Davide Enia: Maan päällä

Davide Enia: Maan päällä 

Suomennos: Leena Taavitsainen-Petäjä 

Siltala 2013 

Sivuja: 343 

Nyrkkeilyä kolmessa polvessa. Jos tämän kirjan tiivistäisi kolmeen sanaan, niin tuossa voisi olla osuva yritys, joka kattaisi paljon. Niin paljon, että jättämällä nyrkkeilyn pois, ei jäljelle jäisi enää kirjaa, vaan sen joutuisi totisesti kirjoittamaan aivan uuteen uskoon.

Isoeno Umberto vie yhdeksänvuotiaan Daviden nyrkkeilysalilleen ja pistää saman tien pojan kehään saamaan köniinsä. Daviden isä, isän isä ja äidin eno Umberto olivat kaikki kovan luokan nyrkkeilijöitä, mutta eivät koskaan riittävän hyviä voittaakseen Italian mestaruutta. Luonnollisesti poikaan kohdistuu kovia odotuksia, erityisesti kun nähdään, miten hyvä hän onkaan heti alusta alkaen.

Ympäristönä on 80-luvun Palermo, joka jostain syystä kirjan takakannessa mainitaan oikein mafian keskuspaikaksi. Maininnan todenmukaisuutta en yhtään epäile, mutta tapahtumien kulkuun - ja ihme kyllä myöskään miljööseen - sillä ei ole oikeastaan mitään vaikutusta. Yhdessä vaiheessa kyllä mainitaan ihmisten varovaisuudesta pommien suhteen, mutta lopulta koko ilmiö jää niin mitättömän tuntuiseksi, että yhtä hyvin ulkona olisi voinut vaikkapa vain haista tunkkaiselta iltaisin. Mielikuvani "kohtalokkaasta taistelusta mafiaa vastaan" eroaa tästä huomattavasti.

Kirja ei suinkaan keskity kuvaamaan pelkästään Daviden varttumista 80-luvulla, vaan käsitelty ajanjakso alkaa jo 40-luvulta, jolloin Daviden isän isä Rosario on sotimassa ja sotavankina Afrikassa. Hänen nyrkkeilyuransa jää sivuseikaksi, mutta sotaretki onkin paljon kiinnostavampi, ja voin joka tapauksessa luvata, ettei kukaan voi tuntea puutetta nyrkkeilystä tämän luettuaan. Rosarion lisäksi isoeno Umberton ja Daviden isän Francescon urat käydään läpi vähän kerrassaan.

Enian kerrontatapa on varsin poukkoileva. Ajanjaksot ja kerronnan kohteena olevat henkilöt vaihtelevat tiheään tahtiin, mutta yllättävän toimivalla tavalla, sillä lukijan on helppo pysyä vaihdosten perässä. En tiedä kuuluuko kunnia suomentajalle vai kirjailijalle, mutta toisinaan vihjeet ovat todella hienoja kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Ihmiskuva on läpi koko kirjan suorastaan hävyttömän yksioikoinen. Miehiä mitataan ainoastaan yhdellä tavalla: he ovat joko heikkoja tai vahvoja, mitään muuta ulottuvuutta ei ole. Vahvuus on kunnioitettavaa, ja heikkoja kuuluu halveksia ja he ovat ansainneet kaiken epäonnen, joka heitä ikinä kohtaakaan. Lasten keskuudessa tämä korostuu vieläkin, jos mahdollista: kukaan ei puolusta kiusattua. Kirjan alkupuolen kohtauksessa Davide tekee niin, mutta hänenkin motiivinsa on aivan muu kuin vääryyteen puuttuminen; kiusatun kohtalo ei voisi häntä vähempää hetkauttaa. Tarvitseeko sanoakaan, että naisille on varattu vain sivuosa. He ovat olemassa ainoastaan tehdäkseen lisää miehiä ja toimiakseen näiden halujen kohteena.

Kun yllä kirjoittamaani lisätään vielä se, että pidän nyrkkeilyä vastenmielisenä urheilulajina, niin on todella hämmästyttävää, miten kiehtovaa luettavaa tämä oikein olikaan! Loppua kohti kirja piti minua tiukasti otteessaan, ja vaati oikeasti mielenlujuutta jättää illalla lukeminen sikseen ja ryhtyä paikkaamaan pienoista univajetta. Totta puhuakseni kirjan tarina ei edes ole kiinnostava kuten ei valtaosa henkilöistäkään, mutta se on vain kirjoitettu niin taitavasti, että mielenkiinto pysyy yllä ja nousee nousemistaan. Miltä tämä mahtaisikaan tuntua, jos vielä tykkäisi siitä nyrkkeilystäkin...?

Minun lukukokemukseni jäi reilusti plussan puolelle, kiitos kirjoittajan taidokkuuden. Koska viehätys ei ole aihepiirin varassa, uskaltaa tätä suositella kokeiltavaksi niillekin, jotka eivät vielä kolmen sanan tiivistelmästä syttyneet.

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Antti Heikkinen: Pihkatappi 

Kansi: Pekka Loiri 

Siltala 2013 

Sivuja: 276

Pihkatappi on sukupolviromaani, jonka pääosassa on vuonna 1983 syntynyt maalaispoika Jussi. Hän on varttunut isänsä ja siinä sivussa myös isovanhempiensa kasvattamana, äitiään ei muista lainkaan. Nykyajassa Jussi kirjoittaa tätä samaista kirjaa sitä mukaa kun se etenee, mikä toimii yllättävänkin hyvin eikä silti vaikuta kikkailulta. Menneessä ajassa puolestaan edetään Jussin vanhempien tapaamisesta aina nykyhetkeen saakka, ja välillä pistäydytään vilkaisemassa isoisän ja isoisoisänkin menneisyydessä saakka.

Isä toivoisi Jussista maatilalleen jatkajaa, mutta poika ei ole asiasta samaa mieltä. Paikkakunta on ilmeisen pieni, ja Jussin haaveet kohdistuvat kirjoittajan ja esittävän taiteilijan uralle, mikä väistämättä vaatii muuttoa isompaan kaupunkiin. Itse paikkakunnan kuvaus jää etäiseksi, eikä Jussia paikan pienuus näytäkään millään tapaa ahdistavan, unelmat vain sattuvat olemaan toisaalla.

Jussille on kaavailtu elämä valmiiksi aina eläkeikään asti: tila on kaikin puolin elinkelpoinen, ei puutu kuin seuraaja isännälle. Aivan kuin jonkun maan kruununprinssi, jolle ei tuleva kuninkuus riitä, vaan jossain muualla pitäisi hankkia kannuksensa, itse, eikä perittynä.

Isoisoisän ja isoisän menneisyydessä käväistään tutustumassa heidän kannettavanaan olleisiin risteihin. Jussiin nekään eivät suoranaisesti liity, eivätkä tunnu hetkauttavan juuri sen enempää kuin asuinpaikkakaan omalta osaltaan. Isän kohdalla on ehkä ollut toisin, hän on sen tarvittavan yhden sukupolven lähempänä, ja muutenkin jatkaa isiensä töitä. Minulle tulikin mieleeni, että oikeastaan Jussin isä on paljon poikaansa kiinnostavampi henkilö. Hänen tarinansa kiinnostaa enemmän, ja Jussi on lähinnä sivustakatsojan ja kertojan osassa. Sanooko kirjailija tällä jotain? Että edelliset sukupolvet ovat tehneet kiinnostavat asiat, tehneet päätökset ja nykyisen sukupolven vaihtoehtoina on vain todeta tapahtunut ja hyväksyä se tai yrittää sanoutua siitä irti?

Ihan hauskaa luettavaa tämä oli, eikä vahvasti mukana ollut savolaismurrekaan minua häirinnyt. Jussin oma elämäntarina oli kohtalaisen tapahtumaköyhää, eli lapsuus oli juuri niin turvattua kuin kruununprinssille sopikin. Toki orvoksi jääminen on dramaattista, mutta mitään jännitteitä se ei kylläkään luonut. Jos ei välissä olisi ollut kulloiseenkin ajanhetkeen liittyviä nostalgisia ilmiöitä, niin tarina olisi kääntynyt puisevan puolelle. Nyt pysyteltiin vielä plussan puolella.

Ei esikoiskirjailijan tarvitse tällaista kirjaa hävetä. Ote vaikutti niin omakohtaiselta, että on kiinnostavaa nähdä, mitä jatkossa onkaan lupa odottaa.

Kolme vuotta ja varttitonni

Eilen tuli täyteen kolme vuotta ensimmäisestä blogipostauksestani. Edellinen kirja-arvioni puolestaan oli numero 250, mikäli olen osannut merkitä jokaisen arvion kirjat-tunnisteella, kuten on ollut tarkoitus.

Edellisen tämänkaltaisen postauksen taisin tehdä puolen vuoden kohdalla, jolloin saldokin näytti 50:ä. Silloin taisi olla kyseessä alkuinnostus, sillä aivan samalla tahdilla en näköjään ole jaksanut jatkaa. Aika pitkään pidin kiinni periaatteesta, että kirjoitan arvion aina heti samana päivänä kun olen kirjan lukenut loppuun. Toisinaan se johti jopa tilanteisiin, joissa lykkäsin kirjan loppuun lukemista seuraavaan päivään, jotta pääsin nukkumaan järkevään aikaan. Sittemmin olen oppinut tinkimään tuosta vaatimuksesta jopa niin paljon, että yleisimmin kirjoitan vasta seuraavana päivänä, vaikka kirja sattuisi loppumaan jo aamupäivällä.

Toinen periaate on ollut, että kirjoitan ihan jokaisesta lukemastani kirjasta (sarjakuvia lukuun ottamatta). Siitä olen saanut pidettyä kiinni, ja itseni tuntien on myös pakko: muuten koko bloggaaminen mitä luultavimmin lopahtaa, ja siihen en suinkaan ole valmis.

Muistaakseni päätin jo ensimmäisen blogivuoden aikana, etten ryhdy kosiskelemaan lukijoita tai yrittämäänkään heidän määränsä maksimointia. Sen vuoksi näitä muuhun kuin kirjoihin liittyviä postauksia onkin tullut kovin harvoin, mutta se on myös auttanut pitämään innostusta yllä, pakkopullalta on tuntunut ainoastaan niissä harvinaisissa tapauksissa, jolloin kirja ei ole hetkauttanut mihinkään suuntaan. En haluaisi leimata mitään kirjaa aivan turhaksi, ja toisaalta minun pitäisi pystyä sekin näkemykseni perustelemaan hieman perusteellisemmin kuin lyhyellä ja tiukalla huomautuksella.

Lukijana olen kolmessa vuodessa mielestäni muuttunut pikkuisen vaativammaksi, mutta tosiaan vain pikkuisen. Alkuvaiheessa varmaankin "ihan hyvä" riitti pidemmälle, oli tarpeeksi, jos kirja jaksoi viihdyttää lukemisen ajan. Varttitonniin taas on mahtunut niin mahtavia elämyksiä, että tietenkin niitä kaipaisi lisää, ja "ihan kivat" menevätkin enemmän pettymyksen puolelle, kun sitä kaivattua upeaa kokemusta ei tullutkaan.

Tuoreimpana löytönä ovat esseekokoelmat. Niihin tutustuin ensimmäistä kertaa vasta alkukesästä. Nyttemmin olen jo joutunut pikkuisen jarruttelemaan, etten ahmisi pelkästään niitä, vaan lukisin myös romaaneja. Esseiden hienona puolena on niiden kantaaottavuus. Tietokirjoissa tekijöiden on pyrittävä pysymään objektiivisuudessa, mutta esseissä saa asettua ajamansa asian puolelle juuri niin tiukasti kuin suinkin tykkää, ja vieläpä käsitellä aihettaan siinä laajuudessa kuin hyvältä tuntuu.

Tuskin olisin jaksanut tätä pelkästään lukupäiväkirjana kirjoitella näinkään pitkään, vaan ilman muuta te lukijat olette tärkeitä, vaikken jatkossakaan aio teitä kosiskella. Kiitoksia siitä, että olette mukana!