kaikessa karuudessaan. Kirja on kirjoitettu minäkertojan ajatusten äänenä, mikä toimiikin erityisen hyvin, sillä kirjan tarkoitus on nimenomaan valaista sitä, mitä alkoholistin päässä liikkuu.

Aluksi mieleen tulee Juoppohullun päiväkirjat, sillä tässäkin toilaillaan humalassa, kustaan housuun ja paskannetaan vähän minne sattuu. Juomaan livistetään vaimolta salaa eikä rahahuoliakaan ole, jos tämä ei ole piilottanut pankkitunnuksia tarpeeksi hyvin. Hauskuus alkaa kuitenkin karista varsin nopeasti, ja käy ilmi, että tässä on nyt tosi kyseessä, eikä vain kepeä hauskanpito.

Juominen on päähenkilön elämän ainoa sisältö. Hän uskottelee itselleen tekevänsä kaikenlaista muutakin, ja ainoastaan rentoutuvansa parin oluen merkeissä. Tietenkään hän ei ikinä juo vain paria olutta, vaan joko niin paljon kuin juotavaa on, tai niin paljon kuin kykenee. Pään sisäisten selitysten ja juomisen oikeutuksen tulva on loppumaton. Itsepetoksen määrällä ei ole minkäänlaista rajaa, jos sillä vain voi antaa itselleen luvan juoda.

Vaikka päähenkilömme käyttäytyy täysin vastuuttomasti, hän ei silti ole täysin vastuuton. Hän vaikuttaa ymmärtävän, mitä on tehnyt, muttei kykene lopettamaan muuten kuin hetkellisesti. Aina on nurkan takana uusi houkutus tarjolla, ja siihenhän ei voi olla tarttumatta.

Olen kuullut sellaisia mielipiteitä, että alkoholistit (tai päihdeongelmaiset yleisemminkin) eivät ansaitse sääliä tai ole oikeutettuja hoitoon, koska ovat itse aiheuttaneet tilansa ja päättäneet juoda. Mutta tämä kirja valaisee mielestäni tilannetta hyvin: ei juominen ole kuin korkeintaan näennäinen valinta, sillä kyllä tässä viina on se joka vie, juopon osaksi jää vikistä. Minusta alkoholistin täytyy saada apua, mutta vasta silloin jos hän itse haluaa raitistua. Pakolla sitä ei voi kuitenkaan tehdä, sillä kyse olisi korkeintaan tauosta. Mutta jos hän itse haluaa lopettaa pysyvästi juomisen, niin siinä häntä täytyy auttaa. On hyvin ikävää, että ennen sitä lopettamista kärsijänä on lähinnä juopon lähipiiri, ei niinkään hän itse. Tämän lähipiirin oikeudet ovat harmillisen kapeat.

Lukemani valossa minun on hyvin vaikea ymmärtää, miten voi olla mahdollista, että alkoholistille saa ihan laillisesti myydä tai luovuttaa alkoholia. Mikäli yhteiskuntamme ei uskoisi kieltolakeihin, vaan viinaa saisi myydä kaikille iästä tai kellonajasta riippumatta, niin voisin jotenkin käsittää, että sitä saa antaa myös sille, jonka elämä ei millään muotoa alkoholia kestä. Mutta koska uskomme kieltojen voimaan, niin miksi ihmeessä emme kiellä anniskelua sille, jolla ongelma on jo olemassa? Kellonaikarajoituksia on käsittääkseni perusteltu juuri ongelmaisten auttamisella, mutta eikö olisi johdonmukaisempaa kieltää viina niiltä ongelmaisilta kokonaan? Kirjan sankaria rajoitukset kylläkin haittaavat, mutteivät todellakaan pelasta häntä yhtään miltään. Tiedän hyvin, että tällaisen myyntikiellon valvominen olisi hyvin vaikeaa, mutta aivan vastaavanlaisia vaikeuksia liittyy myös alaikäisiin ja muihin päihteisiin, eikä kieltolaista niiden kohdalla tietääkseni silti olla luopumassa. Tässä on kyse selkeästä epäjohdonmukaisuudesta.

Ei ole väärin todeta, että alkoholin kohdalla yhteiskunnassamme vallitsee valuvika. Alkoholi on jotenkin saavuttanut aivan liian näkyvän ja korkean aseman, eikä sitä noin vain tulla horjuttamaan. Jos tunnustetaan tosiasiat, niin meillä on jopa kalenteriin merkitty useita juhlapäiviä, jotka ovat olemassa vain siksi, että ihmiset voisivat silloin ryypätä oikein luvan kanssa. Minulla ei ole mitään järkevää ehdotusta, mitä tuolle asialle pitäisi tehdä, sen verran realisti kuitenkin olen. Asennemuutosta kaivattaisiin. Ongelmajuominen ei saisi ensimmäisenä yhdistyä mielikuviin hassuista toilailuista. Housunlahkeesta valuva hallitsemattomasti räjähdyksellä tullut vesipaska voisi olla parempi, noin ensi alkuun.

Palatakseni kirjaan itseensä, pidin siitä todella paljon. Välillä kuuntelu oli melkeinpä ahdistavaa, kun tiesi mitä tuleman piti, mutta odotin silti innolla, että pääsisin taas jatkamaan. Enkä voi mitään sille, että myös loppuvaiheilla jotkin toilailut huvittivat minua, vaikka tarina kokonaisuudessaan onkin jotain aivan muuta.

Tälle on jatko-osakin jo julkaistu, ja malttamattomana odotan, että pääsisin siihen käsiksi. Olen jo hankkinut sen itselleni, mutta koetan malttaa mieleni ja edetä ennalta kaavailemassani järjestyksessä. Teemaankin sopii se, että houkutuksilta kyetään kieltäytymään, tai ainakin suhtautumaan niihin oikealla kohtuullisuudella.

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Otava 2014
Sivuja: 459
Äänikirjan lukija: Eero Saarinen
Kesto: 17h 24min

Tässä tulee J.K.Rowlingin Cormoran Strike -dekkarisarjan toinen osa. Melkein kaikki, mitä sanoin Käen kutsun yhteydessä, pätee tässäkin.

Juoni tietysti on erilainen. Tällä kertaa heti alussa ei tapahdu murhaa, vaan Striken toimistoon tulee kirjailija Owen Quinen vaimo pyytämään, että Strike voisi käydä noutamassa hänen miehensä. Mies ei löydy aivan niin helposti, vaan häntä joudutaan jäljittämään pitkän aikaa. Kun mies lopulta löytyy, ei jää epäselvyyttä siitä, etteikö hän olisi joutunut murhan uhriksi.

Kirjailijan jäljiltä jää uuden kirjan käsikirjoitus, missä viitataan useisiin hänen lähipiirinsä ihmisiin, mutta ei kovinkaan positiivisessa sävyssä. Sen perusteella voisi arvella, että hänellä on saattanut hyvinkin olla vihamiehiä, mutta tapa, jolla hänet on surmattu, on silti vertaansa vailla.

Mielestäni tämä rikostapaus oli mielenkiintoisempi kuin Käen kutsussa, mutta silti päähenkilöt Cormoran Strike ja hänen apulaisensa Robin tahtovat varastaa show'n. Tietysti heidän tarinansa täytyykin olla kiinnostava, jotta lukijalla olisi tarve lukea seuraavatkin osat. Dekkareita julkaistaan niin tolkuttoman paljon, että kirjailijan on käytännössä pakko keskittyä erityisesti siihen, että lukija koukutetaan lukemaan juuri hänen sarjaansa. Ei Rowling siinä mitenkään ylittämättömän hyvin onnistu, mutta niin hyvin kuitenkin, että odotan innolla sarjan kolmannenkin osan kuuntelemista - se on jo valmiina jonossa odottamassa vuoroaan.

Robert Galbraith: Käen kutsu

Robert Galbraith / J.K.Rowling: Käen kutsu
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Otava 2013
Sivuja: 463
Lukija: Eero Saarinen
Kesto: 16h 36min

Tässä vaiheessa - viitisen vuotta kirjan julkaisun jälkeen - ei liene kenellekään epäselvää, että Robert Galbraith on Harry Pottereista tutun J.K.Rowlingin salanimi. Tämän seikan huomioiden on tavallaan hassua, että myös sarjan uudempien kirjojen kansiin painetaan edelleen kirjoittajaksi tuo salanimi. Jos totuus on kerran ihan yleistä tietoa, niin minusta tämä kuulostaa pelkältä kikkailulta.

Käen kutsu on täysiverinen dekkari. Heti alussa tapahtuu murha, jota loput 450 sivua sitten selvitellään, ja viimein lopussa paljastetaan.

En ole tämän kaltaisia rikosmysteerikirjoja juurikaan lukenut, ja mielestäni kirja oli kovin pitkä; selvästi vähemmälläkin olisi pärjännyt. Se on otettava huomioon, että kyse on sarjan ensimmäisestä kirjasta, ja siksi päähenkilön melko tarkkaa kuvailua voi pitää perusteltuna.

Juonesta sen verran, että murhan uhri oli juhlittu huippumalli, joka putoaa kotinsa parvekkeelta ja kohtaa suunnilleen samalla hetkellä jalkakäytävän ja elämänsä päätepisteen. Päähenkilö Cormoran Strike on yksityisetsivä, sotainvalidi ja entinen sotilaspoliisi, ja tottahan toki myös hyvä päättelemään.

En oikein tiedä, pitäisikö tällaisia kirjoja lukea yrittäen samalla toimia itse etsivänä ja päätellä, mitä on tapahtunut ja miten. Oma keskittymiseni ei riittänyt edes yritykseen, olin silkkana sivustaseuraajana. Luulen, että tällaiset kirjat eivät ole minulle niitä kaikkein mieluisimpia. Siitä huolimatta tulen kuuntelemaan kaksi jatko-osaakin, koska satuin ostamaan ne jo tarjouksesta.

Kirjan lukijalle Eero Saariselle annan täydet pisteet: hän eläytyy ja muuttaa ääntään äänessä olevan henkilön mukaan juuri sopivasti.

Fredrik Backman: Kiekkokaupunki

Fredrik Backman: Kiekkokaupunki
Suomennos: Riie Heikkilä Otava 2017
Painetussa kirjassa sivuja: 461
Äänikirjan lukija: Aku Laitinen
Äänikirjan kesto: 14h 56min

Björnstad on pieni kaupunki jossain päin Ruotsia. Kaupungissa on tehdas ja jääkiekkoseura. Koko kaupunki elää jääkiekosta, eikä seuran ja sen joukkueiden merkitystä kaupunkilaisille voi liikaa korostaa.

Seuran juniorijoukkue on menestynyt erinomaisesti. Sillä on erinomaiset mahdollisuudet menestyä, sillä nykyinen ikäluokka on ollut yhdessä vuosikausia, ja on seuran paras vähään aikaan. Edessä on enää vain kauden huipennus: ensin semifinaali, ja sen jälkeen finaali - tietysti. Vaikka pelaajat ovatkin vielä alaikäisiä, he ovat kuitenkin jo nyt sankareita, ja heille sallitaan paljon sellaista, mikä ei muiden kohdalla tulisi kuuloonkaan.

Erityiskohteluun liittyy kirjan varsinainen teemakin: joukkueen tähtipelaaja syyllistyy rikokseen, tai aluksi vasta häntä epäillään rikoksesta. Miten siihen pitäisi suhtautua? Rikosta ei toki voi painaa villaisella, mutta kun on se tärkeä pelikin, ja olisi kaikille - rikoksen uhria lukuun ottamatta - kivaa, jos joukkue menestyisi siinä ottelussa. Kaupungin moraali joutuu kovalle koetukselle hankalaksi muodostuvan tilanteen edessä.

Minä pidin tästä kirjasta kovasti. En muista, että yksikään kirja olisi herättänyt yhtä paljon ajatuksia, enkä silti päässyt kunnolla mihinkään lopputulokseen. Yhteiskunta rankaisee jäseniään kovin selkeillä tavoilla: antaa rikolliselle sakkoja tai passittaa tämän vankilaan. Yhteisö sen sijaan voi langettaa aivan omia rangaistuksiaan. Niitä ei vain langeteta mitenkään virallisesti, ja sosiaaliset rangaistukset voivat olla paljon raskaampia kantaakin. Toisaalta, tällaisessa tilanteessa, jossa yksittäinen yksilö on kovin tärkeä yhteisön kannalta, on mahdollista aiheuttaa yhteisölle suurta vahinkoa, jos sen kohdistaa juuri tähän yksilöön. Oikeuden edessä kaikki ihmiset ovat väitetysti samanarvoisia. Niin ei kuitenkaan käytännössä ole aina asian laita, sillä jotkut ovat vain toisia tärkeämpiä. On tavallaan harmi, ettei näitä seikkoja oikein ole mahdollista ottaa virallisessa käsittelyssä huomioon.

Tämä kirja aloitti Björnstadiin sijoittuvan kirjasarjan. Odotan jatkoa suurella mielenkiinnolla, sillä en usko, että on helppoa yltää samalle tasolle tämän kanssa.

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Miika Nousiainen: Maaninkavaara
Otava 2009
Painetussa kirjassa sivuja: 351
Äänikirjan lukija: Aku Laitinen
Äänikirjan kesto: 9h 20min

Jarkko Huttunen on lupaava nuori juoksija, jota hänen isänsä Martti valmentaa. Huttusen perhettä kohtaa suru-uutinen, kun Jarkko on kadonnut laivalta palatessaan Ruotsista kisamatkalta. Auttaakseen isäänsä surutyössä Jarkon pikkusisko Heidi ilmoittaa, että hän voi aloittaa juoksemisen uudelleen, ja isä saa valmentaa häntä.

Martti suhtautuu juoksemiseen vakavasti. Todella vakavasti. Niin vakavasti, että millään muulla ei ole merkitystä, kuin juoksemisella. Kestävyysjuoksemisella. Ja kun sanotaan että millään ei ole väliä, niin se todella tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, että juokseminen on tärkeämpää kuin yhtään mikään muu. Koulunkäynti, ystävät, perhe-elämä, elämä yleensäkin - kaikki saa väistyä sen tieltä, että Heidistä tehdään Juoksija.

Eipä sillä, on juoksu täyttänyt Martin elämän muutenkin. Alussa on huvittavaa kuunnella, kun perheen pää kierrättää perhettä katsomassa entisten juoksijoiden patsaita ja kotitaloja. Kaikki tekemiset peilataan aina siihen, mitä Paavo Nurmi on joskus tehnyt, Lasse Virén sanonut tai Pekka Vasala aikonut. Jos Kaarlo Maaninka on pitänyt hihatonta paitaa, niin silloin hihaton paita on juoksijan ainoa oikea asuste. Ja tätä samaa jatkuu koko ajan, aivan tauotta. Jos se alkaa ahdistaa jo lukijaakin, niin voi vain yrittää kuvitella, millaista olisi elää tuollaisen ihmisen kanssa.

Maaninkavaara toi minulle heti mieleen Juhani Peltosen Elmon. Elmohan oli urheilijana täydellinen: hänen ei tarvinnut harjoitella lainkaan, mutta hän voitti aina kaikki kilpailut, oli laji sitten mikä hyvänsä. Martti Huttunen on puolestaan urheilufanina täydellinen: hän on omistautunut omalle lajilleen niin kokonaan, ettei anna minkään häiritä sitä.

Martti ei suinkaan ole pelkkä fani, vaan hänellä on myös osaamista: hänen valmennuksessaan Heidistä tulee hyvä juoksija. Kääntöpuolena on se, että Martin mielestä Heidin tulisi olla vain juoksija, ei mitään muuta, ja kun Heidi juoksee vain edistääkseen isänsä toipumista, niin ristiriita on ilmeinen. Martti yrittää tehdä tyttärestään koneen: Heidi saa syödä ja juoda vain sitä minkä Martti hyväksyy. Hänen täytyy pitää yllään painoliiviä ja nukkua magneettirummussa. Hänen täytyy tehdä aivan kaikki mitä Martti ikinä keksiikään, eikä hän saa välittää siitä, että ystävät kaikkoavat, häntä kiusataan koulussa ja terveyskin alkaa pettää.

Lukijan myötätunto on Heidin puolella. Koko ajan on yllä odotus, milloin Heidi ilmoittaa lopettavansa tai Sirkka-äiti käskee heitä lopettamaan. Harjoittelussa ei ole mitään kivaa, elämässä ylipäätään ei ole mitään kivaa, ei ole mitään odotettavaa. On vain juokseminen. Martin silmissä kiiluu kultamitali, mutta jos ei se urheilijaa itseään kiinnosta, niin jäljelle ei jää mitään muuta kuin uhrattu elämä.

Tämä kirja on tietysti fiktion tuotetta, mutta Nousiainen kirjoittaa aiheesta sen verran asiantuntevalla otteella, että harjoittelu kuulostaa pääosin uskottavalta. Mikäli haluaa maailman parhaaksi kestävyysjuoksijaksi, niin jotain kirjassa kuvatun kaltaista se oletettavasti vaatii. Tämä tuo mieleen myös kaikki ne urheilijat, jotka on pakotettu menestymään maansa puolesta.

Minun mielestäni huippu-urheilulla on pelkästään viihdearvoa. Huippu-urheilijoita ei voi pitää roolimalleina tai esikuvina tavalliselle ihmiselle, sillä huipulle pääseminen (kovasti kilpailluissa lajeissa) vaatii sellaisia satsauksia ja uhrauksia, etteivät ne ole mitenkään tavalliselle ihmiselle mahdollisia.

Huippu-urheilu ei myöskään ole mitenkään esimerkillinen terveellisenä elämäntapana, enkä edes viittaa tässä dopingiin. Kuinka moni urheilija onkaan joutunut lopettamaan uransa erilaisten loukkaantumisten vuoksi? Kuinka moni on joutunut kirurgin pöydälle urheiluvammojensa takia? Otetaan esimerkkinä kansallinen ylpeydenaiheemme keihäänheitto: näyttäkää minulle kansainvälisesti menestyvä heittäjä, jonka olkapäätä ei ole leikattu kertaakaan, tai joka ei ole lopettanut uraansa loukkaannuttuaan tai ole edes menossa olkapääleikkaukseen. Veikkaan, että se ei ole kovin sankkalukuinen joukko. Urheilusankareita he voivat olla, mutta ei ole oikein pitää esikuvana sellaista, että rikotaan oma keho leikkauskuntoon.

Urheilusta kiinnostuneille lukijoille tämä kirja on mitä mainioin valinta, ja kuuluu yhteen aiemmin mainitun Elmon kanssa. Juniori-ikäisten urheilijoiden valmentajille tämä on aivan pakollista luettavaa. Kehotan heitä miettimään, valmentavatko he itsensä vai urheilijoidensa tähden. Onko tähtäimenä valmentajana saavutetut mitalit, kunnia ja mammona, vaiko tehdä jotain hyvää valmennettavilleen. Jälkimmäisessä tapauksessa on syytä miettiä, mitä se hyvä on, ja menestymisen halun pitäisi lähteä ensin urheilijasta itsestään, ja vasta sitten valmentajasta.

Outi Pakkanen: Seuralainen

Outi Pakkanen: Seuralainen
Otava 2010
Sivuja: 336

En ole lukenut Pakkasen kirjoja aiemmin, mutta hän on kirjoittanut ison tukun dekkareita, ja sellaiseksi tämäkin kaiketi luetaan.

Kirjan päähenkilö on Sampo, erityisen hyvännäköinen personal trainer, joka on kovassa rahapulassa heikosti sujuneen nettipokerin jäljiltä. Hän liittyy seuralaispalvelun palkkalistoille, ja moraaliset kamppailut alkavat siitä, kun asiakkaat haluaisivat muutakin palvelua kuin vain ravintola- tai teatteriseuraa.

Rikos tapahtuu kirjassa vasta huomattavan myöhään, ja minun makuuni se vaikutti ylipäätään yllättävältä juonenkäänteeltä. Hieman sellainen tunne jäi, että tarina olisi voinut toimia paremmin ilmankin sitä, olisi hyvin voinut keskittyä juuri niihin moraalisiin kamppailuihin, joita oli suurella vaivalla pitkään rakenneltu. Nyt rikos tavallaan keskeytti kaiken ja siirsi fokuksen itseensä. Ongelmallisena pidän sitä, että rikos ja sen selvittäminen ei ole se kiinnostavin tapahtuma, vaan erityisesti Sampon kaverin Henrin edesottamukset olisivat kiehtoneet minua eniten. Hänet sysätään tarpeettoman pieneen rooliin.

Jotenkin tämä jäi kuitenkin kiehtomaan. Helppoa luettavaa, sopii ainakin minulle mainiosti välipalaksi. Pakkanen on kirjoittanut dekkareita jo yli 40 vuoden ajan, ja minua alkoi kiinnostaa se, millaisia ne aivan ensimmäiset mahtavatkaan olla. Kenties palaan vielä asiaan!

Leena Putkonen & Mari Koistinen: Ruokamysteerit

Leena Putkonen & Mari Koistinen: Ruokamysteerit - Viisaiden valintojen jäljillä
Otava 2017
Sivuja: 282

Erilaisia ruoka- ja ravitsemusaiheisia kirjoja tuntuu olevan runsain mitoin. Tässä kirjassa pyritään käsittelemään varsin laaja-alaisesti seikkoja, jotka vaikuttavat - tai ainakin olisi syytä vaikuttaa - ruokavalintoihimme.

Kirjassa on yhteensä 30 kappaletta, joiden kunkin lopussa on lyhyesti annettu ohjeita siitä, miten se aihe tulisi huomioida valintoja tehdessään. Samassa yhteydessä on myös kummankin kirjoittajan kommentti siitä, miten hän henkilökohtaisesti ottaa sen asian huomioon. Molemmat ovat mielestäni varsin hyviä ideoita, sillä tällaisia kirjoja lukiessaan ei ole usein kovinkaan helppoa tehdä itse hyviä johtopäätöksiä siitä, miten esitellyt asiat olisi syytä huomioida, ja tottahan sekin kiinnostaa, miten kirjoittaja itse asian käytännössä kokee.

Ravitsemukseen liittyvät näkökohdat ovat eittämättä valideja, mutta minun makuuni ekologisilla seikoilla oli tässä kirjassa turhan suuri painotus. En halua väheksyä niidenkään merkitystä, mutta minulle jäi vahvasti sellainen tunne, että vaarana on syyllistyä pahemman kerran osaoptimointiin. Kun esim. hiilijalanjäljestä puhutaan varsin monessa kohdassa, niin jollekin voisi tulla mieleen, että jos hän lomamatkallaan, jonne on totta kai mennyt lentäen, muistaa syödä vähäisen hiilijalanjäljen omaavia paikallisia elintarvikkeita, niin kokonaisuus pysyy vähintäänkin tasapainossa, ellei jopa kallistu ympäristöystävälliselle puolelle.

Kappaleissa, joissa on esitelty ruokatuotannon epäkohtia, tulee lukijalle helposti mieleen, että "tuota minä en ainakaan enää ikinä osta!" Näiden yhteydessä on kuitenkin muistettu mainita, että boikotointi ei suinkaan ole aina se paras vaihtoehto, sillä se ei suinkaan aina auta poistamaan sitä ongelmaa tai väärinkäytöstä, jonka vuoksi koko päätös ollaan tekemässä. Tätä pidän varsin hyvänä seikkana.

Koska kirjan aihealue on niin laaja, eivät kappaleet syvenny aiheisiin kovin syvällisesti. Tavallisen lukijan kannalta se on vain hyvä asia, sillä kovin harvaa ne kaikki jaksaisivat tämän enempää kiinnostaakaan, ja toisaalta, jos jokin yksittäinen aihe kiinnostaa, niin tietoa on epäilemättä saatavana.

Minusta tämä tarjosi hyvän läpileikkauksen aiheeseensa, ja kattaus vaikutti tasapainoiselta. Yksikään kappale ei tuntunut turhalta tai tylsältä, eikä toisaalta tullut mieleen mitään puuttuvaakaan. Joistain yksityiskohdista olen lukenut toisenlaistakin tietoa, mutta myöskään se ei häirinnyt, sillä niistä ei ilmeisesti ole edes olemassa aivan lopullista totuutta.

Suosittelisin tätä kirjaa lukijalle, joka ei ole kauheasti perehtynyt aiheeseen aiemmin, ja käsittääkseni siihen kirjoittajatkin ovat pyrkineet. Syvemmin perehtyneille näin lyhyt kirja tuskin pystyy tarjoamaan juurikaan uutta, mutta toisaalta epäilen, että harva on perehtynyt niin syvällisesti kaikkiin näihin aiheisiin, joten todennäköisesti jokaiselle löytyy tästä ainakin jotain.

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika
Suomennos: Maija Kauhanen
Otava 2015
Sivuja: 348

Tässä jälleen yksi ruotsalaisdekkaristi. En epäile hetkeäkään, etteikö kyseessä olisi kirjasarjan avaus, sillä ei tällaista päähenkilöä luoda vain yhtä yksittäistä kirjaa varten. Päähenkilöllä kuuluu olla henkilökohtaisia ongelmia ja kirjassa on oltava mielikuvituksellisen raakaa väkivaltaa. Molemmat toetutuvat.

Tällä kertaa päähenkilö Daniel Katz ei ole poliisi, yksityisetsivä tai muutenkaan lähtökohtaisesti "hyvis". Hän on saanut armeijassa salaisen erikoiskoulutuksen, johon on päässyt vain harvoja ja valittuja henkilökohtaisten erityisominaisuuksiensa perusteella. Hän on hakkerisankari, mutta elämänhallinta on kovin heikoissa kantimissa, sillä hän on vajonnut täysin pohjalle, mikä tarkoittaa tässä suonensisäisten huumeiden käyttöä.

Väkivallalla en aio ryhtyä mässäilemään enkä kuvailemaan juonta sen kummemmin muutenkaan, vaan tyydyn toteamaan että molempia löytyy ja ne ovat ihan kunnossa. Minuun juonikuvio ei vedonnut kaikkein tiukimmin, mutta tämä oli silti hyvin helppo lukea loppuun saakka ilman että olisi kertaakaan tullut vilkaisseeksi paljonko vielä onkaan jäljellä.

Minun on hieman hankala kirjoittaa tällaisista dekkareista, jotka ovat tavallaan pelkkää viihdettä, ilman sen kummempia sanomia, kannanottoja tai ajattelemisen aiheita. Myyvät juonikuvaukset kuuluvat takakansiteksteihin, jotka ovat jo muutenkin ammattilaisten kirjoittamia. Tuntuu, ettei kerrottavaksi jää muuta kuin se, miltä lukukokemus tuntui. Tämän kohdalla se oli ihan ok. Ei niin huippua että odottaisin innokkaana seuraavaa osaa, mutta kaikin puolin sujuvaa ja helppoa luettavaa. Johonkuhun toiseen saattaa kolahtaa kovempaa. Joka tapauksessa näitä dekkareita tuntuu olevan niin paljon, etten ikinä ehdi saada siitä kentästä kuin hyvin kevyen pintaraapaisun.

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Suomennos: Laura Beck

Otava 2015

Sivuja: 317

Åbo Akademin kirjallisuustieteen professori Mickel Backmanin kurssilaisten on kirjoitettava essee valitsemastaan kirjailijasta. Kun Pasi Maars kertoo haluavansa kirjoittaa Leander Granlundista, pelästyy professoriparka niin pahasti että on hukata konseptinsa kokonaan. Mistä opiskelija on edes kuullut Granlundista tai kuvittelee löytävänsä riittävästi materiaalia, jotta kirjoittaminen on edes mahdollista?

Mickel joutuu kertomaan opiskelijoilleen Granlundista, jonka kerrotaan surmanneen osan hääseurueesta Kustavissa 1920-luvulla. Granlundin julkaisematta jääneestä runokirjasta puolestaan kerrotaan, että sen lukeminenkin on kuolettavaa: lukijat päätyvät yrittämään itsemurhaa.

Edellä kuvattu kuulostaa minusta kauhuromaanin kuvaukselta, mutta valitettavasti siitä ei ole kyse, sillä kauhua kirjasta ei löydy edes nimeksi. Mickel Backmanin lisäksi kirjan toinen päähenkilö on Calle Hollender, kirjallisuustieteen opiskelija. Kumpikaan ei ole minun mielestäni kovin kiinnostava hahmo, mutta heidät on silti valittu taitavasti: kirjallisuustiedettä opiskelleita ihmisiä oletettavasti kiinnostaa lukea heidän omaan opinahjoonsa sijoittuvaa tarinaa, ja hehän nyt joka tapauksessa lukevat kirjoja, jos kuka.

Minun oli vaikeaa saada kunnollista otetta tästä kirjasta. Joo, päähenkilöille tapahtuu asioita ja mahdollisesti heillä on olemassa oikeita esikuviakin. Juoni ei kuitenkaan tahdo kunnolla edetä oikein minnekään. Asioita paljastuu lisää, ja lukija voi itse tehdä päätelmiään Granlundin runojen voimasta, mutta kun jännitys jää kokonaan puuttumaan, niin tarinan kulkukin tuntuu laimealta.

Sellainen ajatus tuli mieleeni, että vaikkei Granlundin runoja ikinä julkaistukaan ja (onneksi) ne saavuttivat vain vähälukuisen joukon lukijoita, niin häntä voitaneen pitää erityisen onnistuneena kirjailijana. Ketäpä ei inpiroisi ajatus siitä, että pelkän tekstinsä voimalla kykenee hallitsemaan toisia niin paljon, että saa heidät riistämään henkensä?

Edellä kirjoittamastani huolimatta tällä oli oma vetovoimansa. Kirjallisuustiedettä lukeneita tämä kuitenkin kiinnostanee enemmän.

Jari Tervo: Matriarkka

Jari Tervo: Matriarkka
Otava 2016
Sivuja: 448

Matriarkka tuli minulle vähän yllätyksenä, sillä Tervon rovaniemiomalämäkertasarja tuntui jääneen kesken. Ei sillä, että olisin sille erityisesti jatkoa kaivannutkaan, eli päätös saattoi olla ihan hyvä.

Matriarkka kertoo melko sekavan tuntuisen tarinan inkeriläissuvusta, jonka edustajana toimii kirjan nimeenkin viittaava Aamu Karitsantytär. Heti ensimmäisenä tarjotaan hyvin tiivis, luettelomainen esitys kirjan henkilögalleriasta. Minulle ei ole moista tullut vastaan aiemmin, mutta tässä se on ilman muuta paikallaan, sillä henkilöitä on paljon, ja heistä putoaisi auttamatta kärryiltä jollei voisi luntata tästä listasta.

Silloin kun henkilöitä on paljon, he jäävät helposti melkoisen ohuiksi, eikä poikkeusta tapahdu tässäkään. Monista jää mieleen vain se yksittäinen juttu, minkä yhteydessä he olivat valokeilassa.

Kirjassa kerrotaan, sikäli kun lukija pysyy mukana Tervon kerrontatavassa, yleisemminkin inkeriläisten kohtalosta. Minun kylläkin täytyi erikseen googlata mitä eroa olikaan inkerikoilla ja inkerinsuomalaisilla, vatjalaisista puhumattakaan. Kenties minun olisi pitänyt tietää ne jo kouluopetuksen pohjalta, mutta joudun tunnustamaan lähtökohtani olleen niin hämärän, että hädin tuskin osasin sijoittaa Inkerinmaan kartalle - edes suunnilleen sinne päin.

Tervo vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta, sillä mm. jotkin takaumajaksot loppuvat noin vain, ilman että tekstin ulkoasusta olisi voinut päätellä yhtään mitään. En tiedä onko tämä e-kirjaversioni ongelma, mutta jos välissä olisi ollut edes yksi tyhjä rivi, niin olisi ollut vähän helpompaa. Luulen tosin, ettei Tervo ole edes pyrkinyt päästämään ketään helpolla.

Nyt kun kirjan julkaisusta on jo kulunut tovi, on hyvä mainita siitäkin, että Tervohan pääsi julkisuuteen tähän kirjaan liittyneellä möläytyksellään, että suomalaiset ovat autistinen kansa. Tuo on niin provosoivan typerästi sanottu, vaikka kaikki ymmärtävätkin mitä hän sillä tarkoittaa, että se lienee ihan laskelmoitua. En pidä tuonkaltaisesta laskelmoinnista, ja sen vuoksi on ihan mukavaa huomata, ettei siitä koitunut sen suurempaa mainosta itse kirjalle.

Tervo-fanina luin tämänkin oikein mielelläni, mutta ei tämä hänen parastaan ole. Jos tuon möläytyksen olisi jättänyt pois ja sen sijaan saanut julkisuuteen jotain inkeriläisiin liittyvää, olisi lopputulos ollut parempi. Nyt tähän jäi hukattu mahdollisuus.

Jarkko Tontti: Lento

Jarkko Tontti: Lento
Otava 2013
Sivuja: 252

Pelottavan suuri asteroidi 433 Eros uhkaa osua Maahan. Tieto on ehdottoman salaista, ja se on tarkoitettu ainoastaan niiden avainhenkilöiden nähtäväksi, joita tarvitaan uhan torjumisessa. Yksi keskeisistä henkilöistä on Tiitus Toiviainen, 57-vuotias professori, jonka erityisosaamiseen kuuluu juuri tuo nimenomainen asteroidi sekä hänen vaimonsa mukaan nimetty Aurora-torjuntamenetelmä.

Äkkiseltään kuvaus kuulostaa siltä, että johan tuo leffa on nähty ennenkin, tai jos uhkaa ei voida torjua, niin ainakin maailmanlopusta on ehditty lukea. Mutta tässäpä ei olekaan pääosassa sankarillinen maailman pelastus tai filosofinen pohdinta siitä, mitä seuraa jos ihmiset tietävät ennalta kuolinhetkensä, vaan ihan vain keski-ikäisen tiedemiehen pohdinta siitä, mikä juuri hänelle on juuri sillä hetkellä tärkeää.

Tiitus suhtautuu kyllä maailman pelastamiseen vakavasti, mutta tässä hetkessä eläen on tärkeämpää kysymys siitä, voisiko tänään olla kolmen naisen päivä. Tiitus on alfauros, ja mielestään onnellisesti naimisissa. Syrjähypyt eivät ole keneltäkään pois, sillä niin isosta miehestä riittää helposti useammallekin naiselle. 11-vuotias poika Vesakin käy välillä mielessä, mutta vaikuttaa viime kädessä sivuseikalta, vaikka Tiitus yrittääkin itselleen muuta uskotella.

Ihmiskuntaa uhkaa tuho, mutta onko sillä väliä, jos vaimo tai rakastajatar jättää Tiituksen? Maailma voi loppua, mutta kukaan nainen ei voi jättää Tiitusta. Tiitus on se, joka jättää, eikä nainen.

Asteroidin nimi ei ole sattumaa, ja on selvää, että on vedettävissä vertauskuvallisia yhteyksiä Tiituksen oman elämän, rakkauselämän, hänen tieteellisen uransa, ihmiskunnan ja asteroidin välillä. Siitä en ole lainkaan varma ovatko ne tarpeellisia, sillä ei tuo kuvio nyt niin mutkikkaalta kuulosta muutenkaan. Ilkeämielisesti voisi tiivistää, että Tiitus on 57-vuotias teini, joka uskoo omaan ylivertaisuuteensa rakastajana ja pyrkii toteuttamaan itseään sillä saralla mistään piittaamatta.

Lento on kuvaus itsekkäästä ja itsekeskeisestä miehestä. Vaikkei hän juuri herätä tarvetta tuntea sympatiaa, niin kateutta nyt kuitenkin. Menestynyt paskiainen!

Susanne Dahlgren (toim.): Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla

Susanne Dahlgren (toim.): Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla - nuorten elämää islamin maissa
Otava 2016
Sivuja: 263

Tämän kirjan on määrä kuvailla, millaista on elää nuorena muslimina nykypäivän maailmassa. Uutisointi yleisesti - ei pelkästään islamin maihin liittyen - keskittyy vain uutiskynnyksen ylittäviin tapahtumiin, eikä siten kerro juuri mitään siitä, millaista ihmisen arki eri puolilla maailmaa on. Toivoin tämän kirjan keskittyvän siihen.

Aina kun kirjassa on monen kirjoittajan tekstejä, ovat ne keskenään enemmän tai vähemmän erilaisia, mutta aihe on kuitenkin sellainen seikka, johon voi hyvin vaikuttaa jo kirjan tekovaiheessa. Minua lukijana häiritsee, jos jotkut kirjoitukset eivät kunnolla osu kirjan aihealueeseen, ja valitettavasti tälläkin kertaa on käynyt niin. Kahdeksasta tekstistä kolme olisi minusta kuulunut johonkin toiseen kirjaan. Niin kamerunilaiset avioliittorituaalit, Tunisian Jasmiinivallankumous kuin Marokon köyhien kaupunkilaismiesten huumorikin kyllä sivuavat aihetta, jos niin haluaa nähdä, mutta eivät tarkkaan ottaen vastaa niihin odotuksiin, jotka minä onnistuin kirjan kuvauksen perusteella luomaan. Osittain on ongelmana liika tutkimuksenomaisuus; sellainen ei tavislukijaa oikein jaksa kiinnostaa.

Onneksi suurimmalta osaltaan kirja oli sitä mitä pitikin, ja onnistui valaisemaan aivan tavallista arkista elämää käsitellyissä maissa. Lukukokemuksena tämä ei ollut sieltä mielenkiintoisimmasta päästä, joten suosittelen lähinnä niille, jotka tuntevat erityistä kiinnostuksen paloa aihepiiriä kohtaan.

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää
Suomennos: Arto Schroderus
Otava 2016
Sivuja: 318

Kuten edellisessä bloggauksessani mainitsin, tässä tulee nyt toinen psykologinen trilleri heti perään.

Kirjan päähenkilö lukee jostain saamaansa kirjaa, ja huomaa kesken kaiken, että se kertookin hänestä itsestään: 20 vuoden takaisista tapahtumista, joista ainoastaan yhden ihmisen piti tietää, ja hänkin on kuollut. Valitettavasti en uskalla kertoa juonesta yhtään tämän enempää, jotten menisi pilaamaan kenenkään lukunautintoa. Tällaisten kirjojen kohdalla se olisi sekä hyvin helppoa että tuhoisaa samaan aikaan.

Kirjan vetovoiman kanssa oli aivan kuten odotin ja toivoinkin: alku oli löysänlainen, mutta sitten ote alkoi kiristyä ja sai pidettyä minut tiukasti kiinni aivan loppuun saakka. Yllätin itseni myös kovin yksioikoisesta ajattelutavasta, sillä vaikka jonkinlainen käänne oli odotettavissa, en osannut yhtään ennakoida sitä, vaikka se loppujen lopuksi onkin varsin luonteva.

Mielestäni kirjassa mainitusta kirjasta olevat katkelmat olivat erityisen onnistuneita. Niiden tarkoituksena oli kuvailla menneiden tapahtumien tunnelmaa, ja se välittyi hienosti. Tämä seikka on ilman muuta laskettava suomentajan ansioksi, sillä tehtävä ei liene aivan helppo.

Yllätyin siitä, miten vetäviä nämä kirjat ovat olleetkaan. Edelleenkin mielikuvani psykologisista trillereistä on, että ne on kirjoitettu ensisijaisesti naislukijoita silmälläpitäen. Siitä huolimatta ne ovat toimineet minulle erinomaisesti. Tämä puolustaa omalta osaltaan sitä ajatusta, että kannattaa lukea avoimin mielin muiltakin alueilta kuin vain siltä omalta suosikiltaan, vaikka se tarkoittaisikin mukavuusalueelta poistumista.

S.K.Tremayne: Jääkaksoset

S.K.Tremayne: Jääkaksoset
Suomennos: Oona Nyström
Otava 2016
Sivuja: 349

Perheessä on identtiset kaksostytöt, joista toinen on kuollut tapaturmaisesti vuosi sitten. Päästäkseen tapahtuneesta kunnolla yli he päättävät muuttaa Lontoosta Skotlannin rannikolle, ikiomalle majakkasaarelleen, jolla ei asu ketään muuta.

Toipuminen ei etenekään aivan toivotulla tavalla, kun henkiin jäänyt tytär alkaa väittää olevansa se, jonka piti olla kuollut. Eivätkö vanhemmat tunnistakaan lapsiaan, ja mitä sinä kohtalokkaana yönä todella tapahtui?

Kirja on psykologinen trilleri, enkä oikein tiennyt, mitä sellaiselta pitäisi odottaa. Alku tuntui hitaanlaiselta, ja mieleen ehti jo tulla, että onko koko kirjan idea jonkinlaisessa ensimmäisen maailman ongelmien valittamisessa. Hiljalleen tarina alkoi kuitenkin vetää vahvemmin puoleensa, ja voimisti otettaan aivan viimeisille sivuille saakka, jotka täytyi jo suorastaan ahmia. Tämä ilmiö arvatenkin pätee muihinkin lajityypin kirjoihin, koska jännitteen rakentaminen vie väkisinkin oman aikansa. Yllätyin joka tapauksessa iloisesti siitä, miten tiukasti tämä saikin minut lopulta otteeseensa.

Tämä oli tosiaan minulle uusi aluevaltaus, mutta sen verran positiivinen, että valitsin pinosta saman tien toisen vastaavan. Sen tehtävänä on osoittaa, ettei tämän kirjan hyvyys ollut pelkkää sattumaa.

Kiitoksia Otavalle arvostelukappaleesta.

Eppu Nuotio: Varjo

Eppu Nuotio: Varjo
Otava 2009
Sivuja: 240

Tämä kirja tuli lukupinooni jokin aika sitten, kun tulin poimineeksi divarin loppuunmyynnistä kaikenlaista tavallista löyhemmin perustein. Tiesin kyllä takakannen perusteella, että kyse on kirjasarjan osasta. Yleensä ei liene järkevää aloittaa lukemista sarjan keskeltä, mutta toisaalta haluan ajatella, että jollei sitä ole erikseen kielletty, niin teosten pitäisi toimia myös erillisinä.

Pääsin mielestäni ihan kohtuullisesti kärryille siitä, missä päähenkilöiden Pii Marinin ja Juha Heinon välisessä suhteessa ollaan menossa, joten siltä osin asia on kunnossa. Tietysti dekkarissa - tai trillerissä - on se oma juonikuvionsa, jota rakennellaan ja selvitellään ja joka päätyy jonkinlaiseen ratkaisuun ennen viimeistä sivua. Tässä tapauksessa kyse on morsiamesta, joka on surmattu tavalla, josta tulee väistämättä mieleen kunniamurha, jollaisena sitä tietysti selvitelläänkin.

Pii Marin on kirjasarjan päähenkilö. Tämän kirjan tapauksen selvittelyssä hän jäi mielestäni vahvasti sivuosaan, ja oikeastaan tuli mieleen, että hän on kirjassa mukana vain siksi, että tämä on kirjasarja, jossa hän nyt vain sattuu olemaan pääosassa. Hänen isäänsä liittyy aivan oma juonikuvionsa, joka luultavasti on alkanut jo aiemmissa kirjoissa ja joka myöskin näyttää jatkuvan tämän jälkeen, ja sen kohdalla jäikin tunne, että nyt tulin lukeneeksi jotain ihan vain keskeltä, ilman alkua tai loppua.

Valitettavasti joudun toteamaan, ettei myöskään kirjan pääjuoni ollut erityisen mukaansatempaava. Sen loppu varsinkin koitti kovin nopeasti, lähes töksähtäen. Kymmenen sivua ennen loppua olin jo epäuskoinen sen suhteen, ehtiikö kirjailija muka saada vielä tapauksen paketoiduksi. Kyllä hän ehti, mutta tarpeettoman lyhytsanaisesti. Rikollinen ei päässyt ääneen lainkaan - se oli koko hahmon haaskausta. Ylipäätään lopussa tapahtui paljon, mutta sivuja oli vähän. Aivan kuin kirjaa olisi kirjoitettu sivunumeroiden osoittamassa järjestyksessä ja kun oli päästy sivulle 220, niin joku olisi sanonut, että nyt on varttitunti aikaa saada tämä valmiiksi, sitten laitetaan painokoneet käyntiin, ota tai jätä. Varsinkin näin kauan julkaisun jälkeen tällainen kiireen tunne tuntuu kovin turhalta. Olisihan tässä ollut kuusi vuotta aikaa hioa ja viimeistellä loppua, ennen kuin minä ryhdyin sitä lukemaan :)

Arvelen, että sarjan aiemmat - samoin kuin myöhemmät - osat lukeneille tämä kirja toimi paljon paremmin. Ehkä otan tästä opikseni, enkä enää aloita sarjojen keskeltä, ainakaan ellei sen ole erikseen kerrottu olevan mahdollista. Nyt sitä ei kielletty, mikä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että se olisi sallittua. Reiluuden nimissä minun täytynee lukea Nuotiolta jotain muutakin, sillä arvelen hänen olevan parempi kirjailija kuin miltä juuri tämä lukukokemus vaikutti.

Anna Perho: Pientä säätöä

Anna Perho: Pientä säätöä
Otava 2015
Sivuja: 159

Anna Perho on minulle entuudestaan tuttu ainoastaan radiosta. Tiedän hänen kirjoittelevan kolumneja ja olleen telkkarissakin, mutta en ole nähnyt. Mainittakoon myös heti aluksi, etten erityisesti pidä hänestä radiossakaan. Tällaisesta lähtökohdasta on turha odottaa objektiivista kirja-arviota, mutta en toisaalta ole niihin pyrkinytkään, vaan koko bloggaamisen idea on juuri subjektiivisuudessa.

En tietenkään hankkinut kirjaa itse, vaan se oli ilmestynyt omia aikojaan postilaatikkoon. Olisi mielenkiintoista tietää, olisiko postilaatikko jäänyt kumisemaan tyhjyyttään tai tilalle tullut jokin muu teos, jos kustantajan edustaja olisi tiennyt ennakkoasenteestani. Joka tapauksessa päätin antaa Perholle mahdollisuuden, kenties pitäisin hänestä kirjallisena enemmän, ainakin sanomisten voi odottaa olevan harkitumpia ja hiotumpia.

Pientä säätöä keskittyy kertomaan erilaisista virheistä ja epäonnistumisista sillä taka-ajatuksella, että samalla opetettaisiin olemaan välittämästä niistä liikaa. Virheitä on kyllä mahdollista välttää jättämällä kaiken tekemättä ja kokematta, mutta mitäs järkeä sellaisessa olisi? (Joidenkin uskovaisten mielestä ehkä paljonkin, mutta minun mielestäni 'järki' ja 'usko' sulkevat toisensa pois, sillä uskoahan tarvitaan vasta siellä, minne järki ei kanna.)

Kirjassa on siis tukku erilaisia tapahtumia eri elämänvaiheista, ja pääasiassa niiden on tarkoitus olla hauskoja tai ainakin viihdyttäviä. Minun kohdallani Perho ei yltänyt hauskuuteen saakka, mutta viihteenä kirja menetteli. Kaipasin luettavaa, jota ei tarvitsisi pohtia ja joka ei edes pakottaisi ajattelemaan, eikä tarvitsisi jäädä erityisesti muistiinkaan, ja noissa kaikissa tämä onnistui ihan hyvin.

En koe tarvetta antaa Perholla uutta mahdollisuutta eikä käsitykseni hänestä muuttunut miksikään. Perhon faneille tätä varmaankin voisi suositella, mutta miksi ihmeessä tekisin niin? Fanit ovat tämän jo ehtineet lukea, eivätkä takuulla muutenkaan tarvitse siihen minun suosituksiani.

Erik Axl Sund: Lasiruumiit

Erik Axl Sund: Lasiruumiit
Suomennos: Kari Koski
Otava 2015

Yksi viime vuoden mieleenpainuneimmista kirjoistani oli Erik Axl Sund -kirjailijakaksikon Varistyttö-trilogia. Niinpä heidän seuraavakin kirjansa pääsi itseoikeutetusti lukemistooni, ja odotukset olivat tietysti korkealla.

Pohdiskelin jo edellisten kohdalla, että vieläkö rikoksissa voi mennä rankempaan suuntaan. Mahdollista se varmasti on, mutta jossain vaiheessa tulee vastaan raja, jolloin lukijoita alkaa joko iljettää, tai sitten he turtuvat siihen kokonaan, eikä rankennuksella ole enää mitään väliä. Minun mielestäni tässä kirjassa ei ole sitä edes yritetty, vaan on lähdetty ihan toiseen suuntaan. Rikosten teemana ovat itsemurhat, joita nuoret tekevät kuunneltuaan mystisen artistin musiikkia. Yhdistävänä tekijänä Varistyttöihin tässä kirjassa on poliisimies Jens Hurtig, joka ei ollut aivan pääosassa. Myös muut poliisit ovat mukana, mutta he ovat täysin sivuosassa.

Juonta en aio sen kummemmin ryhtyä kuvailemaan, mutta pari mainintaa sentään sen liepeiltä. "Loppuselvittely" alkaa mielestäni varsin aikaisin, siis se kohta jossa avainrikollinen on jo tiedossa ja ryhdytään availemaan hänen tekemistensä syitä. Tietysti hänet pitää vielä saada kiinni ja sitä ja tätä, mutta dekkareiden lopun toimintajaksoja pidän joka tapauksessa kovin tylsinä, mutta ilmeisesti ne ovat pakollisia. Kummallisten rikosten kohdalla kiinnostavaa ovat tekijöiden vaikuttimet ja miten he ovat tilanteeseensa päätyneet, ja sitä tässä on melkoisen paljon, joskaan en kokenut selityksiä kovin hyviksi.

Toinen maininta koskee päähenkilöä, jonka kohdalla juonessa on erittäin piristävä piirre. Joskus näinkin!

Kustantajan tietojen mukaan tämäkin kirja on vasta trilogian ensimmäinen osa. Parin henkilöhahmon osuus antaakin aihetta arvailla, mihin suuntaan tarina on jatkossa menossa, sillä tällaisenaan heitä ei olisi kannattanut ottaa kirjaan mukaan lainkaan. Siinä mielessä koko kirjasta ei oikeastaan pitäisi sanoa vielä mitään, sillä keskeneräistä työtähän ei saisi arvostella. Nyt sekä kustantaja että kirjailija ovat kuitenkin päättäneet ensimmäisen osuuden jo julkaista ja sen myötä joutuvat alistumaan myös kritiikille. Minun mielestäni tämä ei itsenäisenä teoksena ole hirveän hyvä, sillä avoimia tai tässä vaiheessa irralliselta tuntuvia osia on vielä liikaa. Odotellaan siis jatkoa.

Patricia Cornwell: Post mortem

Patricia Cornwell: Post mortem
Suomennos: Erkki Jukarainen
Otava 1994, alkup. 1990
Sivuja: 352

Patricia Cornwell on kirjailija, jonka nimeä en ole välttynyt kuulemasta, ja sen vuoksi ajattelin lukea häneltäkin jotain. Kay Scarpettan tutkimuksia -sarjaa on jo suomennettukin 21 osaa. Mielestäni sarjoista on hyvä aloittaa alusta, joten valinta oli melkoisen helppo.

Post mortem on siis Kay Scarpetta -sarjan ensimmäinen kirja. Päähenkilö Kay on kuolinsyytutkija, ja rikostutkinnan eteneminen hänen näkökulmastaan kuulostaakin telkkarista tutulta. Wikipedia-artikkeli Cornwellista väittääkin patologimuodin saaneen alkunsa juuri näistä kirjoista. Tiedä sitten, onko sillä niin väliä.

Kyse on siis dekkarista, jossa sarjamurhataan naisia samanlaisella tavalla. Kuolinsyytutkijaa ahdistaa, kun hän tietää kyseessä olevan sarjan, joten jos hän ei keksi syyllistä ajoissa, on panoksena murhaajan ehtiminen seuraavaan uhriinsa. Kovin tutunkuuloista juttua, eikä kirjassa minusta muutenkaan mitään ihmeellistä ole. Eniten mieleeni jäivät puhekielen ilmaisut, jotka eivät toimi suomeksi lainkaan, vaan kuulostavat täsmälleen siltä mitä ovatkin: amerikkalaista puhekieltä sanasta sanaan suomeksi käännettynä. Esimerkiksi kukaan ei huudahda "pyhä paska!", tai jos huudahtaakin, niin hän tekee sen itsetarkoituksellisesti sanoakseen jotain, mitä ihmiset eivät oikeasti sano. Puhekielen kääntäminen ei takuulla ole helppoa, mutta se ei silti tarkoita, etteikö olisi syytä yrittää.

Muuta moitittavaa minulla ei olekaan, mutta ei tämä myöskään päätä huimaa. Arvelen lukevani Kay Scarpettan edesottamuksista vastakin, kun sekä erään divarin että kirjastonkin poistomyynnistä tuli ostettua yhdet kirjat.