Santeri Alkio: Puukkojunkkarit

Santeri Alkio: Puukkojunkkarit

WSOY 1894, 57000 sanaa.

Löysin pokkariversion Puukkojunkkareista vanhempieni kirjahyllystä joskus viime vuoden puolella, mutta lukuvuoroon kirja ei pinossani päässyt ikinä. Innostuttuani lukemaan e-kirjoja puhelimellani päädyin selailemaan Project Gutenbergin suomenkielistä tarjontaa, ja siellä kirja tuli vastaan uudemman kerran. Ei liene huono arvaus, että juuri tuolta löytyvät kirjat kokevat uuden tulemisen e-lukijoiden myötä. Kirjaston tarjonta tulee toivottavasti hiljalleen laajenemaan, muttei kykene vastaamaan kaikkeen tarpeeseen, ja suhtaudun skeptisesti siihen, että e-kirja tulisi valloittamaan Suomenkaan markkinoita nykyisellä hintatasollaan. Loppujen lopuksihan e-kirja on pelkkä lukuoikeus. Siinä missä perinteisen kirjan voi lainata ja myydä eteenpäin, ei se e-kirjan kohdalla käsittääkseni onnistu murtamatta kopiosuojauksia. Sen vuoksi lukuoikeuden hinnan tulisi olla vastaavasti painettua kirjaa alempi.

Jo nähdessäni pokkarin siellä vanhempien hyllyssä tiesin Alkion nimen löytyvän keskustapuolueen takaa. Siitä minulla ei ole käsitystä millainen oppi-isä hän oikein oli ja millaista ideologiaa mahtoi ajaa, enkä tiennyt hänen kirjailijuudestaan mitään. Puukkojunkkarit kuitenkin kuulostivat aiheena riittävän kiinnostavalta, jotta sen saattoi ottaa lukemistoon.

Kai Puukkojunkkareissa on jonkinlainen juonikin, mutta minulle se oli sivuseikka. Siinä missä Seitsemän veljeksen kohdalla ihastelin Kiven käyttämää kieltä, niin samankaltaisia tuntoja nousi tästäkin. Ilmeisesti Alkio ei yllä Kiven tasolle, sillä kieli ei ole tässä se päällimmäiseksi mieleen jäävä asia, mutta hauskaa sitä silti on lukea.

Selvästi kirjan tärkein anti on aikalaiskuvaus. Silläkään saralla Alkio ei yllä lähellekään vaikkapa mestarillista Gogolia, sillä tunnelma ei tekstistä kovin hyvin välity. Mutta Gogolpa ei kuvaillutkaan puukkojunkkarien tienoita ja Alkio kuvaili, ja siksi jälkimmäisellä on kiistämätön arvonsa. Minulle välittyi sellainen kuva, että puukkojunkkarit olivat jonkinlaisia pikkurikollisia. Nuoria miehiä, jotka keskenään uhosivat toisilleen olevansa maailman kovimpia, eivätkä sietäneet yhtään poikkipuolista sanaa vaan heti oltiin koettamassa voimia. Pikkurikollisuus kohdistui lähinnä pahoinpitelyihin, varkauksiin ja luvattomiin hevosten käyttöönottoihin, kuten nykyään asia ilmaistaisiin. Lukiessa alkoi kovasti ihmetyttää, miksei esivalta puuttunut asiaan, mutta selvisi vastaus siihenkin: nimismies olisi saanut selkäänsä ja joutunut palaamaan tyhjin käsin, jos olisi yksinään yrittänyt huligaaneja vangita. Ja vaikka kiinniottajia olisi ollut useampiakin, saattoi vastassa olla vielä isompi joukko ja jälleen käydä huonosti. Nähtävästi siis pienehköt rikokset piti vain sietää tai pyrkiä estämään omin voimin. Kovin vahvasti tulivat mieleen lapsena katsotut länkkärit: aivan vastaavaa villin lännen menoa se oli, tuliaseiden tilalla vain oli puukkoja, seipäitä ja halkoja eikä henkirikoksia sattunut kuin harvakseltaan.

Yksi puoli asiassa oli myös se, että "kunnon ihmisetkin" olivat aiemmin olleet nuoria ja monet kokeneet saman vaiheen. Olisi melkoisen kaksinaismoralistista yrittää kitkeä ilmiötä pois juurineen, ja käsittääkseni se lopulta kaatuikin yleisempään vastustukseen, joka lähti myös nuorista itsestään.

Kyllä Puukkojunkkarit ennen luki kuin selkäänsä otti. Etenkin e-lukijoiden omistajille, jotka kaipaavat suomenkielistä luettavaa voin tätä suositella, perinteisessä muodossa en sitä nosta jalustalle. Jos antaisin arvosanoja, niin tälle se olisi "ihan hyvä".

Lauri Hihnavaara: Pökkilöhaukka

Lauri Hihnavaara: Pökkilöhaukka

WSOY 2011, 375 sivua.

Pökkilöhaukka löytyi WSOY:n kevään katalookista. Kuvauksessa kirjan mainitaan olevan "suurella sydämellä kirjoitettu veijaritarina, joka sulattaa sielusta saakka." Juuri veijaritarina oli se avainsana, joka sai minut tähän tarttumaan.

Artturi Tenkala on jatkosodan veteraani, jonka setä jättää tälle perinnöksi Pajuaavan aarteen; Lapin sodassa saksalaisilta jälkeen jääneen varaston. Artturilla ei ole kiirettä aarteen luo, vaan  sitä ennen hän koettaa onneaan Lapin jälleenrakennustöissä, mustanpörssin kaupassa ja viettää aikaa erämaassa. Kirja seuraa miehen edesottamuksia muutaman vuoden ajan, ja ajatuksissa kummittelee jatkuvasti se mainittu salaperäinen aarre.

Tuntematta Hihnavaaran aiempaa tuotantoa on ilmiselvää, että erämaasta kertoessaan hän tietää mistä puhuu. Sen vuoksi kirjan parasta antia ovatkin ne osat, joissa Tenkalan puuhat liittyvät erämaahan: siellä elämiseen, liikkumiseen tai valmistautumiseen. Nälkäisen miesjoukon saadessa saaliiksi jonkun kanalinnun ja valmistaessa sen saman tien ruoakseen nuotion lämmössä alkaa tällaista kaupunkilaistakin viehättää ajatus juuri sen kaltaisesta ruokailusta kaikessa yksinkertaisuudessaan. Välineiksi ja varusteiksi ei tarvita kuin suolaa ja jokin astia johon lihat laitetaan ojasta kauhotun veden kera, tulet tehtäisiin muutenkin.

Siinä missä erämaakuvaukset ovat osuvia, ei kirjan muut osat jaksa yltää samalle tasolle. Tekemättä juonipaljastuksia on mainittava kirjan viimeisen kolmanneksen olevan jokseenkin outo. Se muodostaa kylläkin eheän kokonaisuuden, mutta mielestäni kirjailija on siinä mennyt metsään (vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa että hän on nimenomaan tullut sieltä pois). Osuus on kokonaisuudessaan sitä aluetta, missä kirjailijan vahvuudet eivät tule esiin, eikä tarina ole erityisen hyvä. Kirjan alkupuolen perusteella lukijan odotukset ovat ehtineet nousta, eikä tarina jaksa niihin vastata.

Eniten haluan kohdistaa kritiikkiä takakannen tekstiin, missä mainittiin se avainsana veijaritarina. Minun mielestäni Pökkilöhaukka ei nimittäin ole sellainen. Lukijana odotan veijaritarinassa olevan jonkinlaista juonittelua tai velmuilua, jossa nokkelasti johdetaan jotain osapuolta harhaan. Mitään sellaista ei kirjassa tullut vastaan, ainakaan siinä määrin että kuvaus olisi oikeutettu. Tätä kritiikkiä ei luonnollisesti ole osoitettu kirjailijalle, vaan sille taholle joka myyntitekstin on laatinut.

Aiemmin en ole puuttunut kirjoissa käytettyyn kieleen negatiivisessa sävyssä, mutta nyt koitti senkin aika: koen ärsyttäväksi muuten kirjakielellä kirjoitetusta tekstistä aivan liian usein puuttuvat possessiivisuffiksit. Yksittäiseen tapaukseen en viitsisi puuttua, mutta tässä niitä tulee vastaan useita.

Aiemmin Hihnavaara on julkaissut ainakin kirjan Luiron laulu, joka on kokoelma tarinoita juuri siltä alueelta jolla hän tuntuu olevan hyvä. Jos haluaa kirjailijalta jotain lukea, niin se voisi olla parempi valinta.

KMMMM

Kiitoksia anni.m:lle haasteesta, jossa kuuluu vastata näihin blogia koskeviin kysymyksiin!

Kuka?
Valitettavasti en voi sanoa olevani aivan tavallinen kirjaharrastaja, koska meitä mieskirjabloggaajia on edelleen niin kovin vähän. Samasta syystä en edes tiedä kuinka tavallinen mieslukija olen. Kirjoja olen kuluttanut lapsesta saakka, mutta harrastuksen asteelle voin sanoa lukemisen nousseen vasta pari vuotta sitten. Silloinkaan ei tapahtunut mitään erityistä, lukeminen vain alkoi tuntua kivemmalta kuin huonojen tv-ohjelmien katselu. Lukuhistoriani lyhyydestä johtuen joutuvat arvostelujeni lukijat aivan liian usein törmäämään lauseeseen "Kirailija oli minulle entuudestaan tyystin tuntematon", mutta toivon mukaan sekin vähenee ajan myötä.

Mitä?
Pääasiassa kirjoja ja kirjabloggaamista. Alun perin oli tarkoitus kirjoitella muistakin aiheista sitä mukaa kun jotain sanottavaa mieleen tulee, mutta käytäntö muodostui toisenlaiseksi. Mitään periaatepäätöstä en ole tehnyt, että aihepiiri olisi näin rajattu, joten ehkä jonain päivänä jotain ilmestyy!

Missä?
Yleensä kotona, mutta olen kokeillut myös autoa jossain Helsingin ja Hämeenlinnan välillä. Kirjoittamisen suhteen ei ollut epäilyksiä, vaan nettiyhteyden muodostaminen oli jännittävää.

Milloin?
Heti kun kirjoitettavaa on. Kirjat arvostelen aina heti samana päivänä kun olen lukenut, ja jos toisin uhkaisi käydä, siirrän kirjan lopetuksen seuraavalle päivälle. Muista aiheista koetan myös kirjoittaa heti tuoreeltaan. Joskus se voi näkyä ajatusten kypsymättömyytenä, ja silloin todennäköisesti tulee kommenttikentälle tarvetta.

Mitä mielessä nyt?
E-kirja on ollut viime aikoina mielessä. Teknisesti se vaikuttaisi aivan valmiilta läpimurtoon Suomessakin (vaikka kopiosuojausten murtaminen ilmeisesti onkin turhan helppoa), mutta matkaa tavallisen kirjan korvaajaksi tai edes kunnolliseksi haastajaksi on vielä reilusti. Suurin kanto kaskessa on tällä hetkellä mielestäni hinta. Tarjontaa tuntuu jo olevan, mutta ei sähköinen versio saa maksaa yhtä paljon kuin perinteinen. Kirjastojen suhde e-kirjaan mietityttää myöskin kovasti, sillä siinä missä tavallista kirjaa ei juuri viitsi ryhtyä säätämään kopiokoneeseen, niin lainatun e-kirjan kopiointi voi olla liian houkutteleva ajatus.

---

Suhtautumiseni ketjukirjeisiin estää minua lähettämästä tätä haastetta eteenpäin, mutta jos joku haluaa sen tästä itselleen poimia vailla mitään painostusta, niin se sopii kyllä!