Tunnustuksia

Kiitoksia Booksylle ja Inalle, jotka molemmat antoivat minulle tämän maininnan melkein samaan aikaan! Vallitsevan käytännön mukaisesti tulee tässä vaadittuja tunnustuksia.

1. En ole lähimainkaan kaikkiruokainen lukemisteni suhteen, eli blogini nimi on sikäli hieman harhaanjohtava. Mm. runoja en lue lainkaan.

2. Olen ehtinyt kertoa blogin nimen alkuperän joillekin kasvotusten, mutta tässä se paljastettakoon muillekin. Inspiraation lähteenä toimi seuraava Viivi & Wagner -strippi (klikkaa):

 

Blogini nimi oli siis alun perin Kaiken voi syödä!, mutta kun huomasin kirjoittavani yksinomaan kirjoista, niin vaihdoin nimenkin suosiolla tähän muotoon, vaikkei se mitään tarkoitakaan.

3. En jätä kirjoja kesken juuri koskaan. Viimeisestä sadasta aloittamastani kirjasta on kesken jäänyt tasan yksi. Mieli olisi kyllä tehnyt, mutta sitten vain puren hammasta ja kiroan kirjailijaa.

4. Minua pelotti ryhtyä merkitsemään muistiin lukemani kirjat edes listan muodossa. Harkitsin sitä todella pitkään, ainakin pari vuotta. Sitten huomasin, että kirjaston järjestelmään jää joka tapauksessa merkintä lainoistani, joten voin yhtä hyvin pitää listaa itsekin. Syy tähän pelkoon oli suorituspaineessa, eli pelkäsin listan pitämisen vaikuttavan kirjavalintoihini. Ei liene vaikeaa arvata, millaista blogin pitäminen on pelkkään yksityiseen luetteloon verrattuna...

5. Minulla on yli 40 kirjastokorttia, eli keräilen niitä. Kohteena ovat pääsääntöisesti suomalaiset kunnankirjastot, mutta muut kelpaavat myös. Tavoitteena on omistaa kirjastokortti kaikkin Suomen kirjastoihin, joskaan määrittely ei ole aivan noin yksioikoista.

6. Minulla ei ole kirjahyllyä lainkaan. Kotona on kyllä vastaavia kalusteita, mutta ne eivät ole sellaisessa käytössä kuin kaunokirjallisuuden harrastajilla on tapana. Ei minulla kyllä ole juuri niitä kirjojakaan.

7. En osallistu koskaan (niinpä niin) ketjukirjeisiin. Siitä saan myös sopivan aasinsillan todeta, miksi en lähetä tätä haastetta eteenpäin :)

Olli Jalonen: Poikakirja

Olli Jalonen: Poikakirja

Otava 2010, 256 sivua.

Poikakirja on ehtinyt kerätä blogeissa hehkutusta sen verran, että odotin kovasti pääseväni siihen itsekin tutustumaan. Odottavan aika on pitkä, mutta kirjaston jono ei onneksi ole ikuinen. Minun kohdallani kirjailija ei tulisi pääsemään helpolla, sillä olin koko lukemisen ajan jonkinlaisen mahataudin kourissa. Ruoansulatuskanavan kummastakaan päästä ei onneksi syöksynyt mitään hallitsemattomasti, vaan kyse oli "pelkästä" mahakivusta. Sitä kuitenkin jatkui lähestulkoon tauotta, ainoastaan kivun voimakkuus vaihteli.

Kirja kuuluu juonettomien teosten osastoon. Kertojana on alle 10-vuotias koulupoika, joka kertoo elämästään lapsen silmin. Franzenin Tumman veden päällä -kirjassa lähtökohta oli hieman samanlainen, mutta siinä oli selkeänä teemana perheväkivalta, kun Poikakirja on silkkaa aikakauden kuvausta. Jälkimmäinen on haastavampi tapa, sillä juoni ei luo jännitystä tai kannattele tarinaa, vaan kaikki on pelkän kerronnan varassa. Minusta Jalonen onnistuu tehtävässään loistavasti, sillä huomasin kirjan loppupuolella, ettei minulle ole tullut kertaakaan mieleeni, että kertoja voisi olla mitään muuta kuin se koulupoika.

Tapahtumat sijoittuvat 60-luvun alkuun parin-kolmen vuoden ajanjaksolle. Itse olen syntynyt vasta reilut 10 vuotta myöhemmin, joten kaikki tietoni ajasta on tullut joko historiantunneilta samalla tavalla toisen käden tietona kuin tässä kirjassakin. Ainoa omakohtainen kosketuspinta rajoittuu musiikkiin ja Aku Ankka -lehtiin. Elokuviin ei kirjassa viitata, se olisi voinut olla vielä yksi mahdollisuus.

Kirjan tapahtumien valinta ansaitsee erityiskiitoksen. Ei ole sattumaa, ettei juonen puolesta päähenkilö Ollille tapahdu "mitään". Elo ei tietenkään ole pelkkää arkea, vaan hän törmää asioihin, jotka ovat tuttuja nykypäivänkin ihmiselle, mutta ne ilmenevät toisella tapaa. Juuri siinä onkin tämä ajankuvauksen rikkaus: vaikka lukija ei olisikaan elänyt tapahtumien aikaan, osaa hän silti vaivatta peilata niitä omaan arkeensa ja havaitsee sitä kautta aikojen ja tapojen muuttumisen. Esimerkkinä vaikkapa koulukiusaaminen; miten siihen on kunakin aikana suhtauduttu.

Blogeissa on ihmetelty, eikö tässä olisi ollut ainesta edes Finlandia-ehdokkuuteen. Sikäli minulla ei ole edellytyksiä ottaa kantaa, etten ole kaikkiin ehdokkaisiin tutustunut, mutta koska tämä on minun blogini, niin otanpa kuitenkin. Minun mielestäni olisi. En tiedä onko vastaavia ajankuvauksia jo tehty ennenkin, mutta jos on niin ei niitä liikaa ole. TV-sarja Mad Men on ansiokkaalla tavalla näyttänyt, miltä 60-luvun elämä näytti mainostoimistossa. Olli Jalonen tekee nyt saman suomalaisen koulupojan kohdalla, eikä jää mainosmiesten jalkoihin. Jos Mad Men on saanut palkintoja omassa sarjassaan, niin vastaavat tunnustukset kuuluisivat Poikakirjallekin.

Timo Harakka: Luoton loppu

Timo Harakka: Luoton loppu

WSOY 2009, 233 sivua.

Törmäsin sattumalta joskus vuoden 2009 aikana Timo Harakan blogiin, missä hän oli julkaissut otteita tulevasta kirjastaan. Kiinnostuin aiheesta silloin ja pistin asian korvan taakse. En enää muista mistä kirja nyt pullahti esiin, mutta kirjastosta kävin sen noutamassa.

Luoton loppu käsittelee viimeisintä finanssikriisiä. Aihe ei varmasti ole päässyt keneltäkään täysin ohi. Jotenkin se liittyy amerikkalaisiin subprime-asuntoluottoihin, joita on jollain tavalla saatu levitettyä kaikenlaisiin arvo - tai arvottomuuspapereihin ja sen seurauksena pankit menettivät keskinäisen luottamuksen. Ajattelin, ettei olisi pahitteeksi tutustua asiaan hieman paremminkin, edes sen verran että voisi muodostaa mielipiteitä ja vaikkapa keskustella siitä muiden maallikkojen kanssa.

Ei tarvinnut lukea montaakaan sivua kun mieleen tulivat jo Joyce Carol Oatesin Kosto: Rakkaustarina sekä Lubna Ahmad al-Husseinin 40 raipaniskua. Kumpikaan edellä mainituista ei liity mitenkään finanssikriisiin, vaan yhdistävä tekijä on se paha olo ja suuttumus, mikä kirjojen lukemisesta tulee. Kaikkiin liittyy suuri epäoikeudenmukaisuus, mutta valitettavasti Luoton lopulla ei ole onnellista loppua.

Harakka tekee ansiokasta työtä selittäessään asioita lukijalle. Ei tarvitse tuntea taloustiedettä tai osata edes prosenttilaskua pysyäkseen kärryillä tekstissä. Suuret luvut on hyvä olla tuttuja tai kerrata, sillä miljoonat loppuvat finanssikriisissä pahasti kesken - tässä tarvitaan miljardeja ja biljoonia. Selkeyden vuoksi oikein suuret luvut on suhteutettu Nokian vuotuiseen liikevaihtoon (ja samalla Suomen valtion budjettiin), eli jos johonkin tukeen upotetaan 400 miljardia, niin sen kerrotaan olevan kahdeksan Nokiaa.

Markkinafundamentalismi on termi, jota toistetaan ahkerasti läpi kirjan. Fundamentalismi? Se sana on totuttu yhdistämään lähinnä muslimiterroristeihin. Juuri niin, molemmissa on kyseessä ääriliikkeestä, ja jälleen kerran nähdään, miten äärimmäisyyksistä ei seuraa mitään hyvää. Tai no, riippuu hieman siitä keneltä kysytään. Investointipankkiiri, joka kuittaa vuodessa monen sadan miljoonan bonukset, tuskin pitää sitä pahana. Sen sijaan valtio, jonka ne pankkiirit ovat kammenneet bankrottiin, ei ole mielissään.

Otetaanpa välillä näyte sivulta 142:

"Verrataan kahta välittäjää ja heidän palkitsemistaan. Välittäjä Varovainen saavuttaa vuosittain hyvän 20 miljoonan euron voiton, josta hänet palkitaan kahden miljoonan vuosibonuksilla. Viiden vuoden jälkeen hän on ansainnut yhtiölle 100 miljoonaa ja itselleen kymmenen miljoonaa.

Välittäjä Kalmanvaara ottaa riskejä. Niiden ansiosta hän tienaa yhtiölle vuosittain peräti 100 miljoonaa, joista hänelle kuuluu 20 miljoonan bonus. Viidentenä vuotena riski laukeaa niin, että syntyy 500 miljoonan tappio. Lopputulos on se, että Kalmanvaara on hävittänyt yhtiön rahaa 100 miljoonaa ja kuitannut siitä hyvästä vieläpä itselleen 80 miljoonaa.

Ei voi kuin pidätellä kyyneleitä: tällaisen järjestelmän ovat kehittäneet maailman parhaat bisnesaivot."

Jos järjestelmä todella on tuollainen (ja sehän on), niin ei ole mikään ihme, että kriisissä kävi kuten kävi. Välittäjähän olisi suorastaan tyhmä, jos ei ottaisi päättömän kokoisia riskejä. Toki hän voisi ajatella laajempaakin hyvää kuin vain omaa tilipussiaan, mutta sellaiset ihmiset tuskin ryhtyvät välittäjiksi ensinkään.

Surullisin osuus seuraa lopussa: ei ole mitään syytä olettaa, että järjestelmä olisi olennaisesti muuttumassa. Kaikki tietävät, että jotain pitäisi tehdä, jotta vastaavat kriisit voitaisiin tulevaisuudessa välttää. Välittäjät ja pankkiirit eivät ymmärrettävästi sitä jotain halua tehdä, sillä sehän olisi vain heidän palkkioistaan ja bonuksistaan pois. Muilta taas ei tunnu löytyvän riittävästi poliittista tahtoa suitsien asettamiseen. Ei voi kuin ihmetellä, miksei. Hyvä arvaus on, että raha puhuu korruption muodossa.

Tuossa oli vain yksi esimerkki niistä asioista, jotka kriisiin liittyy. Tekijöitä on useita, ja ne kaikki käydään läpi ja esitellään yhtä ymmärrettävin esimerkein. Jos suuttumuksestaan pääsee yli, on kirja oikein viihdyttävä.

Suosittelen kirjaa lämpimästi. On hämmästyttävää, kuinka kiinnostavaa tekstiä voikaan kirjoittaa näin puisevan kuuloisesta aiheesta!

Päivi Alasalmi: Koirapäinen pyöveli

Päivi Alasalmi: Koirapäinen pyöveli

Gummerus 2010, 159 sivua.

Jälleen on vuorossa novellikokoelma. Normaalin elämän kommenteissa ihmettelin jo sitä, miksi nämä kokoelmat ovat aina niin lyhyitä. Tuntuu siltä, että tällainen noin 150 sivua on ihan tavallinen pituus, kun se romaaniksi olisi kovin lyhyt, ihan siinä pienoismallin rajoilla. 

Ei liene kovin vaikeaa arvata, että jos mainitsen pituuden tällä tavalla, olen pitänyt kirjasta ja tahtoisin sen olevan pidempi. Juuri siten kävi Koirapäisen pyövelinkin kohdalla. Vähäisestä (vai olisiko oikein sanoa "tavallisesta") sivumäärästä huolimatta mukana on kaksikymmentä tarinaa. Osa on silloin väistämättä kovin lyhyitä, mutta ensimmäistä kertaa ikinä en ole kokenut niitä kaikkein lyhyimpiäkään oudoiksi.

En ole lukenut Alasalmea aiemmin. Takakansi kertoo joissain tarinoissa olevan "alasalmelaisen mittakaavan mukaan onnellinen loppu". Se antaa ymmärtää, ettei hänen teksteissään lopussa kukaan saa prinsessaa ja puolta valtakuntaa ja elele onnellisena elämänsä loppuun asti. Nämä novellit ovatkin aikuisten satuja. Jokaisessa tarinassa on mukana jokin seikka, joka herättäisi joissain ihmisissä kauhistusta ja selän takana supattelua. Jotain sellaista, mitä ei vain kuulu tehdä. On päihdeongelmaa, murhaa, prostituutiota, moniavioisuutta ja montaa muuta asiaa. Jos haluaa lukea vain onnellisista ihmiskohtaloista, niin voi suosiolla siirtyä seuraavaan kirjaan. Silti kyseessä ei ole mikään kurjuudella mässäily, vaan kuten takakansikin sanoi, on joissain tarinoissa ihan onnellinen loppu.

Yleensä kun lukee toisten ongelmista tai surullisista ihmiskohtaloista, tulee mieleen kuinka onnellinen itse onkaan. Useista näistä tarinoista olisi voinut tehdä juuri sellaisen kertomuksen, mutta siitä ei ole kyse. Ei mässäillä kurjuudella, ei säälitellä ihmisten elämän kovuutta, mutta ei myöskään kauhistella tai naureskella friikkisirkusta. Kyseessä ei ole myöskään yhteiskunnallinen kritiikki tai terävänäköisiä huomioita kanssaihmisistä, vaan jotain muuta, mitä en osaa pukea sanoiksi. Se miellytti minua, ettei tarinoissa ollut vertauskuvallisuutta - tai jos oli, niin ne toimivat ihan sellaisinaankin. Jokaisen novellin saattaa siis lukea noin vain ja nauttia siitä heti, ilman tarvetta jäädä pohtimaan mitä se oikein tarkoittikaan.

Minuun tämä kokoelma upposi täysillä. Jos hetki sitten ihastuin Verroseen, niin nyt raapustan Alasalmen nimen hänen viereensä. Ainakin Finlandia-ehdokas Vainola kuulostaa houkuttelevalta.

Jussi Valtonen: Vesiseinä

Jussi Valtonen: Vesiseinä

Like 2006, 213 sivua.

Vesiseinä löytyi anni.m:n blogista. Kun törmää johonkin kiinnostavaan toisten blogeissa, niin on hauskaa, jos kirja on saatavilla kirjastosta suoraan. Uutuuksien kohdalla niin on harvemmin, joten on jotain hyötyä lukea pikkuisen vanhempiakin teoksia.

Vesiseinässä on kahdeksan erillistä tarinaa, joita yhdistää päähenkilö Antti. Kukin tarina sijoittuu erilaiseen elämänvaiheeseen, ja merkillepantavaa on se, että vaikka ihmiset pysyvät samoina, vaihtuu heidän historiansa. Yhdessä tarinassa Antin isä on juoppo ja eroaa äidistä Antin ollessa vielä teini-ikäinen, kun toisessa taas on menossa vanhempien kultahääpäivä. Idea on mitä mainioin, ja oikeastaan on outoa, ettei sitä ole tullut vastaan aiemmin.

Henkilöiden lisäksi novelleja yhdistää se, että ihmiset joutuvat niissä hankaliin tai ikäviin tilanteisiin – pääosin ihmissuhdemielessä, mutta ei pelkästään. Kirjailija esittelee myös eri puolia itsestään sen kautta, että Antin ammatit vaihtelevat Valtosen omien taitojen mukaan, mutta rockmuusikkouden hän on jättänyt hieman taka-alalle, sisarensa poikaystävälle.

Kaikki tarinat on hyvin kirjoitettu. Niitä ei malta jättää kesken, vaan on pakko lukea loppuun saman tien. Minusta se on yksi hyvän kirjallisuuden tunnuspiirteistä. Kaikkea ei toki tarvitse lukea aina kerralla loppuun, vaan se, että tarina houkuttelee jatkuvasti lukijaa jatkamaan. Vesiseinä tekee juuri niin.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

WSOY 2010, 130 sivua.

En pahoittanut mieltäni saadessani Mielensäpahoittajan viimein kirjastosta käsiini. Pikkuisen petyin kyllä nähdessäni sen olevan pelkkä kirjanen eikä oikea kirja, eikä siitä riittäisi hupia kovin pitkäksi aikaa. Voin vain kuvitella mielessäni, miten Mielensäpahoittaja itse pahoittaisi mielensä nähdessään oman kirjansa. Hän valittaisi, miten oikeita kirjoja ovat perheraamattu tietosanakirjasarja. Mikä kirja sellainen on, jota lukee vaikka yhdellä kädellä kiinni pitäen? Kyllä kirja täytyy kaksin käsin kantaa pöydälle ja sitten tihrustaa tekstiä yhdeltä palstalta puoliväliin asti, eikä lukea koko opusta kerralla.

Monet ovat ehtineet blogata tästä ennen minua ja arvostelujen sanoma on ollut selvä: kirjasta on tykätty. Minäkään en tee linjaan poikkeusta, sillä tarinat ovat hauskoja. Kirjassa on siis 40 lyhyttä valitusta milloin mistäkin, mutta pääsääntöisesti siitä miten ennen oli paremmin ja nyt on huonosti. Juuri sellaista kitinää jota voisi odottaa kuulevansa kansikuvan kasvottomalta ihmiseltä. "Ei meillä ollut tuollaisia kotkotuksia, kun rakensimme tätä maata, jotta te pääsisitte rellestämään kaiken maailman ooppetaraloihinne." "Ruoka on perunoita ja ruskeaa kastiketta ja siinä kauden mukaan vaihtuen jotain." "Ennenkin on pärjätty ilman internettejä ja satelliittiuuneja. Kannaksellakin vuonna 44..." Niin, juuri tuota, mutta Kyrö osaa tehdä sen hauskasti.

Eniten huomiota herättää mainittu kirjan lyhyys. Tässä tapauksessa se on hyvä valinta, sillä ei tarvittaisi paljonkaan enää lisää, kun se valitus alkaisi pelkästään ärsyttää ja kääntyisi tarkoitustaan vastaan. Nyt aiheet vaihtelevat riittävästi, etteivät valitukset ala tuntua toistolta. Hyvä idea ja hyvin toteutettu!

Antti Hyry: Uuni

Antti Hyry: Uuni

Otava 2009, 400 sivua.

Nyt voin sanoa Finlandia-haasteeni todella aloitetuksi, kun ensimmäinen kirja on sitä varten luettu. Hyry oli minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, olin ainoastaan kuullut tämän palkintokirjan nimeltä. Katsoessani aiemmin mitä Antti Tuurista sanottiin Wikipediassa, sain tietooni myös Hyryn olevan diplomi-insinööri. Oli kiinnostavaa nähdä, millainen kirja tällaisella koulutuksella oikein päätyy palkittavaksi.

Kirjan kantava idea on siinä, että kirjailijan ikäinen Pietari rakentaa kesäasuntoonsa uunia. Ei mitään tavallista sähköhellaa, vaan muuraa reilua leivinuunia; kooltaan sellaista että aikuinen mies mahtuisi helposti sen sisään pitkäkseen, jos vain luukku antaisi myöten. Kirjailija on työn kuvauksessa varsin tarkka, teksti kuulostaa usein siltä kuin radioselostaja katselisi vierestä ja kertoisi mitä kulloinkin tapahtuu. Ensimmäisten sadan sivun jälkeen mieleeni tuli ajatus, että onko kirjailija mahtanut olla aivan tosissaan. Jospa hän onkin lyönyt kavereidensa kanssa vetoa siitä, millaisesta aiheesta voi kirjoittaa kirjan niin että se otetaan yleisesti vielä tosissaan. Lukekaa vaikka itse sivulta 101:

"Ensiksi ruuveilla kiinni suikaleitten päät lautoihin, akkuporakone, sopivia pieniä ruuveja ja ruuvauskärki ja pieni poranterä jolla saa reijät vaneriin. Sai syntymään kaksi asetelmaa, kummassakin kaksi keltaista vanerisuikaletta syrjällään ja päästä kiinni kahdeksan tuuman laudanpätkässä. Kun hän oli saanut ne tiilipinoilla tuetuksi ja taivutetuksi oikeisiin asentoihin, ne lepäsivät siinä kuin hevosen länget ruomista alaspäin, hevosen länkien alaosat, ruomien kohdalta katkaistut. Panen nyt reikien kohdalle styroksisuikaleet ja sitten valu."

Jos ei suurin osa, niin joka tapauksessa suuri osa kirjasta on tällaista kuvausta, missä lukija sitten joko yrittää pysyä ajatuksissaan mukana tai luovuttaa. Joku ennemmin, joku myöhemmin. Jos ei luovuta, niin todennäköisesti leivinuuneja on tullut tapitettua joko valmiina tai kesken valmistuksen. Kertoja, tai pikemminkin ajattelija, kertoo työn vaiheista sitä mukaan kun suunnittelee ja tekee. Onneksi sentään kirjassa on muutakin, mm. dialogia kertojan ja hänen vaimonsa välillä. Tyyliltään se on huvittavan pelkistettyä, on helppo uskoa, että sellaisen ajatustenvaihdon takana on kymmenittäin yhdessä elettyjä vuosia.

Välillä Pietari käy ostamassa lisää rakennustarvikkeita. Kirjailija muistaa mainita mm. sähköjohdon liittämisen kiinnitettäessä peräkärryä auton perään samoin kuin kärryn kannen sitomisen pyykkinarulla. Selvää top 100- kiinnostavuuslistan tarinaa siis, ei vain ihan sieltä kärkipäästä. Myös hillasuolla käydään ihmettelemässä marjojen väriä ja auttamassa poikaa omakotitalon sähkötöissä pitkän matkan päässä.

Kirjan selkeä kohokohta on ikäihmisten bussiretki Pohjois-Ruotsiin. Matka kestää yli yön, ja sen varrella tutustutaan useisiin kirkkoihin sekä erityisesti niiden urkuihin. Lukijalle esitellään erityyppisten urkujen erityispiirteitä ja kuvaillaanpa näkymää jonkinlaisen kannen sisällekin. Siellä on koukkua ja tappia ja abstraktia ja ties mitä. Kuulemme myös urkupillien valutekniikasta. Henkilökohtaisesti olen usein ihmetellyt miksi juuri kirkot ovat jokaisessa paikassa niitä itsestään selviä nähtävyyksiä. Turistioppaissa mainitaan aina paikallinen kirkko, sen rakentamis- ja palamisvuodet. Miksi juuri kirkot, eivätkä vaikkapa kirjastot, jotka juuri minua kiinnostavat enemmän?

Huolimatta edellä olevasta negatiivisesta sävystä on Uunissa jotain salaperäistä viehätystä. Vaikka kiitänkin onnea siitä ettei Hyry ruvennut rakentamaan urkuja ja päätyi "pelkkään" uuniin, niin kirjan jaksaa lukea loppuun eikä keskeyttäminen käy mielessä kuin ehkä siinä vaiheessa, kun antaa periksi muuraustyön etenemisen kuvittelussaan. Selvästikin kirjailijalla on tuollaisesta työstä kokemusta, sillä hän osaa ottaa esiin lukemattomia huomioitavia yksityiskohtia ja mainita niiden perustelun. Se kaikki on kokemuksen tuomaa tietoa, yrityksen ja erehdyksen kautta opittua, ja sen eteen on takuulla ehditty rakentaa lukemattomia uuneja ja muitakin rakennelmia.

Uuni on kuvaus käsityöläistaidosta. Sellainen käy väistämättä vieraaksi niille, joiden lähin kosketus aiheeseen on kirjahyllyn kokoaminen Ikean ohjeiden mukaan. En minä kuitenkaan elokuvaa tästä jaksaisi katsoa, vaikka kieltämättä olisikin kiinnostavaa nähdä miten se lopun pakollinen takaa-ajo-toimintakohtaus saadaan perusteltua.

Maarit Verronen: Normaalia elämää

Maarit Verronen: Normaalia elämää

Tammi 2009, 153 sivua.

En ole aiemmin tutustunut Verroseen lainkaan, ja Normaalia elämää löytyi Booksyn blogista. Hänen kuvauksensa kirjasta sai minut innostumaan niin paljon, ettei mikään muu kirjailijan monista kirjoista kelvannut, vaan piti saada juuri tämä. Tehtävä osoittautui odotettua hankalammaksi, sillä vakiokirjastossani kirjan oli määrä olla hyllyssä, mutta niin minä kuin kirjaston edustajakaan emme sitä kyenneet löytämään. Viime lauantaina vihdoin päätin tarttua tuumasta toimeen ja matkustaa varta vasten johonkin toiseen kirjastoon, jossa kirja olisi. En tiedä vetoaako Verronen juuri minun lähiympäristöni lukijakuntaan, sillä useista hyllyssä olevista kappaleista ei yksikään ollut missään kovin lähellä olevassa kirjastossa. Niinpä suoritimme poikani kanssa pelottomin mielin seikkailun tuntemattomalle maalle ja uuteen kirjastoon. Käynti oli onnistunut, sillä kaivatun kirjan lisäksi mukaan tarttui pari muutakin kirjaa, jotka olivat suorastaan tyrkyllä. Aivan kuin joku olisi laittanut ne juuri minua varten, mutta piilottanut sen kirjan jota varten matkan tein, jotta tulisin tutustuneeksi kirjastoon muutenkin kuin tyrkkyhyllyn osalta.

Normaalia elämää on novellikokoelma. Aiheet keskittyvät nimensä mukaisesti normaalin elämän ympärille. Tapahtumissa on kuitenkin jokin piirre, jonka pitäisi olla epänormaalia, mutta eipä vain ole. Lukijan eteen piirretään siis kuva jonkinlaisesta yhteiskuntaan hivuttautuvasta rappiosta, jonka pitäisi herättää ajatuksia.

Luulen, että tällainen kokoelma pitäisi lukea hitaammin. Antaa kullekin novellille aikaa ja ajatuksille tilaisuus kehittyä ja kypsyä. Se ei vain ole helppoa, koska tekee niin kovasti mieli lukea heti seuraava ja seuraava. Yksi vielä -ilmiön edessä näin lyhyt kirja on pelkkä suupala, ja siksi kirjasta saa nauttia paljon vähemmän aikaa kuin tahtoisi. Kirjan tarinoista suosikeikseni nousevat hoitaja sekä vierailijat, joka on minun makuuni todellinen helmi.

En epäile hetkeäkään etteikö Verrosta tulisi tulevaisuudessa näkymään tässä blogissa lisääkin, eikä sitä luultavasti tarvitse edes odotella pitkään. Kirjasto, täältä tullaan!

Jussi Siirilä: Historia on minut vapauttava

Jussi Siirilä: Historia on minut vapauttava

Gummerus 2010, 246 sivua.

Edellinen sotakirja oli melko raskasta luettavaa, vaikkei toki ollutkaan esim. Jeninin aamujen veroinen. Sellaisten kirjojen jälkeen näyttää aina tekevän mieli jotain kevyempää, jota tällä kertaa tarjoili Siirilä.

Kirjailija esiintyy kirjassa omana itsenään. Hän on julkaissut jo useita kirjoja ja on vakiinnuttanut paikkansa kirkailijoiden joukossa, mutta kaipaisi itse jotain suurempaa. Ei niinkään mammonan vaan maineen vuoksi. Jotta hänet mainittaisiin kuuluisien kemiläisten joukossa ja kännykkäkameroiden räpsynä olisi armoton, jos hän sattuisi toilailemaan baarissa humalapäissään. Tämän tavoitteen vuoksi kirjailija yrittää käyttää kaiken mielikuvituksensa. Tärkeintä olisi päästä kunnolla julkisuuteen, hänen hätkähdyttävän älykäs sanomansa kyllä hoitaisi loput itsestään, kunhan vain olisi kuulijoita joille sitä toitottaa.

Kirjan Siirilä muistaa yhtenään muistuttaa, että hän ei ole humoristi vaan moralistisatiirikko. Jos oikein pinnistän ja yritän miettiä mitä se sana voisi tarkoittaa, niin tulos saattaisi olla jotain sen kaltaista kuin käsillä oleva kirja. Totisesti kuitenkin toivon, ettei kirjan kirjoittanut Siiriläkin ajattele tämän kirjansa olevan moraalisatiiria ja huumorin olevan pelkkää pintakiiltoa, sillä niin kaukaa haettu ajatus se on. Onneksi olkoon, jos joku olisi sen keksinyt ilman kirjailijan omaa huomautusta. Minusta tämä teos on pelkkää huumoria, enkä aio edes yrittää ajatella sitä mitenkään muuten.

Historia on minut vapauttava on hauska kirja, ja loppupuolella minua jopa harmitti, että se tulee päättymään parinkymmenen sivun kuluttua. Olisin lukenut mielelläni enemmänkin. Juoni ei ole mullistava, vaan viehätys on pitkälti päähenkilön kohelluksen varassa. Myös edellinen kirja Juoksija esiintyy, ja siitä on pakko sanoa, että totisesti toivon ettei sen luomisprosessi ollut aivan sen kaltainen kuin tässä kirjassa mainittiin...

Ihan kelpo viihdettä, en hämmästyisi kovinkaan, vaikka näkisinkin itseni lukemassa Siirilää toistekin.

Finlandia-haaste

Liityin innokkaana mukaan Jennin blogissa olleeseen Finlandia-haasteeseen. Haaste on selvitetty siinä vaiheessa kun on luettu kaikki siihen mennessä Finlandia-palkinnon voittaneet kirjat. Tällä hetkellä mukana on siis 27 kirjaa, mutta jos ja kun joskus haasteesta selviän, on niitä varmaankin jo enemmän. Jottei tavoite pääsisi unohtumaan, laadin tämänhetkisestä tilanteesta ihan oman sivunsa ja laitoin linkin killittämään tuohon yläpuolelle. Toistaiseksi se edustaakin suurinta ponnistusta jonka olen haasteen eteen tehnyt, muttei sentään ihan ainoaa: poimin nimittäin lauantaina kirjastosta Antti Hyryn Uunin mukaani, ja odotan jo innolla että pääsisin siihen käsiksi.

Kuten näkyy, on urakka vielä täysin alkutekijöissään:

2010 - Mikko Rimminen: Nenäpäivä
2009 - Antti Hyry: Uuni
2008 - Sofi Oksanen: Puhdistus
2007 - Hannu Väisänen: Toiset kengät
2006 - Kjell Westö: Där vi en gång gått/ Missä kuljimme kerran
2005 - Bo Carpelan: Kesän varjot
2004 - Helena Sinervo: Runoilijan talossa
2003 - Pirkko Saisio: Punainen erokirja
2002 - Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
2001 - Hannu Raittila: Canal Grande
2000 - Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
1999 - Kristina Carlson: Maan ääreen
1998 - Pentti Holappa: Ystävän muotokuva
1997 - Antti Tuuri: Lakeuden kutsu
1996 - Irja Rane: Naurava neitsyt
1995 - Hannu Mäkelä: Mestari
1994 - Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies
1993 - Bo Carpelan: Urwind/Alkutuuli
1992 - Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia
1991 - Arto Melleri: Elävien kirjoissa
1990 - Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi
1989 - Markku Envall: Samurai nukkuu
1988 - Gösta Ågren: Jär
1987 - Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta
1986 - Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku sheba
1985 - Jörn Donner: Far och son (Isä ja poika)
1984 - Erno Paasilinna: Yksinäisyys ja uhma

David Finkel: Pataljoona 2-16

David Finkel: Pataljoona 2-16

WSOY 2010, 285 sivua.

Tämän kirjan löysin kirjahylly-blogista. Aiheena on nimen mukaisesti Yhdysvaltain armeijan jalkaväkipataljoona 2-16, joka toimi Irakissa vuoden verran 2007-2008. Kirjan on kirjoittanut toimittaja, joka seurasi sotilaiden mukana sellaisiinkin paikkoihin, joissa ei yleensä toimittajia käy. Minä toivoin, että luvassa olisi Irakin sotaa ja sotaa yleensäkin kritisoiva teksti, tai vähintäänkin mahdollisimman todenmukainen kuvaus nykyaikaisesta sodankäynnistä, missä rahasta ei ole pulaa.

Osittain kirja vastasi toiveisiini. Jos olisin tutustunut takakannen tekstiin etukäteen, olisin havainnut ettei kirjailija tule ottamaan kantaa tuon sodan oikeutukseen, vaan se päätös jää lukijan harteille. Siitä voi päätellä, että teksti on sävyltään neutraalia. Ottaen huomioon, että kirjoittaja on pääasiassa nähnyt tapahtumia vain toisen puolen näkökulmasta, voi neutraalia sävyä pitää jo saavutuksena.

Sodan osapuolten välinen kuilu tuntuu valtavan suurelta. Yhdellä puolella on armeija, jolla voi ajatella olevan rajattomat resurssit käytössään. Yksi ainoa sotapäivä maksaa huimat kolmesataa miljoonaa dollaria, ja se todella antaa ajattelemisen aihetta. Mitä jos sen summan käyttäisi rauhanomaiseen rakennustyöhön, parantaisi infrastruktuuria ja rakentaisi vaikka koko kaupungin alusta alkaen uudestaan? Sitä kysymystä on vaikea välttää. Vastaus ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, sillä vastapuoli ei ehkä haluakaan niitä dollareita.

Amerikkalaiset rahoittavat mm. yhteen kaupunginosaan täyden jätevesiviemärin rakentamisen, jonka budjetti on 30 miljoonaa. Sen rakentaminen ei tietenkään ole yksinkertaista, sillä mm. urakoitsijan korruptuneisuus hidastaa valmistumista voimakkaasti, puhumattakaan siitä mainitusta sodan vastapuolesta, joka ei näytä haluavan maahansa kerrassaan mitään amerikkalaista. Toinen projekti on pienimuotoinen lukutaitokampanja, johon on ohjattu vain 80000 dollaria.

Kaiken toiminnan absurdius paljastuu siinä, kun koko Irakissa olevan armeijan komentaja kertoo näistä hankkeista senaatille tai kongressille, kumpi sitten olikaan. Se aika, mikä kenraalilta kuluu lukutaitokampanjasta mainitsemiseen, maksaa parlamentin kuluina takuulla jo moninkertaisesti koko kampanjan hinnan. Tai sinällään hyvä viemäriprojekti. Sen kokonaishinta on sama, mikä armeijalta kuluu parissa tunnissa. Kuinka kauan aikaa siitä kannattaa keskustella, kun ottaa huomioon että sen saman ajan se armeija on paikallaan kuluttamassa reilut kymmenen miljoonaa per tunti.

Amerikkalaisten pöyristyttävän kalliit ja teknisesti edistyneet varusteet tulevat moneen otteeseen mainituksi. Sen sijaan puuttumaan jää vastapuolen kuvaaminen. Tiedetään sen käyttävän paljon tienvarsipommeja, jotka on ilmeisesti kasattu halvalla. Lisäksi sillä on ampuma-aseita ja raketteja, mutta juuri mitään muuta siitä ei kerrotakaan. Yhteenotoissa keskitytään kertomaan amerikkalaisuhreista ja sotilaiden edesottamuksista, mutta vastapuolesta ei mainita mitään. Ainoastaan irakilaissiviilejä kuvataan jonkin verran.

Minusta vastustajan jättäminen kasvottomaksi on tietynlainen kannanotto, sillä on muistettava että vihollinenkin on aina ihminen. Hän on jonkun lapsi, jonkun isä, jonkun aviomies. Hänen korkein tavoitteensa ei ole tehdä "meille" pahaa, vaan hän haluaisi elää elämäänsä rauhassa omassa maassaan. Hän haluaisi turvalliset olot ihan yhtä paljon kuin "mekin", mutta ei millä hinnalla tahansa. Tämä näkökulma jää ikävästi kokonaan puuttumaan kirjasta.

Haluan vielä nostaa esiin yhden asian, jota itse olin tullut ajatelleeksi ehkä kaikkein vähiten etukäteen. Eniten uutisoinnissa nostetaan esiin kaatuneitten määrää. Samassa yhteydessä mainitaan myös haavoittuneet, joita yleensä on enemmän. Heidän osuutensa sodissa yleensäkin on merkittävä. Yleensä ajattelen haavoittuneen sellaiseksi, joka pääsee hoitoon ja on ennen pitkää taas entistä ehommassa kunnossa. Tämä käsitys on pahasti pielessä, sillä monet haavoittuneista vammautuvat lopuksi ikäänsä. He maksavat sodasta todella kovan hinnan, ja sanoisin jopa niin, että kaikkein suurimpia uhreja ovat ne, jotka haavoittuvat oikein pahasti. Sotilas, joka menettää kaikki raajansa ja vielä näkönsä sen päälle, menettää käytännössä aivan kaiken, ja hänen taakkaansa joutuvat kantamaan myös läheiset. Mitenkään väheksymättä leskien tuntemaa tuskaa, on mielestäni tuollaisen pahasti haavoittuneen sotilaan omaisen taakka vieläkin raskaampi kantaa.

Plussaa annan siitä, että sotilaiden henkinen taakka tulee hyvin mainituksi. Monien psyyke ei kestä heidän kokemuksiaan, vaikka fyysinen puoli voisi olla hienossa kunnossa.

Oma kantani koko sotaan on se, että ihmettelen kovasti sitä, miten joku saa laskettuaan yhteen kaikki nuo eri tahojen maksamat hinnat, niin rahalliset kuin inhimillisetkin, tuloksen vielä näyttämään kannattavalta.

Juha Itkonen: Seitsemäntoista

Juha Itkonen: Seitsemäntoista

Otava 2010, 383 sivua.

Seitsemäntoista on odottanut pinossani jo hyvän aikaa. Sain arvostelukappaleen pari kuukautta sitten, enkä enää muista mikä siinä kiinnosti. Oikeastaan kirja ei pinossa sanonut minulle yhtään mitään, ja senpä vuoksi se tulikin vuoroon vasta kun pinossa ei ollut mitään muuta. Nyt kirja on luettu, eikä se silti sano oikein mitään.

Julius Ilonen on kirjailija, joka kirjoittaa siitä kun oli 17-vuotias. Elämän tärkein sisältö näytti olleen kesätyö tavaratalon ruokakaupassa, ja paljon palstatilaa saa myös Vesku. Hän on yhdeksän vuotta vanhempi, töissä saman kaupan vihannesosastolla. Vesku tuntuu väkisin pyrkivän Henrikin - Juliuksen nimi hänen kirjassaan - ystäväksi, eikä Henrikille oikein tahdo selvitä, miksi Vesku niin tekee. Oman osansa tapahtumista kertoo Päivi, todellisen maailman ihminen, joka tuntee Henrikin ja Veskun nimillä Julius ja Harri. Päivin luettua Juliuksen kirjan hän huomaa, ettei todellisuus ja kirjan tapahtumat oikein pidä yhtä.

Siitä päästäänkin kirjan mielestäni tärkeimpään aiheeseen: onko kirjailijalla oikeus "muokata" historiaa haluamakseen? Onko oikein kertoa valtaosa tapahtumista juuri kuten on tapahtunut, mutta muokata omaa itseään edustavan henkilön osuus miellyttävämmäksi? Aivan kuin teinipoika, joka kertoo viime viikonlopun seikkailuistaan. Itse en ainakaan ihastu ajatuksesta.

Takakannessa mainitaan kirjan olevan monitasoinen. Niin se varmaankin onkin, itse en pysty vahvistamaan. Ilmeisesti juuri tuosta syystä minulla oli vaikeuksia tarttua kirjan sanomaan. Juliuksen kirjoittaman kirjan osuus oli ihan kivaa, mutta en kyllä maksaisi sellaisesta mitään. Idea on ihan hyvä, näyttää sekaisin kirjassa kirjoitettua kirjaa ja sen rinnalla toisen kertojan kuvaamaa todellisuutta. Lukija ei vain saisi tarvita opasta selittämään mikä näiden kahden suhteessa on jujuna. Minä tarvitsisin, ja siksi lukukokemukseni jäi vaisuksi.

Olen aika varma siitä, että Itkonen on parempi kirjailija kuin mikä tunne minulle jäi tästä kirjasta. On helppo kuvitella, että hän itse ajattelisi mielessään näin: "Olen aika varma siitä, että Jori on heikompi lukija kuin tämä kirja olisi vaatinut." Ehkä niin, mutta minun subjektiivisessa kokemusmaailmassani se ei paljon lohduta. On harmillista huomata jäävänsä tällä tavalla kirjan ulkopuolelle.