Markus Hotakainen: Onko siellä ketään

Markus Hotakainen: Onko siellä ketään - Avaruuden älyä etsimässä
Minerva 2014
Sivuja: 267

Maan ulkopuolisen elämän olemassaolo on kiintoisa kysymys. Pitkälti kiinnostavuus kumpuaa siitä, että jos jossain on elämää, niin siellä tai jossain toisaalla voisi siinä tapauksessa olla myös älyllistä elämää. Markus Hotakaisen kirja luo katsauksen siihen, millä tavalla tuota elämää ja edes mahdollisuuksia sen löytymiseen on yritetty etsiä.

Lähtökohtana etsinnässä on käytetty sitä, että mahdollinen elämä muistuttaa Maan elämää. Toisin sanoen sitä ei oleteta löytyvän tähdistä tai tähtienvälisistä kaasupilvistä, joissa olosuhteet ovat mahdottomat tuntemallemme elämänmuodolle. Sen vuoksi eksoplaneettojen eli aurinkokuntamme ulkopuolisten planeettojen etsintä on tärkeässä asemassa. Onko maankaltaisia planeettoja muualla? Jos on, niin ovatko niiden joukossa myös olosuhteiltaan vastaavia planeettoja? Tokkopa mekään täällä olisimme blogeja kirjoittelemassa tai lukemassa, jos Maan kiertorata olisikin jossain Pluton tai Merkuriuksen paikalla. Entä voisiko suotuisia olosuhteita löytyä toisenlaisista yhdistelmistä, eli erilainen tähti kuin Aurinko ja erilainen planeetta kuin Maa?

Eksoplaneetoille ja niiden etsimiselle on uhrattu varsin suuri sivumäärä. Vaikka käsittely onkin johdonmukaista, alkaa se pikkuhiljaa käydä tylsänpuoleiseksi, tai sitten olin vain malttamaton ja olisin halunnut päästä eteenpäin. Muita aiheita olivat esim. niiden tekijöiden vertailu, jotka vaikuttavat planeettojen olosuhteisiin, älyllisen elämän etsiminen ja toisaalta ihmiskunnan näkyvyys muualle avaruuteen, elämän kehittyminen ylipäätään, elämän kehittyminen maassa ja erilaisten elämänmuotojen olemassaolo. Jokaisesta näistä aiheista voisi kirjoittaa oman kirjansa (ja epäilemättä on kirjoitettukin), ja mielestäni Hotakainen onkin onnistunut käsittelemään kirjan aihepiiriä varsin monipuolisesti. Itselleni ei tullut mieleen mitään, mikä olisi jäänyt puuttumaan, eikä toisaalta myöskään mikään käsitelty aihe ollut liikaa.

Tämä on hyvin kirjoitettu tietokirja, mutta silti jälkimaku jäi pikkuisen laimeaksi. Arvelen siihen olevan kaksi syytä. Ensimmäinen on se, että vertailukohtana ovat väistämättä Esko Valtaoja ja Kari Enqvist, jotka ovat kunnostautuneet varsin taitavina kirjoittajina. Etenkin Valtaoja tuntuu kirjoittavan aiheesta kuin aiheesta mukaansatempaavalla tavalla, jonka varjoon Hotakaisen tiukemmin asiassa pysyttelevä tyyli tahtoo jäädä. Toinen taas on se, että erilaiset scifitarinat ovat totuttaneet siihen, että jos Maan ulkopuolisesta älystä puhutaan, niin sitä tuppaa myös löytymään. Tässä kirjassa niin ei tietenkään käy, ja vaikka lukija sen tietääkin jo ennalta, niin siitäkin huolimatta olisi NIIN paljon kiinnostavampaa, jos lopussa löytyisikin jotain...

Tasapainoinen ja onnistunut tietokirja. Käsittelee aiheensa sopivan laajasti.

Anu Juvonen: Lähiöoksennus

Anu Juvonen: Lähiöoksennus 

Minerva 2013 

Sivuja: 225 

Kirjan nimenä Lähiöoksennus ei kuulosta kovin puoleensavetävältä, paitsi jos sattuu etsimään inhorealistista kuvausta pääkaupunkimme lähiöistä, nerokkaan Arto Salmisen manttelinperijää.   Pelkkä nimi ei suinkaan ritä vielä mihinkään, mutta kun kuvaus kertoo kirjan keskittyvän 80-luvun Kannelmäkeen, alkaa kuulostaa jo lupaavalta. Kannelmäessä en ole juurikaan käynyt muuten kuin Eka-Maxi-Prismassa, mutta ohi siitä on toki kuljettu useammin kuin olisi väliksikään.

Kirjan minäkertoja on Katja, arvatenkin kirjailijan kanssa samana vuonna eli 1975 syntynyt tyttö, jonka varttumista Kannelmäessä seurataan. Katjan isä haaveilee pääsevänsä joskus asumaan suorastaan tarunhohtoiselta kuulostavaan Töölöön. Niin kova on tarpeensa, että hän on valmis muuttamaan sinne vaikka sitten ilman perhettään. Katja jää siis asumaan kolmistaan isoveljensä ja äitinsä kanssa, ja myöhemmin seuraan liittyy vielä isoisä talvien ajaksi.

Katjan elämä tuntuu pyörivän etupäässä kavereiden ja koulun ympärillä, sillä esim. äidistä ei koko aikana liikene juuri muuta tietoa kuin hänen ammattinsa ja se, että hän itkee pettyneenä jos lapsensa tulevat humalapäissään kotiin. Isä kieltämättä onkin vanhemmista se kiinnostavampi osapuoli, mutta lapsilleen hänellä ei ole juuri muuta antaa kuin katteettomia lupauksia.

Koulu ja kaverit tarjoavat oivallisen samaistumiskohteen niille, jotka ovat eläneet lapsuutensa ja nuoruutensa samoihin aikoihin, tytöille oletettavasti vieläkin paremman, sillä pojista välittyvä kuva on melkoisen yksiulotteinen. En kuitenkaan väitä, että se olisi mitenkään väärä, tai ainakaan olisi näyttänyt väärältä.

Hauska sivujuonne ovat kaikkien 32 kappaleen alussa olevat katkelmat kannelmäkeläisestä Tanotorvi-lehdestä. Joissain ollaan kehittämässä Kannelmäkeä edelleen mallikelpoiseksi esimerkkilähiöksi, ja toisissa huolestutaan jo olemassa olevan idyllin rapautumisesta. Yleissävyltään kirja on enemmän jälkimmäisen puolella.

Olen viime vuosina lukenut pari nostalgiakirjaa, jotka ovat muistuttaneet hauskasti parin vuosikymmenen takaisista ilmiöistä ja arkisista asioista. Periaatteessa Lähiöoksennus osuu samaan saumaan, mutta kuitenkin aivan eri kohtaan, sillä en kokenut sen olleen minkäänlaista toistoa aiempiin nähden. Katjan mielestä Kannelmäki on suunnilleen Helsingin pahin lähiö, mutta itse en ole ikinä saanut sellaista kuvaa. Tosin itse olenkin asunut saman junaradan varrella Vantaan puolella, mikä Katjankin mielestä kuulostaa jopa vieläkin pahemmalta. Siinä valossa kuulenkin Kannelmäen saaman kritiikin kohdistuvan mihin tahansa ympäristöön, jossa elämäänsä tyytymätön nuori on joutunut asumaan. Okei, Töölössä ei ehkä olisi metsiköitä itsensäpaljastelijoita varten, mutta eivät he muutenkaan ole se ahdistuksen lähde olleet, pikemminkin vain piste iin päälle.

Tämä oli vetävää luettavaa. En sano, että se oli hauskaa, koska etenkin yhden Katjan kaverin tarina sai lähinnä surulliseksi. Luin mieluusti vielä yhden kappaleen, kunnes niitä ei enää tullutkaan vastaan. Alussa mainitsemani Arto Salmisen tasolle Juvonen ei sentään yllä, miten kukaan voisikaan, mutta jaksaisin hyvin tällaisia vieläkin lisää.

Lubna Ahmad al-Hussein: Olenko kirottu?

Lubna Ahmad al-Hussein: Olenko kirottu? Nainen, sharia ja Koraani 

Suomennos: Tommy Granholm 

Kansi: Leena Kilpi 

Minerva 2011, 214 sivua 

ISBN: 978-952-492-535-8 

Minun oli tarkoitus pysytellä erossa tällaisista kirjoista, koska niistä tahtoo vain tulla joko vihaiseksi tai pahalle mielelle. Silti en malttanut mieltäni vaan ryntäsin suin päin varaamaan kirjan heti luettuani Booksyn arvostelun. Jo aiemmin olen lukenut saman kirjoittajan kirjan 40 raipaniskua, joten saatoin aika hyvin arvata, mistä olisi kysymys.

Lyhyesti sanottuna kyse on naisen asemasta islamilaisissa maissa. Kirjailija käy aluksi läpi sitä, mitä Allah on sanonut miehen ja naisen välisistä suhteista, naisen asemasta, avioliitosta jne. Sitten hän esittelee hieman islamiin kuuluvaa hadith-järjestelmää, joka on hyvin mittava joukko perimätietoa ja kuulopuheita uskontoon liittyvistä asioista. "Mittava" on aliarviointia, sillä kyse on jopa sadoistatuhansista(!) tekstinpätkistä, joista osaa pidetään muita luotettavampina.

Seuraavaksi kerrotaankin sitten, mitä kaikkea haditheista löytyykään aiheeseen liittyen. Kirjailija tuo ansiokkaasti esiin sen, miten hadithit ovat keskenään ristiriitaisia ja toisaalta ristiriitaisia Koraanin kanssa, ja miten sharia-lait perustuvat haditheihin ja kuinka lainsäädännössä niitäkin luetaan tarkasti valikoiden. Valikoinnin kohteena voi olla käytetty kokoelma, sieltä valitut hadithit tai jopa yksittäisestä hadithista osa, jota sovelletaan ja loput jätetään vaille huomiota. Huomattavaa on, että kyseessä voi olla vain pari riviä tekstiä, mistä jälkimmäinen rivi hypätään yli, koska se ei satu sopimaan yhteen tarkoitusperien kanssa.

Kirjailijan sanoma on se, että islamin nimissä tehdään asioita, jotka eivät siihen kuulu. Naisen asema saadaan näppärästi alistettua koko yhteiskunnan laajuisesti, ja syy voidaan vierittää sellaisten ihmisten niskoille, jotka ovat eläneet useita vuosisatoja sitten. Jotenkin en jaksa tästä kauhistua enkä edes hämmästyä. Jonathan Gloverin Ihmisyys-kirja sai minut kyyniseksi koko ihmiskuntaa kohtaan. Uskonnot yksinkertaisesti ovat asioita, joita on niin helppo käyttää politiikan välineenä, että olisi suorastaan ihme, jos niin ei tehtäisi. Samoin on vain inhimillistä, että kokonaisia väestöryhmiä sorretaan oman edun ajamisen nimissä. Valtiovallan ja uskonnon yhdistelmä on niin voimakas, että se turmelee. Ehdottomasti. Haluan huomauttaa, että asenteeni ei tässä kohdistu millään tapaa yksinomaa islamilaiseen maailmaan, vaan mihin tahansa, missä valtiovalta ja uskonto on yhdistetty. Ja vaikkei olisikaan, uskontoihin tahtoo liittyä ikäviä lieveilmiöitä harmillisen usein. Tai ei välttämättä uskontoihin itseensä, mutta niiden nimissä nyt kuitenkin, kun joku on saanut päähänsä soveltaa sääntöjä äärimmäisesti tai kirjaimellisesti.

Tämä oli ihan hyvä kirja, ja voin suositella sitä kaikille jotka osaavat ajatella kiihkottomasti. Höyrypäät sen sijaan jättäköön väliin, samoin kuin toivon heidän tekevän myös kommentoinnin suhteen.

Myös Booksy ja Mari A. ovat tästä kirjoittaneet.

---

Huomautus kommentoijille: Kehotan käyttämään harkintaa, sillä juuri tämän kirjan kohdalla aion käyttää mielivaltaani ja poistaa jokaisen kommentin, joka ei minua miellytä. En anna mitään kriteereitä täytettäviksi, koska silloinhan se ei olisi mielivaltaa :)

Pekka Railo: Valkoisten vankina

Pekka Railo: Valkoisten vankina

Toimittanut Pekka Tuomikoski

Minerva 2011, 474 sivua.

Minä kiinnostun aina kuullessani, että jotain kirjaa ei ole uskallettu julkaista. Valkoisten vankina kirjoitettiin jo 50-luvun lopulla, mutta silloin Tammi kieltäytyi julkaisemasta sitä vedoten taloudelliseen riskiin. Raha ei selvästikään ollut todellinen syy, vaan sitä lukija joutuu itse etsimään kirjan sivuilta, eikä se kyllä vaikeaa olekaan. Tavallaan on mielenkiintoista ajatella, että oliko todella tarpeellista odotella vielä 50 vuotta, ennen kuin aiheen saattoi kaivaa esiin? Ainakin kaikki asianomaiset ovat jo manan mailla.

Kirja koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisenä on toimittajan laatima johdanto, jossa hän valottaa niin kirjoittajan kuin tapahtumienkin taustaa. Se on kieltämättä tarpeen, jolleivät vuosien 1917-18 tapahtumat ole kirkkaina mielessä. Toisen osan muodostavat Railon muistelmat ja viimeisenä tulee joukko liitteitä, joissa on mm. alkuperäiseen käsikirjoitukseen kuuluneita osia, jotka toimittaja on katsonut parhaaksi sijoittaa muistelmaosuudesta erilleen. Vankileirien tapahtumia ja oloja käsitellään monessa kohtaa, mutta itse muistelmissa ne kattavat vain hieman reilun sadan sivun mittaisen osan.

Tammisaaren vankileiristä kerrottu osuus on todella karua luettavaa. Holokaustista ja keskitysleireistä on kirjoitettu kuvauksia hyllymetreittäin, mutta suomalaisten ei tarvitsisi mennä niin kauas etsiessään lähes samantasoista tarinaa. Merkillepantavaa on se, että tässä oli kyseessä vankileiri, jolta lähtökohtaisesti tulisi kaikkien päästä pois hengissä. Silti pelkästään heinäkuun 1918 aikana yli 10% kaikkien vankileirien vangeista kuoli. Niin, nytkin on heinäkuu. Katsopa tuossa oikealla olevaa kävijälaskuria. Jos sen viimeinen numero on 0, kuulut niiden epäonnisten joukkoon jotka kuolivat tässä kuussa, todennäköisesti nälkään. Ykkösellä ja kakkosellakaan et ole turvassa, sillä jos Tammisaareen jouduit, kuolit kesällä 1918 niilläkin ja vieläpä suuri osa kolmosistakin!

Kiinnostavaa luettavaa oli katsaus, jonka Railo loi sanomalehtien kirjoituksiin orjakapinan päättymisen jälkeen. Riippuen lehden tunnustamasta väristä ovat kirjoitukset olleet täysin todellisuuspakoisia, ja kiihkomielisimmät valkoiset mielipidekirjoitukset ovat suorastaan pöyristyttävää luettavaa. Niiden laatijoille olisi varmasti löytynyt asianmukaista työtä saksanmaalta parikymmentä vuotta myöhemmin. Vankileirien tilanteeseen puututtiin kunnolla vasta sen jälkeen, kun ulkomainen lehdistö siihen oli pakottanut. Siihen saakka hallituskin senaattori Thesleffin johdolla antoi vain törkeästi vääristeltyjä tietoja.

Minuun tämä kirja osui ja upposi. Ymmärrän hyvin, etteivät kaikki olisi vuonna 1959 olleet tyytyväisiä nähdessään tällaisen kirjan julkaistun. 40 vuotta on vielä melko lyhyt aika, ja silloin suuri joukko asianosaisia on vielä ollut hengissä ja hyvissä voimissa. Minusta historiankirjoituksella on arvoa ainoastaan silloin, kun se tapahtuu todenmukaisesti. Vankileirit ovat osa Suomen historiaa, vaikka ovatkin sen synkimmästä päästä. Mikäli haluat joulukuun alkupuolella tapittaa telkkarista juhlahumua ja keskittyä ihastelemaan iltapukuja sekä kuulemaan, mitä itsenäisyys julkkiksille merkitsee, niin jätä tämä kirja väliin. Minulle niistä juhlista tulee tällä haavaa mieleen etupäässä itsenäisyyden ensimmäinen vuosi, eikä siitä ihmisenä voi oikein ylpeyttä tuntea.

Lubna Ahmad al-Hussein: 40 Raipaniskua

Lubna Ahmad al-Hussein: 40 Raipaniskua
Minerva 2010, 204 sivua.

Nainen on viettämässä iltaa ravintolassa Sudanin pääkaupungissa Khartumissa. 12 siveyspoliisia ryntää sisään ja pidättää 11 naista väkivaltaisesti säädyttömästä pukautumisesta syytettynä. Miten he sitten ovat pukeutuneet? Ei, kyse ei ole strippareista tai prostituoiduista tai muusta vastaavasta, vaan he ovat aivan tavallisia naisia, ja pukeutuneet tavallisesti. Heillä on jalassaan housut. Kaikki syytetyt tuomitaan raipaniskuihin. Ne, jotka ovat tunnustaneet tekonsa saavat kymmenen iskua, muut 40. Entä millainen oikeusprosessi on tuomion takana? Paikalla on tuomari, syyttäjä ja syytetty. Syyttäjä on sama poliisi, joka on tehnyt pidätyksen ja kuulustelun, ja hän toimii tarvittaessa myös ainoana todistajana. Asianajajaa syytetyllä ei saa olla, eikä käytännössä mahdollisuutta puolustaa itseään. Tämä ei ole historian havinaa vuosisatojen takaa, vaan arkipäivää Sudanissa, missä on voimassa islamistinen sharia-laki.

Edellä kuvattu on taustaa sille, miksi 40 Raipaniskua on kirjoitettu, ja miksi sen on kuulunut päätyä julkaistavaksi myös niin kaukana kuin Suomessa. Kirjoittaja oli edellisessä kappaleessa mainittu nainen. Hän ei hyväksynyt mielivaltaista rangaistusta, vaan lähti taistelemaan sitä vastaan. Miksi sanon rangaistusta mielivaltaiseksi? Siksi, että tämä laki siveettömästä pukeutumisesta on voimassa koko maassa, mutta sitä sovelletaan vain siellä missä se poliisia sattuu huvittamaan. Mitään johdonmukaisuutta asiaan ei liity, sillä se mikä yhdelle on sallittua yhtenä hetkenä, voi jo minuuttia myöhemmin ollakin toiselle rangaistavaa.

Olen lukenut joitain vuosia sitten Jaakko Hämeen-Anttilan Islamin käsikirjan. Siinä hän kumoaa mm. käsityksen siitä, että islam olisi uskontona sotaisa. Sen luettuani olen suhtautunut islamiin ymmärtäväisesti, leimaten terrorismin ja kaikenlaiset negatiiviset ilmiöt vain ääriryhmittymien toimiksi. Sitä ne luultavasti ovat edelleenkin, mutta viimeistään 40 Raipaniskun myötä esitin itselleni sen kysymyksen, että miksi islamiin näyttää liittyvän huomattavan paljon niitä ääriryhmittymiä?

Kirjaa lukiessani yritin parhaan tahtoni ymmärtää tapahtumia. Pohdin, voinko tuomita sudanilaisia sen perusteella, että tapahtunut ei sovi minun kulttuuriini? Jos se vain yksinkertaisesti kuuluu heidän kulttuuriinsa, ja siinä varttuneena pitäisinkin kaikkea aivan tavallisena ja oikeudenmukaisena? Ei, siinä kohtaa tuli raja vastaan: tavallisena voisin tapahtunutta pitää, mutten oikeudenmukaisena. En voi arvostaa kulttuuria, joka sortaa ihmisten oikeuksia ja asettaa heidät keskenään eriarvoiseen asemaan. Tavat ja perinteet ovat yksi asia, ja ne perustuvat ainakin osittain vapaaehtoisuuteen (ei ole syytä väheksyä ympäristön painostusta), mutta tuomioistuimessa on tasa-arvoisuuden kertakaikkiaan pakko toteutua. Sanon tarkoituksella "tuomioistuin" enkä "oikeuslaitos", koska jälkimmäinen olisi väärin oikeuden käsitettä kohtaan, jos menetelmä ei ole oikeudenmukainen.

Voiko tällaista kirjaa suositella muillekin? Yhdellä tavalla voi: tällaiset käytännöt eivät lopu itsestään, ainoastaan muun maailman painostus ja yleinen tietoisuus voi niihin vaikuttaa. Toisaalta sitten ei voi, sillä tällaisen kertomuksen lukemisesta ei todellakaan tule hyvälle mielelle, vaan ainoastaan surulliseksi tai vihaiseksi.

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni

Minerva 2010, 296 sivua. 

Tällä kertaa on tavallisesta poiketen vuorossa romaanin sijaan tietokirja. Pääasiassa luen edelleen romaaneja (ja novellikokoelmia), mutta kiinnostavien tietokirjojen kohdalla aion jatkossakin tehdä poikkeuksia.


Näin kesällä sattumalta Esko Valtaojan telkkarissa jossain keskusteluohjelmassa. En ollut edes kuullut koko ihmisestä entuudestaan, vaikka hän ilmeisesti on tunnettu ihan maallikkopiireissäkin. Ohjelman aikana hän teki minuun vaikutuksen etupäässä ajatustensa ja asenteensa vuoksi. Vaikka onkin kovan luokan tähtitieteilijä ja tiedemies, oli asenne varsin nöyrä ja avarakatseinen. Yhdellä sanalla sanoen fiksu.

Jouduin (tai pikemminkin sain)  viime viikolla viettää aikaa kirjastossa tavallista enemmän, ja tulin sen vuoksi löytäneeksi hyllyn jossa oli kustantamojen uutuusesitteitä. Sellaisesta bongasin tämän kirjan, joka kuulosti oitis liian kiinnostavalta sivuutettavaksi: piispa ja tähtitieteilijä keskustelemassa uskonnosta ja sen aihealueen asioista. Olen itsekin viime vuosina pohdiskellut samoja asioita ystäväni kanssa, joten oli hyvin kiinnostavaa nähdä, mitä asioihin syvemmin perehtyneet keskustelijat saisivat irti.

Kyllähän he saavat. Lienee kuitenkin reilua mainita heti kättelyssä, että tämä on jo kyseisten herrojen toinen kirja samasta aiheesta, ensimmäinen valittiin vuoden kristilliseksi kirjaksi vuonna 2004. Itsekin olisin tätä tietoa arvostanut jo etukäteen, sillä on aika selvää että parhaat paukut ja tärkeimmät asiat on käsitelty jo ensimmäisessä teoksessa.

Tämän kirjan aiheita on mm. marttyyrius, moraali, lasten uskonnottomuus, nautinto, pahuus ja elämän tarkoitus. Erityisesti moraalin osuus kiinnosti minua, ja sitä käsitelläänkin sopivan laajasti. Keskustelua on mielenkiintoista seurata, ja molemmat osapuolet tuovat esiin minulle uusia näkökulmia, vaikka olen yrittänyt aiheita itsekin pohtia. Erityisesti historian tuntemuksessa heidän tietonsa päihittävät omani, ja siinä missä omat keskusteluni ovat olleet enemmän tuntumapohjalla, on näillä herroilla tukena faktaa selkänsä takana.

Tällaisessa asetelmassa tulee lukijana helposti valinneeksi puolensa jo ennalta, sillä kyse on loppujen lopuksi uskon asioista ja aiheista, joita ei yksiselitteisesti voi todistaa oikeaksi tai vääräksi, sillä muutenhan ei mitään keskusteltavaa olisikaan. Minun mielipiteeni fyysikon koulutuksen saaneena on lähes poikkeuksetta Valtaojan puolella. Luultavasti sen vuoksi tuntui moneen otteeseen siltä, että "siitäpä sait, piispa, mitä voit tuohon enää sanoa!", mutta ihailtavasti Pihkala kuitenkin löytää vastauksen. Minusta tuntui, että piispa oli yleensä altavastaajana, ja tässä kohtaa olisikin kiinnostavaa kuulla tuntuuko jonkun muun lukijan mielestä asetelma päinvastaiselta. Onko siis keskustelusta välittyvä tunnelma niin subjektiivinen vai ei. Tiedän, että nämä asiat herättävät joissain ihmisissä voimakkaita tunteita, enkä itsekään osaa täysin kylmästi suhtautua.

Niin kovasti kuin haluankin palata romaanien pariin, en usko malttavani olla lukematta ensimmäistä osaa Nurkkaan ajettu Jumala? (Edit: enkä malttanutkaan, arvostelu löytyy täältä.)

---

Tässä kohtaa totean myös edellisen blogimerkintäni kirja-arvonnan päättyneeksi. Tulokset merkitsen kyseiselle sivulle.