Veijo Meri: Jääkiekkoilijan kesä

Veijo Meri: Jääkiekkoilijan kesä 

Otava 1980 

Sivuja: 189 

Jääkiekkoilijan kesä sijoittuu 50-luvulle, vaikka onkin kirjoitettu selvästi myöhemmin. Sen pohjalta on myös tehty elokuva Iso vaalee, joka ilmeisesti seuraa kirjan tapahtumia varsin tarkasti. Mielestäni elokuvan nimi on parempi. Kirjan nimi on valtavan tylsä, eikä edes kuvaa sisältöä kovin hyvin. Kyllähän siinä kesä on ja päähenkilökin on jääkielloilija, mutta Iso Vaalea on silti keskeisin hahmo.

Juoni ei tässä kirjassa selvästikään ole tärkein, siksi vaatimaton se on. Huomattavasti enemmän vaivaa on nähty mm. sen kuvaamisessa, kun päähenkilö Illu pääsee seksuaaliseen kanssakäymiseen isänsä työmaan keittäjän kanssa. Kuvailu on niin yksityiskohtaista, että on makuasia, onko kyse pornosta vai ei.

Iso Vaalea on entinen uimari, ja kaupungin halutuin nainen. Hän on myös Illun haaveissa, joskaan tämä käy ilmi vasta kirjan loppupuolella, jolloin he pääsevätkin tekemisiin keskenään. Alkupuolella puolestaan liikutaan Illun kaveriporukassa, ja yksi heistä saa surmansa väkivaltaisesti.

Jos kuvailuni kirjan tapahtumista on sekavaa, niin se osuu aika hyvin kohdilleen. Kyllähän ne tapahtumat kerrotaan ja vieläpä järjestyksessäkin, mutta ne eivät liity yhtään mihinkään. Katsotaan vain lyhyttä, päivän tai parin pätkää, joka ei ole tärkeä muiden kuin sen kuolleen kannalta, eikä koko jaksoa edes seurata kaikkien kantilta. Sen sijaan tärkeä osuus on henkilöiden kertomilla tarinoilla, jotka ehkä kertovatkin heistä muuta kuvailua enemmän.

Nykylukijan näkökulmasta on kiinnostavan erilaista se, miten nuoret kolmikymppisetkin miehet ovat sotaveteraaneja, ja ovat olleet mukana sellaisissa tapahtumissa, jotka nykyään jo tuntuvat kovin etäisiltä.

Melko sekava tunnelma tästä kirjasta jäi. Arvatenkin se vaatisi tulkintaa ja tarkempaa perehtymistä auetakseen paremmin, mutta minä en muutenkaan ole sellaisen kirjallisuuden ylin ystävä, vaan pidän suoraviivaisemmasta lähestymistavasta. Vähän tämä taisi hukkaan mennä, kun en kunnolla ymmärtänyt lukemaani.

Hilkka Ravilo: Terhi

Hilkka Ravilo: Terhi 

Myllylahti 2013 

Sivuja: 354 

Hilkka Ravilo on suorikkikirjailijoitani. Niinpä tämänkin uutukaisen lukeminen oli innostavaa, onhan edellisestä kulunut jo turhan pitkä aika. Häpeäkseni joudun tunnustamaan, etten ollut edes tietoinen tämän ilmestymisestä, mutta sitä iloisempi olikin yllätys, kun kirja kolahti suoraan postiluukusta käsiini.

Terhi seuraa kirjan nimihenkilön tarinaa. 16-vuotiaana hän haluaisi päästä ammattikouluun, mutta unelma kariutuu äidin tullessa raskaaksi ja Terhin työpanosta tarvitaan turvaamaan perheen taloudellinen tilanne. Hän pääsee linja-auton rahastajaksi, ja sen myötä myös kosketuksiin pääkaupungin kanssa, joka onkin kovin erilainen maailma kuin se lohjalainen kylä, josta hän on kotoisin. Helsingissä hän tapaa mm. Hannun, rikkaan perheen vesan, joka on sillä hetkellä hurahtanut taistolaisuuteen. 22-vuotiaana Terhin elämä muuttuu kertaheitolla, kun hänen vanhempansa kuolevat auto-onnettomuudessa ja hän ryhtyy käytännössä pikkusiskonsa Annen yksinhuoltajaksi.

Terhiä seurataan aina 2000-luvun alkuun saakka, joskin välillä hypätään kerralla viidenkin vuoden yli. Jossain haastattelussaan Ravilo on sanonut, että kaikissa hänen kirjoittaan kuolee joku. Se panee lukiessa odottamaan, milloin kuolema tulee vastaan ja millä tavalla tällä kertaa. Yhdessä vaiheessa pelkäsin jo, että ei kai se luvattu kuolema tullut jo, kovin tylsällä tavalla. Onneksi huoleni osoittautui turhaksi, ja odotus palkittiin Ravilolle tyypillisellä tavalla, hyvä niin!

Tässä oli muutenkin Ravilolle tyypillisiä elementtejä: keskeinen henkilö kärsii vääryyttä ja pahantekijä saa palkkansa tavalla, joka ei kestäisi päivänvaloa lain edessä, mutta on lukijan mielestä ihan oikein. Sankari on myöskin sympaattinen ihminen, joka ei edes havittele kuuta taivaalta, vaan on tyytyväinen pärjätessään ihan tavallisen ihmisen mittakaavassa. Olkoon vain toistoa, jos joku niin haluaa ajatella, mutta minuun Ravilon tyyli uppoaa edelleen hyvin. Tämä ei kuitenkaan ole aivan hänen parhaimmistoaan, vaan enemmänkin sellainen rutiinisuoritus. Paikoitellen tarina tuntuu vähän tasapaksulta eikä oikein etenevän minnekään, mutta toisaalta silloin juuri rakennetaankin tunnetta turvallisesta ja tavallisesta arjesta, joka ei kestäkään häiriöttä loppuun asti.

Lopuksi on vielä mainittava murrevaroitus. Puhuttuna en pidä lounaissuomalaisesta murteesta, mutta jostain syystä se ei haitannut lainkaan, kun sain muodostaa äänen pelkästään omassa mielessäni. Kaikki siitä eivät varmasti pidä kirjoitettunakaan.

Nimeltään Eerikan kohdalla mainitsin, että Ravilofanit lukevat sen joka tapauksessa. Niin he varmasti lukevat Terhinkin, mutta muille olisin taipuvainen antamaan varovaisen neuvon aloittaa jostain toisesta kirjasta. Sitten kun ovat jääneet koukkuun, on tämäkin kirja väistämättä vuorossa aikanaan.

Sami Lopakka: Marras

Sami Lopakka: Marras 

Like 2014 

Sivuja: 346 

Kirja alkaa lentokentältä, kun viisihenkinen pohjoissuomalaisyhtye on lähdössä euroopankiertueelle. Miehet ovat soittaneet yhdessä jo viisitoista vuotta, mutta puhuttelevat toisiaan vain sukunimeltä. Vastaavia kiertueita heillä on takana jo useita, joskin nyt he ovat ensimmäistä kertaa pääyhtyeenä, jonka mukana samassa bussissa kulkee myös ruotsalainen lämppäri. Itse kiertueen etenemisen kannanta sillä ei juurikaan ole merkitystä, ainoastaan yleisö ja järjestäjät ovat vihaisempia, jos heidän yhtyeensä ei kykene esiintymään.

Kiertue-elämä vaikuttaa kovin yksitoikkoiselta. Aina miehet eivät ole kunnolla selvillä edes siitä, mikä kaupunki on kyseessä, vaan tarkistavat sen kaulassaan roikkuvasta lapusta. Runsaan vapaa-ajan muusikot täyttävät etupäässä viinalla, mutta myös kaljaa kuluu ja joitain yksittäisiä viinipullojakin. Kertoja, kitaristi Hautamaa, on ottanut mukaansa jopa yhden kirjankin, muttei usko saavansa siitä luettua montaakaan sivua. Ajatukset ovat pitkälti kotona, missä vaimo odottaa heidän esikoispoikaansa, joka saattaa hyvinkin syntyä kesken kiertueen. Ajatus siitä, että hartaasti kaivattu perheenlisäys syntyy ilman isän läsnäoloa ei ainakaan kohenna tunnelmaa.

Kirjan sivuhenkilöt ovat hauskoja, ja samoin tapahtumat monilta osin. Kirjoittaja on tullut tunnetuksi Sentenced-yhtyeen kitaristina, joten on syytä olettaa, että suurelta osin kaikki perustuukin tositapahtumiin ja varmaankin myös oikeisiin ihmisiin. Aloitteleville muusikoille, jotka haaveilevat juuri siitä, mihin kirjan yhtye on jo päässyt, tämä onkin suositeltavaa luettavaa. En halua lietsoa pessimismiä, vaan lukemaan kirjan kuvauksena siitä, ettei ammattimainen musisointi tosiaan näytä ruusuilla tanssimiselta, vaikka itse keikat menisivät kuinka hyvin tahansa. Tarinaan kuuluu melkoista kohellusta, mutta siitä on lukijan mahdoton arvailla, onko kokonaisuus normaalia tavalliselle kiertueelle vaiko kokoelma parhaista sattumuksista vuosien varrelta.

Sivupiirteenä läpi kirjan kulkee kuolema tavalla tai toisella, ja siihen viittaa myös nimi Marras. Tämän osan merkitystä en oikein ymmärtänyt, kun ei se minun mielessäni sopinut kuvaamaan yhtyeenkään tilannetta. Ehkä kyse on viittauksesta synkkiin sanoituksiin tai jotain.

Road-romaanit eivät lähtökohtaisesti kiinnosta minua erityisesti, mutta tämä oli ihan kiinnostavaa luettavaa. Ei pelkkää kohellusta ja huumoria, mutta ei myöskään pelkkää dokumentaarista tai päiväkirjamaista kuvausta. Sekin sopi kuvaan oikein hyvin, että päähenkilöllä oli elämää bändin ulkopuolellakin, eikä hän voinut heittäytyä pelkästään bilettämään päivä kerrallaan.

Esikoiskirjassaan Lopakka on päässyt ammentamaan runsaista kokemuksistaan, mutta teksti on sen verran sujuvaa, että uskon hänen kykenevän kirjoittamaan jatkossa muutenkin. Odotan mielenkiinnolla.

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut 

Kansi: Timo Mänttäri 

Atena 2012 

Sivuja: 347 

Olen aiemmin lukenut Jonathan Safran Foerin kirjan Eläinten syömisestä, joka keskittyi lähinnä amerikkalaiseen tehotuotantoon. Sen maalaama kuva yleensäkin eläinperäisestä elintarviketuotannosta oli kovin negatiivinen, eikä kuulostanut millään tavalla kestävältä. Tämän kirjan lähtökohta on toisenlainen. Kirjoittaja on kotoisin maalaistalosta ja toi alusta asti ilmi sen, että hän on edelleenkin lihansyöjä. Ilmeisesti vastaan ei ole tullut mitään aivan ylitsepääsemätöntä, tai muussa tapauksessa toimittajan täytyisi olla täysin paatunut ihminen.

Kirjan alussa käsitellään lyhyesti eläinten kasvattamista syötäväksi eettiseltä kannalta ja filosofisesti. Lukijalle ei tarjota suoraa vastausta tai ratkaisua suuntaan tai toiseen, vaikka filosofoinnilla onkin ainoastaan yksi selkeä lopputulos: tuntevien olentojen kasvattaminen ruoaksi ei ole oikein. Kunkin on itse päätettävä, miten pahasti tekee väärin, ja miten tulee toimeen oman omatuntonsa kanssa. Useimmat oikeuttavat tekonsa sillä, että tekevät vain sitä mitä muutkin, mutta tosiasia on, ettei se tee siitä yhtään vähempää väärin. Tähän voisi esittää vaikkapa natsivertauksen, jollei se olisi ilmiselvää muutenkin.

Seuraavaksi käydäänkin läpi kanan, broilerin, sian ja lehmän kasvatusta Suomessa. Jokaisen elämänkaari tarkastellaan alusta loppuun, ja matkalla tuodaan esiin niin niitä seikkoja jotka ovat hyvin kuin niitäkin, jotka eivät ole. Esimerkkitilat näyttävät olevan sellaisia, joilla asiat ovat hyvin, ja sen vuoksi välittyykin kuva, että oikeastaan tuotantoeläinten olot Suomessa ovat aika hyvät. Toki parannettavaakin on, mutta ilmeisesti eläintenkin kannattaa syntyä tai kuoriutua suomalaisella tilalla ennemmin kuin jossain muualla.

Sitten jäljellä on vielä kaksi osiota, joissa tarkastellaan suomalaista maataloutta ja maatilaa sekä niiden valvontaa ja yritysvastuuta. Tiesin kyllä maatalouden saavan tukia, mutta sitä en ollut tiennyt, että ilman niitä maatalous elinkeinona olisi täällä täysin mahdotonta. Näiden osien sävy ei ole yhtä myönteinen kuin aiempien, johtuen mm. siitä, että valvontaa käsitellessä näkökulma väistämättä siirtyy negatiivisempiin tapauksiin. Kun kirjailija on vieraillut maatiloilla, niin on luonnollista, että hänet ovat ottaneet vastaan sellaiset tilalliset, jotka eivät pane pahakseen sitä, että heistä kirjoitetaan julkisesti. Heillä ei tietenkään ole mitään salailtavaa, toisin kuin ehkä monilla muilla.

Yritysvastuun osa oli tavallaan kovin karua luettavaa. Vaikka kaupat pyrkivätkin myymään sitä, mitä asiakkaat haluavat, niin tosiasia on se, että asiakkaat osaavat haluta vain sitä, mitä heille tarjotaan. Esimerkiksi kuluttajaa voisi kiinnostaa ajatus vapaan lehmän maidosta tai vapaan sian lihasta, mutta jos ei sellaisia kaupassa ole myytävänä, niin on helppo perustella, ettei niille ole kysyntääkään. Luomutuotteet kuulostavat pääsääntöisesti oikein hyviltä, mutta niihin sisältyy rajoitus, että myös eläinten rehun on täytynyt olla luomua. Se on ihan kiva, mutta ei ehkä liikuta kuluttajaa, joka on enemmän huolestunut eläinten hyvinvoinnista.

Ennakko-odotukseni tästä kirjasta olivat kaksijakoiset. Toisaalta odotin suurella mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää, mutta toisaalta pelkäsin osoittautuisiko eläintuotannon todellisuus sellaiseksi, että tuntisin syyllisyyttä kaikenlaisesta lihansyönnistä. Lukemisen jälkeen olen etupäässä tyytyväinen siitä, miten hyvältä tuotantoeläinten asema Suomessa kuulostaa. En siis koe tarvetta jättää jotain suomessa kasvatettua eläintä syömättä, vaan siltä osin päinvastoin, että nimenomaan kotimaista kannattaisi suosia, jotta voisi varmistua eläinten hyvinvoinnista. Jos siitä pitäisi poiketa, niin Ruotsi ja Norja kuulostivat ihan hyviltä, mutta kuinkahan todennäköisesti ulkomailta tuotu liha mahtaa olla niistä peräisin?

Edit 14.1.2013: Tuo yllä oleva kappale kuulostaa tarpeettoman positiiviselta. Tarkoitukseni oli sanoa, että verrattuna lihaan, jonka alkuperä on kokonaan tuntematon, on kotimaisen lihan valinta samalla valinta eläinten hyvinvoinnin puolesta. Sen sijaan tarkoitus ei ollut sanoa, että suomalainen eläintuotanto olisi kunnossa sellaisenaan, vaan ilman muuta siinä on olemassa edelleen epäkohtia, jotka kaipaavat korjausta. Mielessäni oli myös ajatus siitä, että jos halutaan parantaa tuotantoeläinten hyvinvointia, niin kuluttajan tehokkain valinta ei välttämättä ole lopettaa lihansyöntiä kokonaan, vaan nimenomaan aktiivisesti suunnata kulutustaan sellaiseen suuntaan, joka kannustaa panostamaan eläinten hyvinvointiin. Jos lihansa jättää ostamatta, niin antaa sellaisen signaalin, että "aha, kulutus on laskenut, yritetäänpä paikata sitä laskemalla hintaa ja tehdään se eläinten hyvinvoinnista tinkimällä". Jos taas valittaa kauppiaalle, ettei tältä löydy lainkaan hyvinvoinenden eläinten lihaa, niin se viesti ainakin on selvä.

Kirja oli erittäin kiinnostavaa luettavaa, ja voin suositella sitä kaikille, jotka ovat kiinnostuneita siitä, millaisen elämän heidän syömänsä lounas onkaan elänyt. Lihansyönnin eettinen puoli on kokonaan oma lukunsa, jota täytyy etsiä muista teoksista.

Vuoden 2013 top 10

Edellisten vuosien tapaan valitsen viime vuoden aikana lukemistani kirjoista kärkikymmenikön. Kirjat on siis voitu julkaista milloin hyvänsä; ainoa niitä yhdistävä ominaisuus on, että olen lukenut ne loppuun vuoden 2013 kuluessa. 

En ole yrittänyt arvioida kirjojen paremmuutta sinänsä, vaan mielikuvaani lukukokemuksen hyvyydestä. 2013 lukemistooni kuului suurempi osuus asiatekstejä kuin aiemmin, ja se näkyy myös tällä listalla. Se on toki luontevaa: koska asiatekstit ovat kiinnostaneet aiempaa enemmän, ovat myös kokemukset niistä olleet hyviä - ja toisin päin. 

Kirjat ovat paremmuusjärjestyksessä ainoastaan kahden parhaan osalta.

1. Cormac McCarthy:  Tie. Musertavan vahva kuvaus katastrofin jälkeisestä maailmasta pakottaa ajattelemaan elämää yleensäkin samoin kuin sitä, miten pienistä asioista onkaan mahdollista olla onnellinen.

2. Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet. Ryhdyin lukemaan tätä epäluuloisena tai jopa vihamielisenä, mutta teksti oli niin hyvää, etten voinut muuta kuin pyörtää pääni ja ihastua. Esseitä parhaimmillaan!

Jari Tervo: Esikoinen. Tämän valinnan selittää pitkälti Tervo-faniuteni. Ei ole niinkään sitä tyyliä, johon aikanaan ihastuin, mutta toisaalta kertoo mukavasti myös kirjailijan kyvystä uusiutua.

Timo Hännikäinen: Ilman. Esseitä arasta aiheesta. Jokaisella ei ole munaa kirjoittaa kirjaa siitä, että on runkkari. Hännikäinen pistää itsensä reilusti likoon ja antaa äänen niille, joita kukaan ei viitsi edes sääliä.

Ulla-Lena Lundberg: Jää. Olen itsekin yllättynyt siitä, miten paljon tähän kirjaan tykästyinkään. Omalta kohdaltani pidän tätä osoituksena siitä, miten hyvin tehty kuvaus voi itsessään riittää tekemään kirjasta hyvän.

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio. Erinomaisella tyylillä kirjoitettu kirja historiasta. Aihetta ei liiemmin ole tältä kantilta käsitelty, ja se onkin omiaan inhimillistämään entisaikojen ihmisiä korostamalla sitä, että samanlaiset halut heilläkin ovat olleet, vaikkei siitä koulussa olekaan kerrottu.

Tommi Uschanov: Miksi Suomi on Suomi. Suomalaisilla - kuten varmasti muillakin kansakunnilla - on itsestään sellainen käsitys, että he ovat jollain tapaa aivan erityisiä. Uschanov ruotii aihetta eri kanteilta kumoten harhaluuloja ja löytäen todellisia erityispiirteitä.

Kari Enqvist: Olemisen porteilla. Ei top10-listaa minulta ilman Enqvistiä, siltä alkaa hiljalleen tuntua. Mutta minkäs teet, kun mies kirjoittaa niin kiinnostavista aiheista ja niin hyvin, että sai tästäkin aikanaan Tieto-Finlandian.

Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni. Olen näköjään tykännyt Tuomaisen alkupään tuotannosta enemmän kuin myöhemmistä, sillä myös Veljeni vartijan valitsin aikanaan top kymppiin, mutta sen jälkeen tulleista en ole niinkään syttynyt. Tämän kirjan aiheena on kosto ja sen mielekkyys - tai mielettömyys, miten vain.

Mikael Niemi: Veden viemää. Luonnonkatastrofi Ruotsissa. Mikä heitä muka uhkaisi? Ei ehkä tsunamit tai maanjäristykset, mutta pato voisi sortua samankaltaisin seurauksin. Niemen tarinat veden armoille joutuvista ihmisistä toimii armottoman hienosti.