Tunnustuksia

Kiitoksia Booksylle ja Inalle, jotka molemmat antoivat minulle tämän maininnan melkein samaan aikaan! Vallitsevan käytännön mukaisesti tulee tässä vaadittuja tunnustuksia.

1. En ole lähimainkaan kaikkiruokainen lukemisteni suhteen, eli blogini nimi on sikäli hieman harhaanjohtava. Mm. runoja en lue lainkaan.

2. Olen ehtinyt kertoa blogin nimen alkuperän joillekin kasvotusten, mutta tässä se paljastettakoon muillekin. Inspiraation lähteenä toimi seuraava Viivi & Wagner -strippi (klikkaa):

 

Blogini nimi oli siis alun perin Kaiken voi syödä!, mutta kun huomasin kirjoittavani yksinomaan kirjoista, niin vaihdoin nimenkin suosiolla tähän muotoon, vaikkei se mitään tarkoitakaan.

3. En jätä kirjoja kesken juuri koskaan. Viimeisestä sadasta aloittamastani kirjasta on kesken jäänyt tasan yksi. Mieli olisi kyllä tehnyt, mutta sitten vain puren hammasta ja kiroan kirjailijaa.

4. Minua pelotti ryhtyä merkitsemään muistiin lukemani kirjat edes listan muodossa. Harkitsin sitä todella pitkään, ainakin pari vuotta. Sitten huomasin, että kirjaston järjestelmään jää joka tapauksessa merkintä lainoistani, joten voin yhtä hyvin pitää listaa itsekin. Syy tähän pelkoon oli suorituspaineessa, eli pelkäsin listan pitämisen vaikuttavan kirjavalintoihini. Ei liene vaikeaa arvata, millaista blogin pitäminen on pelkkään yksityiseen luetteloon verrattuna...

5. Minulla on yli 40 kirjastokorttia, eli keräilen niitä. Kohteena ovat pääsääntöisesti suomalaiset kunnankirjastot, mutta muut kelpaavat myös. Tavoitteena on omistaa kirjastokortti kaikkin Suomen kirjastoihin, joskaan määrittely ei ole aivan noin yksioikoista.

6. Minulla ei ole kirjahyllyä lainkaan. Kotona on kyllä vastaavia kalusteita, mutta ne eivät ole sellaisessa käytössä kuin kaunokirjallisuuden harrastajilla on tapana. Ei minulla kyllä ole juuri niitä kirjojakaan.

7. En osallistu koskaan (niinpä niin) ketjukirjeisiin. Siitä saan myös sopivan aasinsillan todeta, miksi en lähetä tätä haastetta eteenpäin :)

Olli Jalonen: Poikakirja

Olli Jalonen: Poikakirja

Otava 2010, 256 sivua.

Poikakirja on ehtinyt kerätä blogeissa hehkutusta sen verran, että odotin kovasti pääseväni siihen itsekin tutustumaan. Odottavan aika on pitkä, mutta kirjaston jono ei onneksi ole ikuinen. Minun kohdallani kirjailija ei tulisi pääsemään helpolla, sillä olin koko lukemisen ajan jonkinlaisen mahataudin kourissa. Ruoansulatuskanavan kummastakaan päästä ei onneksi syöksynyt mitään hallitsemattomasti, vaan kyse oli "pelkästä" mahakivusta. Sitä kuitenkin jatkui lähestulkoon tauotta, ainoastaan kivun voimakkuus vaihteli.

Kirja kuuluu juonettomien teosten osastoon. Kertojana on alle 10-vuotias koulupoika, joka kertoo elämästään lapsen silmin. Franzenin Tumman veden päällä -kirjassa lähtökohta oli hieman samanlainen, mutta siinä oli selkeänä teemana perheväkivalta, kun Poikakirja on silkkaa aikakauden kuvausta. Jälkimmäinen on haastavampi tapa, sillä juoni ei luo jännitystä tai kannattele tarinaa, vaan kaikki on pelkän kerronnan varassa. Minusta Jalonen onnistuu tehtävässään loistavasti, sillä huomasin kirjan loppupuolella, ettei minulle ole tullut kertaakaan mieleeni, että kertoja voisi olla mitään muuta kuin se koulupoika.

Tapahtumat sijoittuvat 60-luvun alkuun parin-kolmen vuoden ajanjaksolle. Itse olen syntynyt vasta reilut 10 vuotta myöhemmin, joten kaikki tietoni ajasta on tullut joko historiantunneilta samalla tavalla toisen käden tietona kuin tässä kirjassakin. Ainoa omakohtainen kosketuspinta rajoittuu musiikkiin ja Aku Ankka -lehtiin. Elokuviin ei kirjassa viitata, se olisi voinut olla vielä yksi mahdollisuus.

Kirjan tapahtumien valinta ansaitsee erityiskiitoksen. Ei ole sattumaa, ettei juonen puolesta päähenkilö Ollille tapahdu "mitään". Elo ei tietenkään ole pelkkää arkea, vaan hän törmää asioihin, jotka ovat tuttuja nykypäivänkin ihmiselle, mutta ne ilmenevät toisella tapaa. Juuri siinä onkin tämä ajankuvauksen rikkaus: vaikka lukija ei olisikaan elänyt tapahtumien aikaan, osaa hän silti vaivatta peilata niitä omaan arkeensa ja havaitsee sitä kautta aikojen ja tapojen muuttumisen. Esimerkkinä vaikkapa koulukiusaaminen; miten siihen on kunakin aikana suhtauduttu.

Blogeissa on ihmetelty, eikö tässä olisi ollut ainesta edes Finlandia-ehdokkuuteen. Sikäli minulla ei ole edellytyksiä ottaa kantaa, etten ole kaikkiin ehdokkaisiin tutustunut, mutta koska tämä on minun blogini, niin otanpa kuitenkin. Minun mielestäni olisi. En tiedä onko vastaavia ajankuvauksia jo tehty ennenkin, mutta jos on niin ei niitä liikaa ole. TV-sarja Mad Men on ansiokkaalla tavalla näyttänyt, miltä 60-luvun elämä näytti mainostoimistossa. Olli Jalonen tekee nyt saman suomalaisen koulupojan kohdalla, eikä jää mainosmiesten jalkoihin. Jos Mad Men on saanut palkintoja omassa sarjassaan, niin vastaavat tunnustukset kuuluisivat Poikakirjallekin.

Timo Harakka: Luoton loppu

Timo Harakka: Luoton loppu

WSOY 2009, 233 sivua.

Törmäsin sattumalta joskus vuoden 2009 aikana Timo Harakan blogiin, missä hän oli julkaissut otteita tulevasta kirjastaan. Kiinnostuin aiheesta silloin ja pistin asian korvan taakse. En enää muista mistä kirja nyt pullahti esiin, mutta kirjastosta kävin sen noutamassa.

Luoton loppu käsittelee viimeisintä finanssikriisiä. Aihe ei varmasti ole päässyt keneltäkään täysin ohi. Jotenkin se liittyy amerikkalaisiin subprime-asuntoluottoihin, joita on jollain tavalla saatu levitettyä kaikenlaisiin arvo - tai arvottomuuspapereihin ja sen seurauksena pankit menettivät keskinäisen luottamuksen. Ajattelin, ettei olisi pahitteeksi tutustua asiaan hieman paremminkin, edes sen verran että voisi muodostaa mielipiteitä ja vaikkapa keskustella siitä muiden maallikkojen kanssa.

Ei tarvinnut lukea montaakaan sivua kun mieleen tulivat jo Joyce Carol Oatesin Kosto: Rakkaustarina sekä Lubna Ahmad al-Husseinin 40 raipaniskua. Kumpikaan edellä mainituista ei liity mitenkään finanssikriisiin, vaan yhdistävä tekijä on se paha olo ja suuttumus, mikä kirjojen lukemisesta tulee. Kaikkiin liittyy suuri epäoikeudenmukaisuus, mutta valitettavasti Luoton lopulla ei ole onnellista loppua.

Harakka tekee ansiokasta työtä selittäessään asioita lukijalle. Ei tarvitse tuntea taloustiedettä tai osata edes prosenttilaskua pysyäkseen kärryillä tekstissä. Suuret luvut on hyvä olla tuttuja tai kerrata, sillä miljoonat loppuvat finanssikriisissä pahasti kesken - tässä tarvitaan miljardeja ja biljoonia. Selkeyden vuoksi oikein suuret luvut on suhteutettu Nokian vuotuiseen liikevaihtoon (ja samalla Suomen valtion budjettiin), eli jos johonkin tukeen upotetaan 400 miljardia, niin sen kerrotaan olevan kahdeksan Nokiaa.

Markkinafundamentalismi on termi, jota toistetaan ahkerasti läpi kirjan. Fundamentalismi? Se sana on totuttu yhdistämään lähinnä muslimiterroristeihin. Juuri niin, molemmissa on kyseessä ääriliikkeestä, ja jälleen kerran nähdään, miten äärimmäisyyksistä ei seuraa mitään hyvää. Tai no, riippuu hieman siitä keneltä kysytään. Investointipankkiiri, joka kuittaa vuodessa monen sadan miljoonan bonukset, tuskin pitää sitä pahana. Sen sijaan valtio, jonka ne pankkiirit ovat kammenneet bankrottiin, ei ole mielissään.

Otetaanpa välillä näyte sivulta 142:

"Verrataan kahta välittäjää ja heidän palkitsemistaan. Välittäjä Varovainen saavuttaa vuosittain hyvän 20 miljoonan euron voiton, josta hänet palkitaan kahden miljoonan vuosibonuksilla. Viiden vuoden jälkeen hän on ansainnut yhtiölle 100 miljoonaa ja itselleen kymmenen miljoonaa.

Välittäjä Kalmanvaara ottaa riskejä. Niiden ansiosta hän tienaa yhtiölle vuosittain peräti 100 miljoonaa, joista hänelle kuuluu 20 miljoonan bonus. Viidentenä vuotena riski laukeaa niin, että syntyy 500 miljoonan tappio. Lopputulos on se, että Kalmanvaara on hävittänyt yhtiön rahaa 100 miljoonaa ja kuitannut siitä hyvästä vieläpä itselleen 80 miljoonaa.

Ei voi kuin pidätellä kyyneleitä: tällaisen järjestelmän ovat kehittäneet maailman parhaat bisnesaivot."

Jos järjestelmä todella on tuollainen (ja sehän on), niin ei ole mikään ihme, että kriisissä kävi kuten kävi. Välittäjähän olisi suorastaan tyhmä, jos ei ottaisi päättömän kokoisia riskejä. Toki hän voisi ajatella laajempaakin hyvää kuin vain omaa tilipussiaan, mutta sellaiset ihmiset tuskin ryhtyvät välittäjiksi ensinkään.

Surullisin osuus seuraa lopussa: ei ole mitään syytä olettaa, että järjestelmä olisi olennaisesti muuttumassa. Kaikki tietävät, että jotain pitäisi tehdä, jotta vastaavat kriisit voitaisiin tulevaisuudessa välttää. Välittäjät ja pankkiirit eivät ymmärrettävästi sitä jotain halua tehdä, sillä sehän olisi vain heidän palkkioistaan ja bonuksistaan pois. Muilta taas ei tunnu löytyvän riittävästi poliittista tahtoa suitsien asettamiseen. Ei voi kuin ihmetellä, miksei. Hyvä arvaus on, että raha puhuu korruption muodossa.

Tuossa oli vain yksi esimerkki niistä asioista, jotka kriisiin liittyy. Tekijöitä on useita, ja ne kaikki käydään läpi ja esitellään yhtä ymmärrettävin esimerkein. Jos suuttumuksestaan pääsee yli, on kirja oikein viihdyttävä.

Suosittelen kirjaa lämpimästi. On hämmästyttävää, kuinka kiinnostavaa tekstiä voikaan kirjoittaa näin puisevan kuuloisesta aiheesta!