Kaiken voi lukea!

Marja Björk: Prole

2012-03-14T23:00:00.001+02:00

Marja Björk: Prole

Like 2012, 212 sivua.

Björkin kolmas romaani Prole sijoittuu Lieksaan 60- ja 70-lukujen vaihteeseen, Pankakosken kartonkitehtaan varjoon. Päähenkilö on noin 10-vuotias tyttö, jolla on kolme pikkuveljeä. Isä pitää kauppaa ja äiti puuhastelee kotona jotain. Äidin kaikki huomio ei kohdistu kodin ja lasten ylläpitoon, ja niinpä hän eräänä päivänä pakkaakin tavaransa ja lähtee nuoremman miehen matkaan. Tyttären hän ottaa mukaan, mutta pojat jäävät isälleen.

Tytön uusi isäpuoli on kartonkitehtaalla töissä ja on varttunut työväenaatetta tunnustavassa perhessä. Tehtaan varjossa väestön kahtiajako käykin varsin selväksi: moitteita tulee jo siitä, jos on käynyt juoksemassa väärän värisellä urheilukentällä. Siirtyminen kauppiasperheestä työläisperheeseen ei tapahdu ongelmitta, kun uudessa koulussa kukaan ei huoli kaverikseen: joko tyttö on liian porvari tai liian prole, vaikka itse ei haluaisi olla kumpaakaan.

Prole on kertomus ajankuvasta pienellä tehdaspaikkakunnalla. Avioerolla pääsi silmätikuksi, ja siitä saivat osansa myös lapset. Isän mutto Ruotsiin poikien kanssa kuuluu niinikään ajan ilmiöihin. Työläisperheen kuvaus tuo mieleen Susanna Alakosken Sikalat, vaikka tässä ryyppääminen ja humalapäissään riehuminen ei olekaan keskiössä. Perheväkivallalta ei silti - valitettavasti - vältytä.

Kirjan loppuosa käsittelee aivan uutta vaihetta, kun tyttö on viimein päässyt muuttamaan pois kotoaan. Vuosien kuluessa hän on ehtinyt tehdä selviä suunnitelmia siitä, mitä ei ainakaan elämältään halua. Äitiinsä nähden hän onkin täydellinen vastakohta. Kieltämättä lukijalle tulee mieleen, että äidin kaltaisilla ihmisillä ei pitäisi olla lapsia lainkaan. Mutta koska vanhemmuuspääsykokeita ei ole olemassa, niin ihmisten, joilla on lapsia, pitäisi vain purra hammasta ja elää sen mukaisesti, huolehtien jälkikasvustaan kunnolla. Vastuunkanto onkin yksi teema, joka tulee vastaan useaan otteeseen niin suuremmissa kuin pienemmissäkin yhteyksissä.

Prole oli mukavaa luettava, vaikka tapahtumat eivät aina miellyttäviä olleetkaan. Ajankuvana tämä tarjoaa oletettavasti muisteltavaa niille lukijoille, jotka sen ovat myös kokeneet; minulle ilmiöt olivat vieraita. Ihan kelpo lukukokemus tämä oli, vaikkei maailmoja mullistanutkaan.

Yksi lisäplussa vielä kirjan ulkomuodosta: kovakantinen kirja ilman kansipapereita, mutta silti kuvitetulla kannella. Paperit ovat kyllä hienoja kaikessa kiiltävyydessään, mutta kovin epäkäytännöllisiä. Tämä sen sijaan pysyy hyvän minullakin, joka tuppaan hukkaamaan paperit koska otan aina ne pois lukiessani.

Edit: Arvostelun jälkeen kirjailija itse kertoi, että kirja on omaelämäkerrallinen, mikä ajatus kyllä lukiessa tuli muutenkin mieleen.

Juri Nummelin (toim.): Tuhansien zombien maa

2012-03-12T05:39:00.000+02:00

Juri Nummelin (toim): Tuhansien zombien maa - Tarinoita elävistä kuolleista ja Suomesta

Turbator 2009, 153 sivua.

Yksi viime vuoden parhaista lukukokemuksistani oli vampyyritarinoita yhteen koonnut Verenhimo. Vasta aivan äskettäin sain tietää, että vampyyrit eivät suinkaan ollut saman toimittajan ainoa kokoelma, vaan hän on tehnyt niitä melko paljon. Kauhunkaan saralla vampyyrit eivät ole ainoa eikä ensimmäinen, vaan mm. zombit ehtivät ennen. Pidin vampyyrikokoelmasta niin paljon, etten tuhlannut aikaa epäröintiin vaan riensin suin päin kirjastoon ja noukin tämän zombikokoelman mukaani.

Kyseessä on paljon vaatimattomampi teos; tarinoita on vain 11 ja sivumääräkin huomattavasti vaatimattomampi. Kylmä totuus näyttää siis olevan, ettei zombeista ole vampyyreille vastusta ainakaan Suomessa. Kuten aina kokoelmissa, vaihtelee tarinoiden taso ja valitettavasti tämän kohdalla on rima joidenkin kertomusten kohdalla ollut kovin alhaalla. Onneksi vastaavasti sitten hyviäkin on mukana.

Vampyyrien yhteydessä pidin kovasti siitä, miten erilaisia näkökulmia aiheeseen oli löytynyt. Zombien kohdalla ei mielikuvitusta ole päästetty laukkaamaan lainkaan yhtä kovaa. Parin tarinan kohdalla kirjoittaja on minusta keskittynyt aivan epäoleelliseen: annetussa lähtötilanteessa itse novellin aihe ei ole se, mistä kiinnostavimman jutun saisi aikaiseksi, mikä väistämättä harhauttaa myös lukijan pohtimaan tavallaan vääriä asioita.

Hyvät tarinat tässä tosiaan olivat hyviä. Jos ne kokoaisi yhteen, niin mukavaa luettavaa olisi luvassa, mutta valitettavasti hyvin vähän. Sitä ei voisi enää hyvällä tahdollakaan nimittää kirjaksi.

Zombitarinoita ovat lukeneet myös Hreathemus ja Kirjavinkkien Irja.

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Ruma sota

2012-03-10T13:22:00.000+02:00

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Ruma sota - Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia

Johnny Kniga 2008, 425 sivua.

Ruma sota on osa luontevaa jatkumoa viime marraskuussa lukemani Ihmisyyden jälkeen. Olen kaivannut sellaista luettavaa, joka riistäisi sodilta kaiken, mitä joku suinkin voi niissä ihailla. Ennen kuin kukaan ehtii älähtää muistutan, että niissä ihmisissä, jotka sodissa olivat mukana pitkälti vastoin tahtoaan, on kosolti ihailemista, mutta sodassa itsessään ei. Jenni Kirves kiteyttää ajatuksen hienosti:

"Enemmän kuin juhlapuheita veteraanit tarvitsisivat taloudellista tunnustusta tehdystä työstä. Heidän panoksensa pitäisi tunnustaa sellaisena kuin se todellisuudessa oli. Suurikaan osa heistä ei päässyt tekemään sodassa erityisiä sankaritekoja. Sen sijaan heidän sankaruutensa tiivistyy siinä, että he ylipäänsä kestivät sodan raadolliset vuodet ja palasivat sotaretkiltään inhimillisyytensä säilyttäneinä miehinä, jotka perustivat perheitä ja uskoivat tulevaisuuteen yhä vieläkin, kaiken koetun jälkeen. Todellisena torjuntavoittona voidaan pitää sitä, etteivät kaikki suomalaiset menettäneet sodassa mielenterveyttään, vaan he kykenivät suuntaamaan katseensa eteenpäin ja rakentamaan jälkipolvilleen parempaa maailmaa. Se on todellista sankaruutta, eikä sillä ole mitään tekemistä ryssien tappamisen kanssa."

Ruma sota käsittelee sodan kääntöpuolia. Tässä ei rakenneta Suur-Suomea eikä lasketa, montaako vastapuolen sotilasta kukin omalla puolella vastaa, eikä liioin maalailla jännittäviä sankaritarinoita. Sen sijaan tässä käsitellään sotapropagandaa, sodan jalkoihin lapsuutensa ja nuoruutensa uhrannutta sukupolvea ja kaatuneita, jotka sankarivainajuudellaan asettivat kansakunnalle vaatimuksen, jonka täyttämiseen oli mahdotonta yltää. Käsitellään tapaa, jolla rintamalla olleet väistämättä tulivat tutuiksi kuoleman kanssa. Kerrotaan, miten niin rivimiehille kuin päällystöllekin syötettiin vahvoja huumeita järjestelmällisesti.

Omasta mielestäni kaikkein rankin osuus koskee poliittisten vankien kohtelua, eli sanalla sanoen keskitysleirejä. Poliittiseksi vangiksi saattoi joutua jo siitä syystä, että oli pari vuotta liian aikaisin esittänyt samanlaisia näkemyksiä kuin mitä myöhemmin kutsuttiin Paasikiven-Kekkosen linjaksi. Näitä vankeja pyrittiin näännyttämään nälkään, ja useiden kohdalla siinä myös onnistuttiin. Voisi sanoa, että melkoisen ankara rangaistus "rikokseen" verrattuna.

Oman osuutensa kirjasta saavat myös metsäkaarilaiset. Arkisempaan suuntaan mennään kappaleessa, joka kertoo nälkämuistoista ja pula-ajasta erityisesti elintarvikkeiden osalta. Niinikään kiinnostava on kappale sota-ajan sukupuolikulttuurista ja seksuaalisesta väkivallasta. Viimeisenä on vielä katsaus kirjailijoihin ja sodan traumaattisuuteen.

Kullakin kappaleella on oma kirjoittajansa, joskin toimittajat Jenni Kirves ja Sari Näre ovat kumpikin kirjoittanut toisenkin kappaleen, Näre vieläpä kolmannenkin. Muita kirjoittajia ovat Tuomas Tepora, Ville Kivimäki, Atte Oksanen, Ilkka Levä ja Jussi Turtiainen. Eri kirjoittajilla on erilainen tyyli ja lähestymistapa aiheeseensa, eikä kaikkien teksti ole yhtä jouhevaa luettavaa kuin muiden.

Kaikenkaikkiaan tämä oli hyvin kiinnostava kirja, ja sopi erityisen hyvin luettavaksi osissa, eikä pelkästään sen vuoksi, että kerralla ahmaistuna kyseessä on kovin rankka paketti. Omalta osaltani oivalsin tämän ansiosta muutamia asioita, kuten esimerkiksi sen, että jos joistain asioista vaietaan, niin sille on olemassa ihan hyvä syy. Sodassa kaikki osapuolet syyllistyvät tekoihin, joista ei voi olla ylpeä ja niistä vaietaan jälkipolville tarkoituksella, sillä vain mukana olleilla on mahdollisuus ymmärtää tilanteet ja tapahtumat oikein. Myös se on syytä muistaa, että monikaan ei ollut sodassa omasta tahdostaan, vaan osallistuminen oli käytännön pakko, ja kun mukana oltiin, niin sitten homma piti hoitaa asianmukaisesti.

Voin suositella tämän lukemista kaikille historiasta kiinnostuneille ja vähän itse kullekin, sillä tarjolla on tosiaan näkökulmia jotka tahtovat jäädä pimentoon etenkin juhlapuheiden jälkimainingeissa, mutta jotka silti ansaitsevat oman huomionsa. Sodista on kulunut jo seitsemisenkymmentä vuotta, nykyään jo pitäisi voida tarkastella näitäkin puolia kiihkottomasti ja asiallisesti, kuten Ruman sodan tutkijat.

Sodan rumuuteen ovat tutustuneet myös Susa P., Réa ja Kirjavinkkien Kini.

Tommi Liimatta: Muovikorvo

2012-03-08T17:13:00.000+02:00

Tommi Liimatta: Muovikorvo

WSOY 2007, 158 sivua.

Muovikorvo kuuluu samaan sarjaan Aksel Sunnarborgin hymyn ja Nilikin kanssa, sijoittuen niiden väliin. Kaikille kolmelle on yhteistä se, että ne liittyvät jollain tapaa Aksel Sunnarborgiin. Muovikorvossa ja Nilikissä häntä ei esitellä, mutta vaikka onkin vain sivuosassa, niin jos hänet aiemmasta kirjasta tuntee, niin ei joudu ihmettelemään hahmon irrallisuutta muusta sisällöstä.

Muovikorvossa on jälleen eri päähenkilöt, vaikka Aksel ja enonsa Gunnar ovatkin kuvassa mukana. Nyt tarkastellaan Gunnarin kotiseudulla asuvia naapuruksia; erikoista taiteilijaa Huuskos-Ekiä ja hänen naapuriaan Eetviä aikuisine poikineen. Naapuruksilla on jotain epämääräistä kränää keskenään. Kirjan edetessä välien historiaa valotetaan pikkuhiljaa, ja lopussa kaikki langat solmitaan yhteen tavalla, josta pidin kovasti.

Tavalliseen tapaani luin lyhyydestään huolimatta tämänkin kirjan lyhyissä pätkissä, mikä ei ollut hyvä asia. Tätä lukiessa saisi nimittäin olla kaikki kerralla tuoreessa muistissa, muuten kappaleista jää kovin irrallinen jälkimaku. Joukossa onkin pätkiä, jotka eivät juoneen liity kuin etäisesti, pysyen sentään jollain tapaa aihepiirissä.

Liimatan kieli on miellyttävää luettavaa, ilmaisussa on viehätystä. Sen sijaan sisältönsä puolesta tämä ei sijoitu elämän sileälle puolelle, vaan mukana on melkoisen epämiellyttäviä tapahtumia. Nilikin mainitsin tuovan mieleeni Jari Tervon ja Arto Salmisen, ja tämän yhteydessä kävi samoin, tosin Tervosta muistuttaa vain se tapa, jolla juoni suppenee lopussa yhteistä nimittäjäänsä kohti.

Etenkin tämä pokkariversio on pieni kirja mitoiltaan, mutta kansien välissä oleva osuus ylittää ulkomuodon reilusti.

Kansista puheenollen, kaikissa kolmessa on täysin eri tyyliset kannet, eikä yksikään ole kovin häävi. On tietysti hyvä yrittää jotain muuta edellisen epäonnistuttua, mutta se ei automaattisesti tarkoita parannusta :)

Muovikorvon päällä ovat seisoskelleet myös Kirjavinkkien Hannu, koira helvetistä ja Ibdrahim.

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja

2012-02-29T23:02:00.000+02:00

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja

Suomennos: Tuula Friman

WSOY 2011 (alkup. 2009), 141 sivua.

Olen jo autuaasti unohtanut, mistä Lasnamäen lunastaja päätyi lukulistalleni, kun kirjaston jonossa kului niin pitkään. Varatessani olin autuaan tietämätön mm. siitä, että kirja on valittu Viron parhaaksi romaaniksi 2008. Ylipäätään odotin jotain muuta.

Kirja kertoo tarinan vironvenäläisestä äidistä ja hänen tyttärestään. Äiti on ollut alusta asti yksinhuoltaja. Neuvostoliiton hajoaminen muuttaa elämän kertaheitolla, eikä vähiten siksi, että itsenäistyneessä Virossa venäläinen kansanosa ei olekaan yhtä kovassa huudossa kuin aiemmin. Saatuaan potkut töistä he joutuvat niin ahtaalle, että äiti ryhtyy tilapäisesti ilotytöksi.

Lyhyestikin kuvailtuna juoni kuulostaa siltä, että siitä olisi ollut tuloksena selvästi pidempi kirja. Varsinkin loppua kohti käy hyvin selväksi, ettei kirja tule päättymään millään helpolla, odotetulla tavalla, vaan odotettavissa on jotain yllättävää tai novellimaista. Niin tosiaan onkin, ja oma jälkimakuni heti lukemisen päätyttyä oli, että tässä ei ollut kyseessä edes pienoisromaani vaan pikemminkin ylipitkä novelli. Vaikutelmaa vahvistaa osaltaan se, että koen tarinassa olevan useita vertauskuvia, mutta ainakaan äkkiseltään en kykene sanomaan mitä ne kuvaavat.

Novellien yhteydessä olen joskus puhunut niiden lukemisesta "paljaaltaan", siis teksti tekstinä ja kaikki symboliikat ynnä muut piilomerkitykset sivuutettuina. Tämä kirja toimii paljaanakin, mutta oivaltaminen arvatenkin toisi mukanaan sen viehätyksen, jonka perusteella tämä on vuotensa parhaaksi valittu.

Tarina on varsin sympaattinen, samoin kuin sen päähenkilöt. Kaikessa lyhykäisyydessäänkin se ehtii kritisoida materialistista elämänmenoa ja omaisuuden palvontaa. Sitä kautta lukija pakotetaan suomaan ajatus sille, mikä on tärkeää ja mikä ei niinkään. Ei ehkä mitään ennen kuulumatonta tai ainutkertaista, mutta ihan hyvä muistutus. Kotimaassaan tämä varmasti toimii vieläkin paremmin. Suomalaisen silmään iskee vahvasti mm. se, miten hyvä sosiaaliturva meillä onkaan.

Muita arvosteluja voi katsastaa vaikkapa seuraavilta: Noora, Hanna, Jaana ja Jenni S.

Marko Kilpi: Kadotetut

2012-02-23T15:47:00.000+02:00

Marko Kilpi: Kadotetut

Gummerus 2009, 396 sivua.

Dekkarit ovat kirjallisuudenlaji, joka on ollut varsin huonosti edustettuna tässä blogissa. En mitenkään tarkoituksella hyljeksi niitä, vaan pikemminkin kyse on siitä, että niiden esittelytekstit eivät lähtökohtaisesti minuun vetoa. Leffojen takaa-ajokohtauksista saan ihottumaa, eikä se kirjankaan sivuilta luettuna juuri reaktiota lievennä, etenkään jos kohtaus vaikuttaa olevan mukana sen toiveen siivittämänä, että kirja jonain päivänä päätyisi valkokankaallekin.

En usko, että olisin tarttunut Kadotettuihinkaan, jollen olisi lukenut Amman arvostelua siitä. Lukaisin varmuuden vuoksi vielä kustantajan esittelyn ja kirjan takakannen huomaten, ettei kumpikaan niistä osaa kertoa kirjasta tavalla, joka minua houkuttaisi. Sen sijaan Amman mainitsema yhteiskunnallinen kannanotto on sanapari, joka saa heti mielenkiintoni heräämään.

Juonesta en kerro mitään, sillä sehän on dekkareissa kaiken a ja o. Mainitusta kantaaottavuudesta sen sijaan mainitsen mm. tositv-julkisuuden, jossa mahdollisesti laskelmoidenkin tungetaan oma pärstä kaikkien näkyville välittämättä siitä, kuinka negatiivinen annettu kuva mahdollisesti on. Toinen aihe on vanhemmuus ja se, mitä lapset vanhemmiltaan viime kädessä kaipaavat. Rahallakaan ei voi ostaa kaikkea, mm. läsnäoloa ja huomiota.

Kirjoittaja Marko Kilpi on ammatiltaan poliisi, ja sen kyllä huomaa. Ja selvyyden vuoksi tarkoitan tuon positiivisessa mielessä. Kirja on pullollaan sellaista tietoa ja kuvausta poliisin työstä, mikä olisi mahdotonta kirjoittaa ilman vankkaa kokemuspohjaa. Asiantuntijaa voi aina käyttää apuna tarkistamassa faktoja, mutta tässä tapauksessa kirjoittaja on mielestäni mennyt pidemmälle: tällainen teksti syntyy vasta omakohtaisen kokemuksen kautta.

Kadotetut tarjosi minulle takaa-ajosta huolimatta niin hyvän lukukokemuksen, että alkoi heti tehdä mieli lisää. Dekkarifaniksi en ihan vielä aio ryhtyä, mutta tämän tasoisia kirjoja luen kernaasti, oli laji sitten mikä hyvänsä.

Amman lisäksi Kadotettuja ovat etsineet myös Susa ja Kirsi.

Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki

2012-02-16T17:31:00.000+02:00

Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki

Gummerus 2012, 156 sivua.

Nelisiipinen lokki on Riikosen esikoisromaani. Muodoltaan se on jonkinasteinen episodiromaani, jossa on joukko muutaman sivun mittaisia pikkukertomuksia eri minäkertojien päänsisäisinä monologeina. Kertoja vaihtuu kertomuksesta toiseen, eikä aina ole edes ihminen. Kertomukset tietysti liittyvät toisiinsa, mutta ainoastaan löyhästi, eli mitään suurta punaista lankaa ei kirjassa ole.

Tämä ei ole helpoimmasta päästä kirjoja. Nopealukuinen se kyllä on ja teksti on sujuvaa, mutta kunkin pätkän alussa joutuu ensin pinnistelemään miettiessään, kuka tässä nyt onkaan kertojana. Sen vuoksi olisi paikallaan lukea jokainen kertomus alusta sitten kun on hoksannut kuka siinä puhuu ja mistä. Itse en tehnyt niin, koska ajattelen edelleen siten, että on kirjailijan tehtävä tehdä kirjastaan sellainen, että sen voi lukea kerralla järjestyksessä alusta loppuun. Hyperteksti olisi erikseen, ja olisikin ihan kiinnostavaa nähdä millainen olisi romaani joka hyödyntää sen mahdollisuuksia.

Kertojaäänet on saatu mukavasti erilaisiksi, kuten niiden tulee ollakin. Parantamisen varaa silti on, sillä tokihan se auttaisi huomattavasti, jos tyyli itsessään jo paljastaisi kertojan ilman asiayhteyksistä päättelyjä. Myös väliotsikoilla voisi päästä samaan, mutta se ei selvästikään ole ollut tarkoitus.

Vähän kaksijakoinen tunnelma tästä jäi. Toisaalta idea on hyvä ja osa kertomuksistakin on ihan mainioita, mutta sitten taas osa menee ohi. En tiedä menevätkö yli hilseen vai alta lipan, mutta joka tapauksessa ohi joltain puolelta. Tämä lukija kaipaisi pikkuisen suoraviivaisempaa otetta, mutta silloin olisi pian kyse jo ihan eri kirjasta. En halua antaa tuomiota suuntaan tai toiseen, sillä olen aika varma, että kaikki eivät tästä tykkää ja jotkut taas voivat ihastua. Kunkin täytyy itse kokeilla kumpaan ryhmään kuuluu.

Maarit Verronen: Vanhat kuviot

2012-02-14T17:52:00.002+02:00

Maarit Verronen: Vanhat kuviot

Tammi 2012, 184 sivua.

Vähän reilu vuosi sitten luin Verrosen edellisen novellikokoelman Normaalia elämää. Silloin innostuin kirjailijasta niin paljon, että uhosin hänen teoksiaan löytyvän blogistani jatkossakin. En kaavaillut aivan näin pitkää väliaikaa, mutta tässäpä onkin sitten Vanhat kuviot ihan tuoreeltaan.

Kyseessä on jälleen novellikokoelma. Tällä kertaa tarinoilla ei ole yhtä yhteistä teemaa, vaan ne on jaettu kolmeen osaan: piiloutujiin, vastustajiin, ja lähtijöihin. Kahdessa ensimmäisessä osassa on kaksi novellia kummassakin ja viimeisessä vain kolme, mutta nimitarina on pituudeltaan melkein 60 sivun mittainen. Kunkin osan tarinat osuvat selvästi otsikkonsa alle, niin että yksioikoinenkin lukija tajuaa niiden olevan paikallaan.

Tarinoissa on hauskoja pieniä ideoita, jotka jaksavat hyvin kannatella juuri novellin verran tekstiä. Esimerkiksi piiloutujissa nainen huomaa seinällä vanhan tutun nimen, ja saa päähänsä löytää tämän ihmisen, vaikkei mitään asiaa olekaan. Tai vastustajissa useiden vuosien mittainen tarina huoltoaseman myyjästä, joka saa elämäänsä sisältöä huijaamalla asiakkailta mitättömiä pikkurahoja.

Lähtijöissä oleva nimitarina on itseoikeutetusti kokoelman kruunu. Paitsi pituudeltaan, erottuu se myös sisällöltään. Toki noin pitkään novelliin mahtuukin jo paljon enemmän kuin muihin, mutta se nousee esiin myös paljon voimakkaammalla tunnelmallaan. Samalla se on pienimuotoinen dystopiakuvaus, joskin yhteisön järjestys tai järjestymättömyys johtuu etupäässä maantieteellisestä eristymisestä.

Minua ilahdutti tässä kokoelmassa se, ettei mukana ollut ainuttakaan novellia, joka olisi mennyt yli hilseen. Kaikissa oli oma jujunsa, johon pääsi käsiksi ihan suoraviivaisella lukemisella ilman vertauskuvia tai pohdintoja. Tällaisen kokoelman voi luettuaan sulkea tyytyväisenä eikä tarvitse jäädä murehtimaan rajoittuneisuuttaan luetunymmärtämisen suhteen.

Katja Kettu: Kätilö

2012-02-09T21:38:00.003+02:00

Katja Kettu: Kätilö

WSOY 2011, 344 sivua.

Kätilö ei tässä vaiheessa enää kaipaa liiempiä esittelyjä, onhan ansioiksi luettu jo Blogistanian Finlandia ja Runeberg-palkinto. Ilman edellistä tuskin olisinkaan tähän kirjaan tarttunut, mikä olisi koitunut puhtaasti omaksi tappiokseni. Sota ei kuulu suosikkiaiheisiini fiktiossa, sillä todellisuus on niin karua ja vastenmielistä, että se peittää alleen kaikenlaiset sankaritarinat. Ylipäätään en pidä ihmisten tappamista sankarillisena, vaikka kyseessä olisikin vihollinen, se epämääräinen, pahantahtoinen taho, jonka ihmisyys pyritään kaikin tavoin kieltämään.

Sen sijaan vankila- ja vankileiritarinat minua jostain syystä kiehtovat. Niissä on usein kyse selviämisestä todella äärimmäisissä olosuhteissa, joissa kaiken muun lisäksi myös itsemääräämisoikeus on rajallinen. Kätilö sijoittuu jatkosodan loppuun ja Lapin sotaan, mutta sotatoimet ovat mukana vain taustalla. Pääosassa ovat suomalaisnainen ja saksalaisupseeri sekä saksalaisten vankileiri, ja tarinan keskiössä erityisesti naisvankien olot leirillä.

En ryhdy kuvailemaan juonta, sillä se on tehty jo vähintäänkin riittävän monta kertaa, ja joka tapauksessa tässä on kirja, joka kaikkien kuuluu itse lukea. Sen verran maltan mainita, että juoni on taiten laadittu, lankojen punoutuessa yhteen loppua kohti vähän kerrassaan. Juuri sellaisella tavalla, jota on nautittavaa lukea.

Kirjoittajana Katja Kettu on mestari. Kieli on taidokasta eikä murteen käyttö ärsytä tipan vertaa. Kertojien vuorottelu toimii hienosti, ja eri ajankohtien välillä sukkulointi on todella mainiota. Tarinan jännite rakentuukin nimenomaan jälkimmäisen varaan, kun kahdessa eri ajassa edetään kohti huipennusta rinta rinnan.

Tietyllä tavalla mistään vankileiristä ei ole hauskaa lukea, onhan niissä aina kyse jonkinasteisesta vääryydestä. Silti se tarjoaa tähän kirjaan tärkeän osuuden, sillä vaikka kyse ei olekaan suorista tositapahtumista tietyllä yksittäisellä leirillä, on kuitenkin vastaavia tapahtunut eri paikoissa, joten tässä tarjotaan taas muistutusta siitä, kenen kanssa Suomi taistelikaan samalla puolella vielä jatkosodassa. Hyvä on myös kuvaus siitä, miten ihmiset suhtautuivat saksalaisiin siinä vaiheessa kun heidän voittoonsa vielä uskottiin.

Amman lukuhetkessä etsittiin marraskuussa täydellistä kirjaa. Luettelin siellä seitsemän kriteeriä, joiden pitäisi täyttyä. Kätilö täyttää niistä kuusi; puuttumaan jää vain kohta 5, jossa kaipailin filosofista vivahdetta. Näillä ansioilla antaisin kirjalle täydet viisi tähteä. Jos vain olisin lukenut tämän jo viime vuonna, niin olisin nostanut sen kärkikymmenikköön ja Blogistanian Finlandiaehdokkaaksi, joten siltä osin voin hyvillä mielin omalta osaltani vahvistaa valinnan osuneen oikeaan. Kerrassaan hieno kirja!

Kiitoksia vielä Kirsille kirjan lainaamisesta!

Inna Patrakova: Naapurit

2012-02-02T17:24:00.000+02:00

Inna Patrakova: Naapurit

Suomennos: Eero Balk

Helsinki-kirjat 2011, 190 sivua.

Leppäsillä on mökki Saimaan rannalla. Naapureiden suhteen ei ole oikein ollut tuuria, sillä rauhaa ja hiljaisuutta kaipaava pariskunta on saanut kuunnella mm. teinilaumaa ja kollegojensa kanssa ryypiskelevää kirjailijaa. Seuraavaksi pihaan ajaa niin iso katumaasturi, ettei se edes mahdu autokatokseen, ja rekisterikilpi on venäläinen.

Asetelma tarjoaa tilannekomiikkaa, joka perustuu niin suomalaisten kuin uusrikkaiden venäläistenkin stereotyyppiin piirteisiin. Suomalaiset ovat hiljaisia, harmaita ja pidättyviä, ja venäläiset taas eivät. Yhteisen kielen puuttuminen ja Leena Leppäsen ennakkoluuloisuus johtavat tilanteisiin, joihin ei voi suhtautua kuin hymy naamalla, kun vastapuolenkin hyväntahtoisuus on tiedossa.

Naapurit on hauska pieni kirja, ja Patrakova osaa kirjoittaa sen sortumatta epäuskottavuuksiin tai ylilyönteihinkään, vaikka niille olisi kosolti tilaisuuksia. Kirjailija on näppärästi hyödyntänyt asiantuntemustaan suomalaisten ja venäläisten välisistä eroista. Kirja etenee puhtaasti huumorin pohjalta, mutta valittu tie on turhankin lyhyt, sillä helposti tilanteilla olisi pystynyt retostelemaan pidempäänkin. Nyt kyseessä on lähinnä pienoisromaani.

Tämä on hyväntuulinen pieni kirja, ja takakannessa mainittu toteamus "tarinan kasvamisesta paasilinnamaisiin mittoihin" kertoo samalla sen, kenelle tämä on kohdistettu. Jos siis Arto Paasilinna kolahtaa, niin tästä on hyvä etsiä lisää luettavaa.

Naapurisovusta ovat bloganneet myös Tessa, Sanna, Anni.M, Norkku, Maija ja Susa P.

Blogistanian Globalia 2011

2012-02-01T10:00:00.000+02:00

Blogistanian Globalia on vastapainoa Blogistanian Finlandia -palkinnolle. Jälkimmäisessä palkittiin kotimaista kaunokirjallisuutta, edellinen palkitsee käännöskirjallisuutta.

Luin viime vuonna kovin vähän ulkomaista uutuuskaunokirjallisuutta, ja niistäkin vähistä vain osa oli sellaisia, joita voisi kuvitella palkinnon arvoisiksi. En halua asettaa ehdolle muita kuin itse lukemiani kirjoja, ja sen vuoksi Kaiken voi lukea! päätyi seuraavaan kolmikkoon:

1. Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras. Rajaniemihän kirjoitti tämän alun perin englanniksi, joten kyse tosiaan on käännöskirjallisuudesta. Lukukokemus oli mieleenpainuva, ja ansioiksi luen etenkin kiinnostavan vision tulevaisuuden teknologiasta ja yhteiskunnasta.

2. Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen. Kirjan päähenkilö on korkeatasoinen autisti, joka valloittaa lukijan tinkimättömän rehellisellä ajattelutavallaan. Vilpittömästi hän kohdistaa kaiken tarmonsa uhanalaisten tonnikalojen suojelemiseen, joten sisältö ei suinkaan rajoitu pelkkään autismin kuvaukseen.

3. Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja. Kertomus Aristoteleestä Aleksanteri Suuren opettajana. Painopiste on filosofissa, mutta tarinan mielenkiinto tulee tietysti siitä, että lukija tietää mitä oppilaasta aikanaan tulee, toisin kuin opettaja. Lisäansioiksi on luettava se, että kirjailija on kuvannut sitä, miltä ihmisten elämä ja kieli olisi mahdollisesti näyttänyt ja kuulostanut aikalaisten silmin.

Tuomas Vimma: Toinen

2012-01-31T17:21:00.000+02:00

Tuomas Vimma: Toinen

Otava 2005, 215 sivua.

Toinen kertoo siitä, miten Vimman ensimmäinen kirja Helsinki 12 syntyi. Tai pikemminkin siitä, miten se olisi voinut syntyä, jos eläisimme fiktiivisessä maailmassa. Esikoinen minulla on vielä lukematta johtuen sen suosiosta vakikirjastossani: en siis ole nähnyt sitä vielä hyllyssä.

Kirjan päähenkilö ovat kirjailija Vimma itse, hänen tyttöystävänsä ja samalla esikoiskirjan kirjoittaja Indigo sekä Vimman eksä Ronja. Vimma elää tyttöystävänsä elättämänä siivoten mielipuolisesti asuntoa ja kokkaillen pariskunnalle ruokaa tavalla, johon paremmin tutustutaan vasta seuraavassa kirjassa Gourmet - sanalla sanoen överiksi vetäen.

Indigo on tietysti sanoinkuvaamattoman kaunis ja tietää muotimaailmasta kaiken ja liikkuu mm. Milanossa huippusuunnittelijoiden ja mallien kera sisäpiirissä. Itse hän ei ole malliksi halunnut, vaikka vientiä tietenkin olisi. Mitä nyt kerran oli kokeeksi Voguen kannessa.

Ronja taas pyörittelee bisnestä omaksi ilokseen. Ensimmäisen miljoonansa hän tienasi käpylehmillä päiväkodin Sinikellot-ryhmässä, tai jotain muuta yhtä uskottavaa. Karhuja hän tappaa marjanpoimurilla, raavaita miehiä turpaan vetäessään joutuu varomaan vain sitä ettei syyllistyisi henkirikokseen ja lyö gofpalloa ilmassa 250 metriä noin vain. Oikeastaan muuta ei puutukaan kuin se, että hänen isänsä oli Kim Jong-il.

Hahmot ovat siis kykyjensä ja tekemistensä puolesta railakkaan yliampuvia ja ärsyttävän täynnä itseään vailla huolta huomisesta. Lait ja yhteiskunnan säännöt eivät koske heitä, vaan ne ovat rahvasta varten. Kuulostaa kaikin puolin vastenmieliseltä, mutta niinpä vain minäkin luen kirjaa silmät pyöreinä ja valitan, ettei kirjaston hyllystä löydy lisää. Järkeni sanoo, ettei tuolla reseptillä synny kunnollista kirjaa. Ehkei synnykään, mutta ihmeellisen vetovoimaista luettavaa nämä Vimman kirjat silti ovat. Olisi helppo keksiä lukuisa joukko syitä inhota näitä, mutta silloin en olisi rehellinen edes itselleni. Joka tapauksessa pidän hyvänä sitä, että Raksassa otettiin vahvasti esiin lainsäädännön kunnioittaminen ja moraaliset seikat.

Epäilemättä se esikoinenkin tulee vielä luettua, eihän se loputtomiin voi lainassakaan olla :)

Toisesta on blogannut myös Cathy.

Ari Wahlsten: Kosteiden mestojen balladi

2012-01-29T23:11:00.001+02:00

Ari Wahlsten: Kosteiden mestojen balladi

Gummerus 2012, 300 sivua.

Aaron Walden käsikirjoittaa jaohjaa näytelmiä ja ylipäätään saa elantonsa teatterista. Sen lisäksi hän juoalkoholia ja harrastaa irtosuhteita. Tässä ovat lähtökohdat Ari Wahlsteninkirjalle. Minusta tuntuu, että joku on aiemminkin yrittänyt vastaavaa, joskinteatterin paikalla on mahdollisesti ollut jotain muuta. Miten olisi vaikka Juoppohullun päiväkirja, osatI-IV? Itse en tältä istumalta osaa nimetä muita, mutta on hyvä arvaus, etteiJuha Vuorinenkaan ollut kaikkein ensimmäinen, jolle idea putkahti mieleen.

Juominen ja naiminen, ja hassutsattumukset niihin liittyen, niistähän ihmiset haluavat lukea. Tunnustanitsekin, että luin kirjan nopeaan tahtiin, mutta sitä edesauttoi, ettei mitääntarvinnut jäädä pohtimaan hetkeksikään samoin kuin se, että sivut on painettuniin harvalla tekstillä, että mieleen tulevat jo isotekstiset kirjat. Tämänolisi ihan varmasti saanut painettua alle 200 sivunkin mittaisena, ja kirjasinolisi vielä ihan normaalia, luettavaa kokoa. Teksti siis kulki mukavastieteenpäin ja sitä luki mielellään. "Vielä yksi"-ilmiö oli läsnä.

Mutta mutta. Siihen ne ansiotsitten jäävätkin. Päähenkilö on mukana kaikissa kirjan tapahtumissa, muttasilti jää hahmona kovin ohueksi, eikä hänestä oikein saa otetta. Tapahtumatkaaneivät muodosta kunnollista juonellista jatkumoa, vaan ovat sarja irrallisiajuttuja, jotka on liitetty yhteen varsin löyhällä punoksella. Loppua kohtilukija ehtii jo aavistella tiettyä luontevaa tapaa päättää tällainen kirjamutta sekin arvaus osoittautuu vääräksi ja koko loppu jää oikeastaan roikkumaanilmaan.

Kolmisenkymmentä vuottatäyttäneet, parisuhteessa elävät mieslukijat kadehtivat kertojaa, jolla käyflaksi yhtä mittaa eikä sitoumuksia ole mihinkään suuntaan. Eikä edeskrapulaakaan tule ikinä, vaikka miten joisi. Ehkä tämä siis sijoittuukinkirjallisuuskentässä fantasian alle. Näin ainakin mainitun kohdeyleisönsilmissä, ja juuri heillehän tämä selvästi on tarkoitettukin. Juoppikset ovatlöytäneet lukijakuntansa, Wahlsten tunkee samoille apajille.

Oman arvionsa on esittänyt myös Marleena ja Morre.

Tommi Liimatta: Aksel Sunnarborgin hymy

2012-01-25T21:41:00.000+02:00

Tommi Liimatta: Aksel Sunnarborgin hymy

WSOY 2004, 321 sivua.

Kirjaahan ei tunnetusti saisi tuomita kansien perusteella, mutta tämän opuksen kohdalla tekisi mieli. En ole kuunaan nähnyt tylsempää kantta, eikä olekaan ihme, ettei sen suunnittelijaa mainita lainkaan. Tämän rinnalla Valtion talousarvioesityskin näyttää ihan pirtsakalta keltaisine kansineen. Niin ja onhan siinä se leijonakin.

Aksel Sunnarborgin hymy on tyhjäntoimittajan tarina. Luin joku aika sitten Liimatan kirjan Nilikki, jossa ei ollut juonta. Tässä ei ole sen enempää, ja kirjat ovatkin kytköksissä toisiinsa, sillä Nilikin päähenkilö Matinlassi esiintyy tässä ja vastaavasti Nilikissä oli oma katkelmansa Akselista. Ihmettelin sen katkelman irrallisuutta, mutta tämän luettuaan lukijaa kiinnostakin mitä Akselille kuuluu pikkuisen myöhemmin.

Jos Nilikissä ei ollut juonta, niin Akselissa ei ole sitä senkään vertaa. Kirja kattaa noin neljän vuoden mittaisen pätkän nuoren miehen elämästä, joka ei tee mitään. Hän on työtön, ei ole opiskellut lukion jälkeen eikä aiokaan opiskella. Työtkään eivät kiinnosta, ja tyttöystävänsä kanssa hän asuu lähinnä siksi, että asuminen on halvempaa kahdestaan kuin yksin. Tapahtumallisia kohokohtia ovat kaksi käyntiä Kajaanissa sedän luona ja kirjan lopussa oleva matka Prahaan. Jotkut tapahtumat ovat sellaisia, että lukija odottaa niistä syntyvän viimein jotain, mutta odotus on turha. Yksi on sentään ylitse muiden: kirjan alussa kerrotaan Akselin esi-isästä, joka yrittää laajentaa viljelysmaitaan laskemalla järven pintaa kaivamalla uuden laskuojan. Laskihan se pinta, 14 metriä. En osaa päättää onko hyvä vai huono asia se, että tapahtuma on todellinen, kuten artikkeli Hiisijärvestä kertoo. Hauska yksityiskohta kirjassa Sunnarborgin suvusta se joka tapauksessa on.

Näin tapahtumaköyhästä tarinasta ei olisi kirjaksi asti, jollei Aksel muistelisi menneitä ja toisaalta kuvittelisi, mitä kulloinkin voisi tapahtua. Kiinnostuin Liimatasta ensimmäisen kerran juuri sen vuoksi, miten hyvin hän kuvaili kymmenvuotiaiden poikien edesottamuksia Valhe & Viettelys -kirjan novellissaan. Tässä on nähtävissä samoja elementtejä, ja se laskettakoon kirjan vahvuuksiin. Liimatan kirjoitustyylissä on yhtäläisyyksiä Arto Salmisen kanssa, mutta Salmisen ykköspaikka ei ole uhattuna.

Jos alussa lyttäsinkin kirjan kannen (tosin aiheellisesti), niin arvatenkin se on sa harkittua, köyhdytettyä ulkoasua, joka puolestaan omalta osaltaan kuvaa Akselin sielunmaisemaa. Ulkoasun köyhyys jatkuu kirjan sisälläkin, sillä se on jaettu muutaman sivun mittaisiin kappaleisiin, mutta noita kappaleita ei ole merkitty millään tavalla. Niillä ei ole nimiä eikä numeroita, ja poikkeuksellisesti uusi kappale alkaa heti sivun yläreunasta, eikä alempaa kuten yleensä on tapana. Vain kertomusvuoden vaihtuessa on käytetty tavallista tapaa tyhjine vasempine sivuineen ja alempaa alkavine teksteineen. Nämä ylhäältä alkavat kappaleet tuntuvat varsin oudoilta aluksi, eikä heti olekaan edes selvää, millaisesta tauosta oikein on kyse.

En pysty suosittelemaan tätä varauksetta, mutta jotain mielenkiintoa kirjassa on. Matinlassi oli minusta kiinnostavampi hahmo, ja näiden kirjojen välissä on julkaistu vielä Muovikorvo, joka ilmeisesti kertoo Akselin sedästä Gunnarista. Täytyy minun sekin vielä lukea. En kauhistuisi myöskään sitä, jos Liimatta vielä jatkaisi sarjaa edelleen.

Philip Lieberman: Eeva puhui

2012-01-18T17:32:00.000+02:00

Philip Lieberman: Eeva puhui - ihmisen kieli ja ihmisen evoluutio

Suomennos: Kimmo Pietiläinen

Terra Cognita 2000 (alkup. 1998), 213 sivua.

Poimin tämän luettavakseni, kun Hreathemus valitsi sen vuoden 2011 parhaaksi faktakirjakseen. Puheen kehittyminen evoluution näkökulmasta on sangen kiinnostava aihe. Sitten kun se taito on jostain syntynyt, se tarjoaa eittämättömiä etuja suunnilleen kaikilla elämänalueilla puhumattomiin verrattuna. Kyvyn abstraktiin ajatteluun sanotaan liittyvän kieleen, joten täysin yksinäinenkin ihmisyksilö hyötyy selvästi puhetaidosta.

Olen lukenut populaareja tiedekirjoja jonkin verran. Niiden tärkein ominaisuus on tarjota maallikollekin mahdollisuus tutustua aiheeseen. Yleensähän lukijalla pitäisi olla riittävät perustiedot kyetäkseen ymmärtämään asiat oikein, mutta populaarit tiedekirjat yrittävät yksinkertaistaa asiaa niin paljon, että ilman perusteitakin selviää joten kuten. Ymmärryksen taso jää alemmaksi eikä pelkästään näitä kirjoja lukenutta ehkä kannata palkata suunnittelemaan ydinreaktoreita, mutta tietoa nekin silti tarjoavat silkan viihteen sijaan.

Tämän kirjan ongelmana oli se, että se ei ollut "riittävän populaari". Paikoitellen teksti vain oli liian vaikeaa. Ehkä se olisi ollut ymmärrettävissä huolellisella lukemisella ja pohdinnalla, mutta juuri sitä varten nämä kirjat ovat olemassa, ettei lukijan tarvitse ryhtyä pähkäilemään, mitä kirjassa oikein sanotaan! Esimerkiksi termi "formanttitaajuus" toistuu vähän väliä suuressa osassa kirjaa, mutta minulta meni ohi se, mitä ko. sana oikein tarkoittaa, eli sen popularisointi jäi tekemättä. Toinen puute oli se, että osa tekstistä meni liian yksityiskohtaiseksi:

"Tämä välimatka on lyhyempi kuin koko suulaki (keskimäärin 5,1 senttimetriä, vaihteluväli 4,6-5,7 senttimetriä) neljässäkymmenessäkahdeksassa viidestäkymmenestä mitatusta kallosta, ja sen keskimääräinen pituus on 4,2 senttimetriä (vaihteluväli 3,6-4,9 senttimetriä)."

Ne osat kirjasta, jotka pysyttelivät populaarilla tasolla, olivat hyviä ja viihdyttäviä. Jos koko kirja olisi kirjoitettu sillä tavalla, olisi se nostanut huomattavasti osakkeita silmissäni. Nyt tämä jäi kokonaisuutena melko tylsäksi, sillä parhaat osuudet olivat kirjan alussa, ja loppupuolella odottelin lähinnä viimeisen sivun saapumista.

Allan Asplund: Kokemuksia suomalaisilta keskitysleireiltä

2012-01-14T16:36:00.000+02:00

Allan Asplund: Kokemuksia suomalaisilta keskitysleireiltä

Suomennos: Bubi Asplund

Like 2011 (alkup. 1949), 151 sivua.

Minulle tuli yllätyksenä, että Suomessakin oli keskitysleirejä. Yllättävää sen sijaan ei ole se, ettei niistä ole koulun historian tunneilla kerrottu, sillä kyseessä ei varsinaisesti ole osuus maamme historian ylevimmästä päästä. Tosiasia kuitenkin on, että Suomi taisteli natsien rinnalla, ja heidän mallinsa mukaisesti myös keskitysleirejä Mannerheimin itsensä käskystä perustettiin. Myöhemmässä vaiheessa niitä ryhdyttiin kutsumaan toisella nimellä, mutta kukin voi vetää tästä omat johtopäätöksensä. Varsinkin Asplundin kokemuksia luettuani on ilmeistä, että nimityksen vaihto on ainoastaan kalpea yritys saada käännettyä katse toisaalle. Se on kuitenkin huomattava, että varsinaisia tuhoamisleirejä Suomella ei ollut, eli näiden kahden asian välille on tehtävä selvä ero.

Allan Asplund oli suomenruotsalainen toimittaja ja kommunisti. Hänet vangittiin kesäkuussa 1941 poliittisin perustein, ilman oikeudenkäyntiä tai tuomiotakaan. Seuraavat kolme ja puoli vuotta hän oli keskitysleireillä Suomessa ja vallatussa Itä-Karjalassa. Olen lukenut joitain kuvauksia saksalaisten keskitysleireiltä, ja ne lienevätkin tuttuja useimmille. Olosuhteiden puolesta en näe juurikaan eroa sen suhteen, kummassa maassa leirille joutui, jos kyseessä oli "vain" keskitysleiri.

Asplund huomauttaa kertovansa vain omista kokemuksistaan, joita ei saa yleistää kaikkien leiriläisten tasolle. Pahinta oli suoranainen nälänhätä. Hän kertoo syöneensä useaan otteeseen mm. sammakoita, rottia ja käärmeitä, sekä evakuoidusta kylästä löytyneitä lemmikkikissojen ja -koirien pilaantuneita raatoja. Sodassa kaatuneiden, haudattujen ja pilaantuneiden hevosten löytymistä ei yleensä pidä onnenpotkuna, mutta nälkään nääntyvälle nekin voivat sitä olla. Kuulostaa kuitenkin hurjalta syödä mätäkuussa hevosta, joka on kuollut edellisessä syyskuussa. Se seikka, että vangit eivät saaneet kerätä edes sieniä ja marjoja henkensä pitimiksi tai juoda koivun mahlaa kertoo synkkää kieltään siitä, että tarkoitus ei suinkaan ole ollut pitää huolta vangeista työvoimana, vaan harventaa heidän joukkoaan "luonnollisella" tavalla ja tehdä heidän elämästään helvettiä. Jälkimmäisestä kertoo niinikään se, että Koveron leirillä oli susikoira, joka oli koulutettu hyökkäämään vankien kimppuun ja vartijat pakottivat heidät provosoimaan koira käymään kimppuunsa.

Tarvitseeko mainitakaan, että sairaanhoitoa ei käytännössä ollut lainkaan ja vangit pakotettiin työhön terveydentilasta riippumatta. Leirin johtaja suhtautui vankeihin sadistisesti nauttien heidän kärsimyksestään. Eräälle venäläiselle sotavangille annettiin syötäväksi ainoastaan suolakalaa. Juomaa hänelle annettiin vain kerran vuorokaudessa, seuraavana aamuna, ja ainoastaan neljänneslitra. Nälkäänsä vangin oli pakko syödä kalaa, mutta seurauksena oli niin ankara jano, että kyse on varsin julmasta kidutuksesta. Tässäkin yksityiskohta historiastamme, jota ei koulukirjoissa pahemmin painoteta.

Kirjaa lukiessa on ilmiselvää, että Asplund on kirjoittanut sen värittyneiden lasien läpi katsellen. Silti edellä mainitsemani seikat ovat sellaisia, ettei niiden todenmukaisuutta ole syytä epäillä, ja väritys kohdistuukin lähinnä siihen, millaisin sanoin hän kuvailee silloisia vallanpitäjiä. Nykyaikana olisi ehdottomasti parempi, jos kirja olisi kirjoitettu neutraalimmin, sillä olosuhteet ja tapahtumat puhuvat kyllä puolestaan, eikä erilaisten nimien käyttö asioille hämää ketään. On eittämätön tosiasia, että vankien kohtelu keskitysleireillä oli niin häpeällistä, ettei siitä kehdata puhua. Se on silti tosiasia, joka pitäisi muistaa aivan samasta syystä kuin holokaustiakaan ei saa unohtaa: sellainen ei saa enää toistua.

Jos kuka kaipaa rankkaa luettavaa, niin tässä sellaista olisi tarjolla.

Kirjan on lukenut myös Juha.

Hilkka Ravilo: Muovikassimies

2012-01-12T17:34:00.000+02:00

Hilkka Ravilo: Muovikassimies

Myllylahti 2009, painettuna 355 sivua.

Muovikassimies on Hilkka Ravilon kahdeksas ja toistaiseksi uusin romaani. Itse olen lukenut häneltä aiemmin Yö yllä viljan ja Finlandia-ehdokkaanakin olleen Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Muovikassimies on julkaistu myös e-kirjanakin ja sellaisena minäkin sen luin puhelimestani. Myllylahti on yksi niitä harvoja kustantajia, joiden e-romaaneja saa lainata Helmetistä, ja senpä takia tulinkin lukeneeksi juuri tämän, enkä edennyt järjestyksessä.

Tarmo on nuori työtön mies, joka huomaa selviävänsä elämästä helpolla, jos antaa naisten elättää itsensä. Isä patistelee työnhakuun, mutta kun kouluja on tullut käytyä vain lukion verran eikä sekään sujunut järin hyvin, niin varsinaisia unelmahommia ei ei edes ole tarjolla. Rattopoikana sen sijaan voi viettää aikaa naisten siivellä. Antaa heidän tarjota ruoan ja nukkua samassa sängyssä, ja taitaa siinä sivussa olla ihan miellyttävää ajankuluakin tiedossa.

Rahaa Tarmo ei saa kuin joiltain yksittäisiltä naisilta, joten sitä joutuu hankkimaan lisää muilla keinoilla. Hyväksikäyttäjä kun on, niin mieleen tulevien keinojen ei tarvitse kestää päivänvaloa, joskaan varkaaksi hän ei varsinaisesti ryhdykään.

Kirja alkaa rankalla kuvauksella Tarmon lapsuudesta, jossa nelivuotias poika päätyy sisarensa tappajaksi. Osuus ei ole aivan lyhyt, ja siksi sen irrallisuus muusta sisällöstä jää hieman ihmetyttämään. Tarkoitus on oletettavasti ollut nostaa esiin pohdintaa siitä, voiko lapsi olla syntyjään paha vai onko se ominaisuus, joka kehittyy vasta myöhemmin jos on kehittyäkseen. Ja jos kehittyy, niin jokin siihen vaikuttaa, kun kaikista ei tule ainakaan avoimesti pahoja.

Jotta Tarmon hahmossa olisi jännitystä, ei hän aikuisenakaan ole täysin selkärangaton ja moraaliton kaikkia kohtaan, vaan kohtelee vuokraemäntäänsä hyväntahtoisesti. Täysin pyyteetöntä tämäkään hyväntahtoisuus ei toki ole, mutta lukijan mielestä hänen kohdallaan jää käyttämättä ilmiselvä mahdollisuus. Tarmossa on siis hyväkin puolensa. Valitettavasti tämä pahuuteen liittyvä pohdiskelu jää kovin kevyeksi. Se on pelkkä sivujuonne, joka ei jaksa nostaa kirjaa yhtään sen korkeammalle kuin se muilla ansioillaan yltää. Olisi voinut jopa harkita koko osuuden sivuuttamista kokonaan, sillä nyt se jää puolitiehen.

Muovikassimies on selvästi heikompaa tasoa kuin kaksi aiempaa kirjaa, mutta tykkäsin silti tästäkin riittävästi, että aion hiljakseen lukea Ravilon kaikki romaanit. Tästä jäi pikkuisen viimeistelemätön jälkimaku, ehkä tarina olisi pitänyt lukea vielä kertaalleen läpi. Salla mainitsi Yö yllä viljan -arvosteluni kommenteissa, että Atena-kustantamon aikana Ravilolla oli kunnon kustannustoimittaja, ja sen merkitys näkyy hänen siirryttyään Myllylahdelle. Arvelen, että juuri siitä tässä on kyse. Kustannustoimittaja olisi puuttunut noihin seikkoihin.

Ravilo-fanit lukevat tämänkin ilman muuta, muita kehotan aloittamaan kirjailijan jostain muusta teoksesta.

Muovikassimiestä ovat arvostelleet myös Kirsi, Susa P. ja Nadja. Niin ja Booksy myös.

Tervetuloa sadannelle lukijallenikin!

Rosa Liksom: Hytti nro 6

2012-01-04T23:33:00.000+02:00

Rosa Liksom: Hytti nro 6

WSOY 187 sivua

Viime vuoden Finlandiavoittaja oli pakollista luettavaa jo senkin vuoksi, että veikkaukset ehdokasasettelussa menivät niin pahasti pieleen. Pitihän omin silmin nähdä, millainen kirja valittiin vielä niiden yllättäjienkin joukon parhaaksi. Niin ja onhan minulla tämä Finlandia-haastekin menossa, joten joka tapauksessa kirja olisi ollut lukulistalla ennemmin tai myöhemmin.

Kirjan juoni on yksinkertainen: Eletään 80-lukua, kun parikymppinen tyttö matkustaa junalla Moskovasta Ulan Batoriin Mongoliaan. Junassa hän jakaa hytin no 6 nelikymppisen vastenmielisen miehen kanssa. Matka kestää parisen viikkoa, ja tänä aikana nähdään neuvostoliittolaisia kaupunkeja, joissa osaan pysähdytään jopa parin päivän ajaksi, ja mies ryyppää votkaa ja juttelee tytölle enemmän tai vähemmän päissään.

Kirjan takaliepeessä venäläisen kirjallisuuden emeritusprofessori Pekka Pesonen mainitsee mm. kirjan nimen viittaavan Tshehovin kertomukseen Sairashuone nro 6. Tämä seikka antaa syyn olettaa, että kirjasta löytyyy muitakin viittauksia ja vertauskuvia, jotka aukenevat vain valistuneelle lukijalle. Itse en noiden onnekkaiden joukkoon kuulu, vaan jouduin kokemaan kirjan ihan sellaisenaan, sanoisinko paljaaltaan.

Kirjan tärkeintä antia on tunnelman kuvaus. Jos lukijalle ei välitykään tekstistä se, miltä kaupungit ja maisemat matkan varrella näyttävät, niin hänelle välittyy se, miltä matkalaisesta niissä tuntuu. Junamatkassa uudella lähijunalla Helsingistä Malmille ei arvattavasti ole mitään muuta yhteistä kirjan matkan kanssa kuin raideleveys.

Jälkitunnelmani kirjasta on melko ristiriitainen. Tiedän lukeneeni hyvän kirjan, mutta samaan aikaan olen harmillisen tietoinen siitä, etten itse saanut siitä läheskään kaikkea irti. Mm. sen osuuden merkitys, jossa kerrotaan tytön taustasta, jäi minulle hämärän peittoon. Koska siinäkin viitataan mielisairaalaan samoin kuin mainitussa Tsehovin kertomuksessa, niin asiaan eittämättä liittyy jotain mikä minulta menee nyt ohi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että on kirjailijan vastuulla kirjoittaa tarinansa siten että lukijat sen ymmärtävät, ja lukukokemukseni on se mikä se nyt on. Minun kohdallani se siis laskee pisteitä.

Uskon, että jollekin toiselle tämä kirja voi kolahtaa kovastikin, ja koska Finlandia-palkinnon valitsee vain yhden hengen raati, niin valinta varmasti on perusteltu. Itse en suosittelisi tätä kenelle tahansa, vaan neuvoisin ensin katsomaan kirjan sisäkansissa olevien valokuvat ja tunnustelemaan, onko niistä välittyvässä tunnelmassa jotain kiinnostavaa.

Tästä on arvostelu jo niin monessa paikassa, etten aio edes yrittää listata linkkejä itse, mutta tämän verran voin auttaa :)

Blogistanian Finlandia-ehdokkaat

2012-01-02T10:00:00.000+02:00

Kaiken voi lukea! asettaa Blogistanian Finlandia-ehdokkaiksi seuraavat kirjat:

1. Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet. Tätä en ole itse lukenut, mutta blogimerkintä löytyy ainakin seuraavilta: Salla, Booksy, Jenni S., Linnea ja Janne. Minusta on jo tullut kirjan onnellinen omistaja, ja olen vakuuttunut sen ansaitsevan paikkansa tässä kilpailussa, kun varsinaiseen Finlandiaan on tiet sarjakuvamuotoisilta romaaneilta ahdaskatseisesti suljettu.

2. Jari Tervo: Layla. Povasin tälle kovan luokan menestystä varsinaisessa kilpailussa, joten ehdokkuus tällä listalla on itsestään selvä.

3. Miika Nousiainen: Metsäjätti.

4. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis.

5. Kari Hotakainen: Jumalan sana.

6. Juri Nummelin (toim.): Verenhimo. Laylan ohella tämä oli ainoa kirja, jonka nostin 2011 lukemieni top kymppiin. En ole aivan varma täyttääkö tämä edes sääntöjä, koska osa novelleista on ilmiselvästi kirjoitettu jo kauan sitten.

Tarkempia perusteluja en ryhdy tässä enää esittelemään, kunkin kirjan arvostelu puhukoon puolestaan.

Vuoden 2011 top 10

2011-12-30T15:37:00.000+02:00

Viime vuoden tapaan valitsen tämän vuoden aikana lukemistani kirjoista kärkikymmenikön. Kirjat on siis voitu julkaista milloin hyvänsä; ainoa niitä yhdistävä ominaisuus on, että olen lukenut ne loppuun vuoden 2011 kuluessa. Yhteensä kilpailijoita on mukana 94; romaaneja, novellikokoelmia ja tietokirjoja. Sarjakuvia en ole laskenut mukaan, koska en ole niitä myöskään arvostellut.

Vuoden kuluessa olin merkannut 25 kirjaa potentiaalisiksi top-listalaisiksi, mutta mm. kaikki Arto Salmiset niputan yhteisen otsikon alle, jolloin jäi jäljelle 19 merkintää karsittavaksi kymmeneksi. Kaksi viimeistä mukaan päässyttä tulivat valituksi pääosin julkaisuvuotensa perusteella ohittaen tänä vuonna julkaistuja kirjoja. Asetin iän uutuuden edelle siksi, että tulossa on vielä mm. Blogistanian Finlandiaehdokasasettelu, jolta varmasti löytyy näitä pois pudonneita, kun vanhempien kohtalona on vaipua unholaan, jollei niistä muistuteta.

Seuraava lista ei ole missään järjestyksessä muuten kuin ensimmäisen merkinnän kohdalla. Kymmenikkö ei välttämättä edusta kymmentä absoluuttisesti parhaaksi kokemaani kirjaa tältä vuodelta, sillä olen halunnut ottaa mukaan eri tyyppisiä kirjoja. Ehdoton kärki sitä paitsi olisi tylsää luettavaa Salmisen vallatessa kärkisijat.

1. Arto Salminen: Ei-kuori. Ei-kuori saa kunnian edustaa kaikkia Arto Salmisen kirjoja, joiden löytyminen on minulle ehdottomasti kirjavuoden merkittävin tapahtuma. Toivon hartaasti vielä löytäväni jonkun kirjailijan, jonka teokset tekisivät yhtä vahvan vaikutuksen, mutta hieman pessimistinen olen sen suhteen. Kenties maun kehittymisen myötä.

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Tässä toinen kirja, joka edustaa kirjailijaa yleensä. Ravilo löytyi vuoden aikana hieman ennen Salmista, ja olin jo valmistautunut hehkuttamaan häntä samaan tapaan. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että Ravilon kirjoja olen säästänyt tarkoituksella, yksi teos on mm. odottanut puhelimessani e-kirjana lukuvuoroa jo puolen vuoden ajan.

Jan Guillou: Pahuus. Tämä teki luettuani todella vahvan vaikutuksen. Kirja on varsin väkivaltainen, mutta se kaikki esitetään pelkästään alleviivatakseen koko ilmiön mielettömyyttä. Pisteitä myös siitä, että Gandhin mallin mukainen väkivallaton vaihtoehto nostettiin esiin, mutta yhteisö ei ollut siihen valmis.

Juri Nummelin (toim.): Verenhimo. Vuoden suurin yllättäjä. Kauhu ei ole perinteisesti kuulunut lukemistooni, mutta tästä novellikokoelmasta pidin huomattavan paljon. Novellikokoelmaksi se on pitkä - yli 400 sivua - eikä mieleeni jäänyt heikkoja kohtia lainkaan. Vieläkin tahtoo ihmetyttää, miten paljon tästä tykkäsinkään!

Jonathan Glover: Ihmisyys. Tämä ei ollut niinkään nautittava lukukokemus, mutta vaikutuksen se teki. Kirjoittaja on nähnyt paljon vaivaa, ja katsaus aiheeseen on perinpohjainen. Sisältönsä puolesta tietokirjojen ykkönen tänä vuonna.

Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa. Jos edellinen tuli valittua sisältönsä perusteella, niin tämä edustaa sitten tietokirjoja lukunautinnon puolesta. Valtaoja osaa kirjoittaa aiheestaan kiinnostavasti. Vaikka aihe onkin kovaa tiedettä, hän pehmentää sen kaikkien luettavaan muotoon. Hänen kirjansa tuskin ovat suuressa vaarassa hautautua unholaan, sillä alallaan ne hakevat Suomessa vertaistaan.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras. Scifi-osaston edustaja. Olen useaan otteeseen miettinyt, tykkäsinkö tästä kirjasta lopulta ja kuinka paljon. Joka tapauksessa se on jäänyt muistiin niin hyvin, että pidän sijoitusta tällä subjektiivisella listallani oikeutettuna. Korkealentoisia tulevaisuudennäkymiä siinä maalailtiin, mutta sopivan järkeenkäyvällä tasolla. Teknologian kehitys ei vaikuttanut joiltain osin pysähtyneeltä kuten esim. joissain elokuvissa. Jos tässä kirjassa olisi räjähdys avaruudessa, niin siitä ei kuuluisi ääntä.

Jari Tervo: Layla. Tervo-fania hemmoteltiin tänä vuonna, kun kirjailijalta tuli jälleen sen tasoinen kirja jota häneltä on lupa odottaakin Koljatti-välisoiton jälkeen. Ei kaipaa enempää perusteluja.

Jussi Valtonen: Siipien kantamat. Tämä tuli mukaan aivan "kilpailun" kalkkiviivoilla. Taistelu mm. Metsäjätin kanssa oli tiukka, mutta ratkesi lopulta juuri sen johdosta, että jälkimmäinen oletettavasti saa sijansa Blogistandia-ehdokkaiden joukossa. Toisaalta lukukokemus oli myös niin tuoreessa muistissa, että sivuuttaminen olisi ollut vaikeaa.

Erik Wahlström: Jumala. Mieleenpainuva, erilainen, hauska. Edellisen kanssa tämä oli suuressa vaarassa pudota pois, mutta juuri nuo kaksi ensimmäistä adjektiivia nostivat sen mukaan. Tämä myös toteuttaa sitä tärkeää kirjallisuuden tehtävää, eli uskaltaa puhua tabuistakin sellaiseen sävyyn, joka ei kaikille ehkä olisi sallittua.

Arto Salminen: Lahti

2011-12-30T12:10:00.001+02:00

Arto Salminen: Lahti

WSOY 2004, 173 sivua.

Annoin itselleni luvan herkutteluun, ja mitenpä se paremmin onnistuisikaan kuin kaivamalla esiin toiseksi viimeisen Salmisen. Vähiin ovat käyneet, mutta oikeastaan olen yllättänyt itsenikin sillä, että sain maltettua vuoden loppuun saakka, ja vielä jää yksi jäljellekin.

Lahdessa kulkee rinnakkain kaksi tapahtumaketjua. Ensimmäisessä kolme varusmiestä lähtevät vapaaehtoisina salaperäiseen parin päivän tehtävään, josta he eivät saa virallisesti tietää tai muistaa mitään. Jossain ei-missään, on joukko kantahenkilökuntaa ja 40 sikaa. Siat nukutetaan ja niitä ammutaan erilaisilla kivääreillä tarkkaan valittuihin paikkoihin, ja sitten uhrit viedään kenttäsairaalaan hoidettaviksi. Iltanuotiolla upseerit käyvät keskustelua mm. siitä, miten Suomi nykypäivänä puolustautuisi Venäjän hyökätessä. En tiedä onko idea Salmisen oma, mutta varsin kiinnostavalta se kuulostaa. Samoin näkemykset puolustusvoimien ydinosaamisalueesta.

Toisessa tapahtumaketjussa on pienyrittäjä, jonka viimeisin bisnes on ranskalaisten lämpöpuhaltimien maahantuontia. Firma on epätoivoisen pahoissa vaikeuksissa, ja tapahtumat kuvaavatkin viimeisiä keinoja saada pidettyä pää pinnalla edes seuraavaan viikkoon asti. Yrittäjän ovat ajaneet ahdinkoon suuret keskusliikkeet. Joka puolella on prismoja ja citymarketteja, jotka massallaan ja tehokkaalla logistiikallaan kuristavat ympärillä rimpuilevat ketjuttumattomat pienkaupat kuoliaaksi. Salminen esittää myös toisen pienyrittäjän ja näkemyksensä siitä, millaisin keinoin on mahdollista pärjätä joten kuten. Päivänvaloa ne eivät kuitenkaan kestä.

Olen aiemmissa arvosteluissani ylistänyt Salmista jo neljä kertaa, ja Lahti ansaitsee aivan samanlaisen suitsutuksen. Voisin yrittää keksiä uusia ylisanoja, mutta mitä se hyödyttää? Salminen yksinkertaisesti pitää tasonsa kirjasta toiseen, ja löytää yhä uusia yhteiskunnallisia asioita ruodittavaksi. Sen voisi kyllä mainita, että Salmisen runolliset ilmaukset tuntuvat lentävän yhä paremmalla vauhdilla tuotannon edetessä. Selvästi hän on siinä löytänyt oman tyylinsä, jonka kaltaista en muiden kynästä ole vielä nähnyt. Tommi Liimatalla oli Nilikissä jotain samansuuntaista, mutta muita ei tule mieleen.

Alkaa tulla haikea mieli, kun on enää yksi jäljellä. Ikävä tulee.

Kanssatykkääjien linkitkin ovat jo tuttua tavaraa: Salla, Booksy ja Janne.

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

2011-12-27T21:20:00.002+02:00

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Tammi 2007, 193 sivua.

Luin tammikuussa Valtosen Vesiseinän, ja ajattelin jo silloin, että jotain muutakin hänen kirjoittamaansa olisi hyvä lukea. Valinnanvaraa ei kauheasti ole, mutta Kirsin kehuessa Siipien kantamia reilu kuukausi sitten päätin yrittää parhaani mukaan muistaa kirjan seuraavalla kirjastovierailullani. Aivan niin hyvin ei muistini palvellut, mutta tällaista reilun kuukauden viivettä on pidettävä jo hyvänä :)

Valtonen näyttää tykkäävän Pohjantähdestä, sillä Juhani Koskela on päähenkilön nimi tässäkin kirjassa, ja sitaatteja tulee vastaan useita. Tällä kertaa Koskelan ei tarvitse raivata raakaa suota elantonsa eteen, vaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettaminen lukiolaisille riittää. Marianne on hänen oppilaansa. Täydellinen oppilas, jonka kirjallinen kypsyys lyö opettajan ällikällä. Liiankin täydellinen oppilas, joka osaa vastata juuri siihen, mitä Koskela yksityiselämässään kaipaa. Marianne herättää hänessä jälleen innostuksen äidinkielen opetukseen ja osoittautuu älyllisestikin juuri sopivan fiksuksi.

Tietysti tuolla asetelmalla syntyy vähintäänkin jännitettä siitä, millainen suhde opettajan ja oppilaan välillä on sallittu. Tilanteet muuttuvat, eikä kirjan loppuun päästessä enää olekaan yhtä päivänselvää, mikä on oikein ja mikä ei. Moraaliset kysymykset kuuluvat siis aihepiiriin, mikä minun kirjanpidossani pääsääntöisesti hyväksi lasketaan.

Äidinkieli on luonnollisesti kirjassa esillä kautta linjan, ja siitä haluan nostaa esiin erään yksityiskohdan. Koskela tilittää Mariannelle turhautumistaan siihen, miten joillekin pojille, joiden otsaan on osoitteeksi kirjoitettu "TKK", joutuu rautalangasta vääntämään, ettei novelleja kuulu eikä voi lukea pelkästään kirjallisella tasolla, vaan vertauskuvallisuus on olennainen ja perusteltu osa. Lukioaikana kuuluin itse noihin "TKK"-poikiin, ja taidan edelleen peräänkuuluttaa sitä mainittua selkeyttä, vaikka yritänkin hoksata niitä vertauksia. Lukijan on tässä kohdassa määrä olla itsestäänselvästi opettajan näkökulman puolella, mutta minäpä huomasinkin asettuvani puolustamaan niitä poikia. Kostoksi en yritä tässä arvostelussani edes pohtia kirjan sisältämää symboliikkaa :)

Kirjan takakannessa esiintyy avainsana "ihmissuhdedraama", joka yritti vielä viime hetkellä saada minut toisiin aatoksiin sen jälkeen, kun seisoin kirjapinoni edessä ja olin poiminut teoksen kouraani lukutarkoituksella. Tuo sana ei ole ikinä minua ainakaan houkutellut, mutta tällä kertaa oli ennakkoluuloisuuteni vuoro erehtyä raskaasti. Siipien kantamat on erinomainen kirja, ja huomasin ahnehtivani sitä yhä lisää ja lisää. Aivan alussa tuli mieleen, että ratsastetaanko tässä samalla teemalla kuin Riikka Pulkkisen Rajassa, mutta se vaikutelma haihtui nopeasti. Näköjään ihmissuhdedraaman kirjoittaminen luonnistuu miehiltäkin; liekö se sitten syynä siihenkin, että kirja vetosi myös mieslukijaan.

Tämä teki niin vahvan vaikutuksen, että vuoden lukemistoni top kymppi taisi muuttua vielä aivan kalkkiviivoilla.

Aiempia arvosteluja löytyy koko joukko, mutta annetaan niiden listaamisesta kunnia Saralle, jonka kirjoituksesta voi etsiä linkkejä.

Tommi Liimatta: Nilikki

2011-12-25T11:55:00.001+02:00

Tommi Liimatta: Nilikki

WSOY 2009, 179 sivua.

Tommi Liimatan nimi pääty tietoisuuteeni Valhe & Viettelys -kirjasta. Kävin heti sen luettuani kirjastossa vilkaisemassa, mitä Liimatalta olisi hyllyssä, ja mukaani tarttui Nilikki. Tarkoitu oli lukea se vasta epämääräisesti myöhemmin, mutta uteliaisuus vei voiton.

Eletään vuotta 2001, ja Lahden doping-käryt ovat uutisissa. Tapahtumapaikkana on Rovaniemi, missä Matinlassi-niminen nuorukainen hankkii elantoaan tavoilla, jotka eivät kestä päivänvaloa. Hän ajaa mm. pimeää taksia ja myy ihmisille sekä laillisia että laittomia päihteitä. Tärkeä osa elannosta tulee siis baarien sulkemisajan jälkeen ja tietysti niiltä, jotka eivät anniskelupaikkoihin pääse lainkaan, syystä tai toisesta.

Oikeastaan kirjassa ei ole juonta lainkaan; ainoastaan seurataan Matinlassin elämää jonkun aikaa. Mieleen tulevatkin vahvasti Arto Salmisen kirjat, sillä päähenkilö on samankaltainen kanssaihmisten hyväksikäyttäjä kuin vaikkapa Ei-kuoressa. Myös Liimatan kirjoitustyylissä ja kuvailutavassa on yhtäläisyyksiä Salmiseen. Toinen mielleyhtymä tuli Jari Tervosta, hänen Rovaniemi-kirjoistaan, eikä pelkästään tapahtumapaikan vuoksi.

Matinlassin lisäksi yhdessä välikappaleessa seurataan hetken aikaan Aksel Sunnarborgia Tampereella. Oletettavasti henkilö on sama kuin kirjailijan esikoisromaanissa Aksel Sunnarborgin hymy, mutta hänen osuutensa tässä kirjassa jää tyystin hämärän peittoon. Matinlassi kyllä tuntee hänet ja katkelma sopii kirjan tyyliin, mutta kokonaisuuden kannalta osuus on erikoinen.

On luonnollista, että jos vertailukohtana ovat Salmisen ja Tervon kaltaiset jättiläiset, niin kirjan on onnistuttava hyvin tuntuakseen yhtään miltään. Nilikki onnistuukin, mutta jää silti auttamatta verrokkien varjoon. Liimatan tekstistä puuttuu Salmisen kirjoista tuttu yhteiskuntakritiikki. Henkilö toimii samankaltaisesti ja sitä on hauska lukea, mutta kuvaus ulottuu pelkästään henkilöön, eikä laajene edustamaan koko yhteiskuntaluokkaa. Uskon silti etenkin Salmisen ystävien löytävän tästä lohtua sitten kun koko tuotanto on luettu, mutta eihän se sama asia ole. Tervoon vertaus on etäisempi, enkä uskalla tarjota Liimattaa hänen korvikkeekseen.

Minulle jäi sellainen tuntu, että se mainittu Aksel Sunnarborgin hymy olisi pitänyt lukea ensin, ja mahdollisesti välissä oleva Muovikorvokin, mikäli se kuuluu samaan sarjaan. Sitten vasta tämä, ja näiden kaikkien jälkeen siirtyminen Salmisen tuotantoon muodostaisi otaksuttavasti nautitavan kokonaisuuden. Minulla järjestys on sekalainen, mutta aion ehdottomasti lukea tuon Liimatan esikoisenkin.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

2011-12-20T15:51:00.001+02:00

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Teos 2011, 233 sivua.

Isänmaan tähden on ensimmäinen tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista, jonka luin. Odotukset olivat korkealla, koska kaikkien ehdokkaiden oli määrä ohittaa todella kovia kilpailijoita, mm. kovasti mediassakin näkyvyyttä saanut Layla. Tietysti se on otettava huomioon, ettei kyse ole yksinkertaisesta kunkin vuoden kirjojen hyvyyskilpailusta, mutta ainakaan silkkaa hutia ei odota saavansa ehdokkaidenkaan joukosta (ja se 'huti' ei sitten liity mitenkään arvostelussa olevaan kirjaan).

Antti Vallas on ollut sodassa mukana natsien puolella. Hän kuului SS-joukkojen suomalaispataljoonaan; siinä fakta, jota ei ole ruukattu laskea ansioluettelossa aivan positiivisimpaan päähän. Tosiasia kuitenkin on, että taistelun tuoksinassa ei päällimmäisenä ole mielessä ne hienolta kuulostavat asiat, joista puhutaan juhlapuheissa. Samoin on muistojen laita. Ne tapahtumat, jotka tunkevat uniin vielä vuosikymmentenkin päästä eivät liity kunniamerkkien kiinnittämiseen rintapieliin eikä tahdikkaaseen ohimarssiin univormut prässättyinä ja kypärät kiillotettuina. Uniin tunkee multaan sekoittuvan veren ja mättäällä lojuvien suolten haju, irtonaiset raajat, pakkasessa huurtuneet ruumiskasat ja eritoten kuolema. Toverien ja vihollisten - ihmisten - kuolema.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat sekä 40- että 90-luvuille. Antin muisti ei enää palvele isäntäänsä asianmukaisesti, vaan hän on juuttunut 40-lukuun. Ympärillä ovat vaimo, tytär ja serkku, mutta Antti näkee ja kuulee heidän paikallaan vain kolme jo kauan sitten kuollutta asetoveriaan. Mitä miehelle on oikein tapahtunut, kun samat kasvot tunkevat hänen todellisuuteensa vielä viiden vuosikymmenen jälkeenkin? Ja kumpiko on viime kädessä rankempaa: tapahtumat itse, vaiko se, että niitä joutuu kantamaan sisällään loppuun saakka?

Linturin tarina Antin ja Erkkien sotamatkasta ei ole ruusuista luettavaa. Takakannessa mainitaan kirjan "ravistelevan sankarimyyttejä". Liekö se samalla syynä siihen, miksi päähenkilöt on pitänyt sijoittaa SS-joukkoihin eikä suomalaisten omille rintamille? Henkilökohtaisesti suhtaudun erittäin voimakkaalla varauksella sellaisiin käsitteisiin kuin etiikka ja moraali, kun ne yhdistetään sotaan. Minun on vaikea uskoa, että mikään sota oleellisesti poikkeaisi toisista näiden osalta, ulkoisesti ne toki voivat näyttää erilaisilta. Arvelen Linturin ajattelevan samansuuntaisesti, mutta hänen oli pakko sijoittaa miehet SS-joukkoihin, sillä yhteiskuntamme ei ehkä ole valmis tunnustamaan sitä, että vastaava olisi ollut mahdollista myös Suomen armeijassa. Kukin voi kysyä itseltään, onko syytä uskoa suomalaisen sotilaan mielen jollain tavalla poikkeavan kaikista maailman muista kansoista. Tässä kirjassa suomalaiset taistelevat venäläisiä vastaan, ja sankarius määräytyy sen perusteella, minkä maan asepukua sotilas kantaa.

Finlandia-palkinto annetaan vuosittain ansiokkaan romaanin johdosta. Sen verran vahvasti näen tämän kirjan ottavan kantaa, että asemaa palkintoehdokkaana voi pitää perusteltuna. Varsin kiinnostava esikoinen on kyseessä, jäämme mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleman pitää!

Blogistaniasta Isänmaan tähden löytyy ainaskin Morrelasta, Katjalasta, Nooralasta, Jum-Jumilasta ja Päkälästä.

Miika Nousiainen: Metsäjätti

2011-12-17T21:38:00.001+02:00

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Otava 2011, 286 sivua.

Metsäjätti on saanut Blogistaniassa siksi hyvin huomiota osakseen, ettei esittelylle enää ole tarvetta. Oma lukukappaleeni on peräisin harvinaisesta lähteestä, sillä se on lainakirja, mutta lainaajana ei olekaan kirjasto. Blogiajaltani en äkkiseltään keksi ainuttakaan vastaavaa(!).

Pasi Kauppi on töissä Metsäjätti-nimisen puuteollisuusyrityksen pääkonttorissa Helsingissä. Hän saa tehtäväkseen Törmälän kunnassa sijaitsevan vaneritehtaan toiminnn tehostamisen. Mikäs siinä muuten, mutta kun Törmälä on pikkunen paikka ja Pasi on itsekin sieltä kotoisin. Toiminnan tehostaminen tarkoittaa todennäköisesti irtisanomisia. Mitä tapahtuu, kun kotikylään palataan herrana antamaan potkuja lapsuuden kavereille ja näiden perheenjäsenille?

On selvä, että Pasin menneisyyttä paikkakunnalla käydään läpi sekä muisteloiden muodossa että muutenkin, eli osin kyse on 80-luvun ajankuvasta. Henkilökohtaisena huomiona oli hauska nähdä, miten hyvin päähenkilön musiikkimaku onkaan osunut yksiin omani kanssa samaan aikaan. Luultavasti tekemistä on silläkin, että olemme syntyneet Nousiaisen kanssa peräkkäisinä vuosina, eli samat bändit ovat osuneet samaan vaiheeseen molemmilla.

On onni, että Törmälä on vain fiktiivinen paikkakunta. Toisaalta siksi, ettei vain yksi ainoa paikka joudu Nousiaisen ryöpytyksen kohteeksi, sillä esimerkiksi "mairitteleva" ei ole aivan päällimmäisinä mieleen nousevien adjektiivien joukossa. Toisaalta myös siksi, ettei mikään paikkakunta kykene irtisanoutumaan kuvauksesta täysin vain siksi, että nimenomaan on kerrottu jostain toisesta. Törmälä onkin jonkinlainen kooste tai edustaja suuresta joukosta pieniä tai vähän isompia paikkakuntia. Törmäläläisessä luonteessa on yhtymäkohtia Janten kanssa ja nousipa mieleeni Vittulajänkäkin.

Jos Törmälä joutuu irvailun kohteeksi, niin Metsäjätin osana on vastaanottaa aiheellin kritiikki. Metsäjätti edustaa mitä tahansa ylikansallista yhtiötä, jonka tarkoitus on tehdä tuottoa osakkeenomistajilleen kvartaalitalouden ehdoilla. On surullista lukea tällainen fiktiivinenkin kuvaus siitä, miten firma on vastuussa vain osakkeenomistajilleen ja voi kääntää selkänsä yhteiskunnalle, vaikka viime kädessä yhtiskunta tekee paljon sen eteen, että Metsäjätin kaltaisilla firmoilla olisi mahdollisuus tehdä bisnestään alun alkaenkaan. Yhteiskuntavastuu on se sana, jota Nousiainen kirjallaan peräänkuuluttaa, ja kvartaalitaloutta kuvaavampi termi olisi ahneustalous.

Odotukseni tämän kirjan kohdalla olivat korkealla, mutta en aivan täysin tuntenut saavani niille vastinetta. Periaatteessa kaiken pitäisi olla kunnossa: on ajankuvaa, yhteiskunta- (tai talous-) kritiikkiä, vetävää tekstiä ja juonessakin osuvaa yllätyksellisyyttä. Ehkä rima oli jo liiankin korkealla, sillä nautin tästä suuresti, ja verratessani tätä moneen muuhun huomaan kokemuksen yltävän hyvinkin samaan. Kenties vaikutelmaa luo se, että tässä on yhdistetty kolme osa-aluetta samaan, eikä mikään niistä saa perinpohjaista käsittelyä osakseen vaan jää "vain" osa-alueeksi. Jokainen niistä olisi riittävä aihe itsenäiselle kirjalle, joten kunnianhimoinen yhdistelmä on kyseessä, ja onnistunut sellainen. Jos tähtiä antaisin, niin jossain nelosen kiepeillä liikuttaisiin, kenties rippeitä menisi ylikin.

Omat arvionsa ovat esittäneet ainakin anni.M, Norkku, Susa P., Kirjakolo, Nora, Arja, Mari A ja Sanna.

Cormac McCarthy: Menetty maa

2011-12-14T13:54:00.001+02:00

Cormac McCarthy: Menetetty maa

Suomennos: Raimo Salminen

WSOY 2008, (alkup. 2005), 296 sivua.

Menetetty maa on tunnetumpi elokuvana, voittihan se vuonna 2007 neljä oscaria. Pidän elokuvasta kovasti, enkä varmasti olisi lukenut kirjaa muuten.

Llewelyn Moss on hitsaaja, joka sattuu metsästysretkellä Yhdysvaltain ja Meksikon rajaseudulla huumekaupan tapahtumapaikalle. Kaupanteko on mennyt pieleen ja osapuolista on viisi kuollut ja yksi henkitoreissaan. Lisäksi paikalla on kauppatavara sekä laukku pullollaan sadan taalan seteleitä. Moss ottaa laukun ja palaa kotiinsa. Seuraavana yönä hän tekee typerän päätöksen ja palaa viemään vettä kuolemassa olleelle huumekauppiaalle. Päätös sinetöi hänen kohtalonsa, sillä toisella kertaa hän ei olekaan enää yksin, vaan alkaa takaa-ajo.

Takaa-ajajia on kaksi: toisaalta vanha sheriffi Bell, joka toivoo löytävänsä Mossin ensin tämän oman hengen vuoksi ja toisaalta tappaja Anton Chigurh - mies jolla ei ole yhtään elossa olevaa vihamiestä.

Chigurh on kiehtova hahmo. Hän toimii yksin, ja ilmeisen tehokkaasti, mistä todistaa se, että hän itse on edelleen hengissä. Jos Chigurhin tilalla olisikin vain joukko "tavallisia" tappajia, niin koko kirja ja elokuva menettäisi suuren osan mielenkiinnostaan. Uskallan väittää, että viehätys perustuu nimenomaan Chigurhin hahmoon. Toisaalta hän on tunteeton tappaja, joka ei epäröi hetkeäkään riistää henkeä, jos se on hänen tiellään. Toisaalta hän on tiukasti periaatteen mies: tehtyään päätöksen hän ei katso voivansa irtisanoutua siitä.

Chigurh elää kokonaan lain ja yhteiskunnan ulkopuolella. Hän ottaa kyllä ne huomioon, mutta ainoastaan siksi, että se helpottaa hänen omien päämääriensä saavuttamista. Mieleeni tuli, että Chigurhissa on jotain nietzscheläisen yli-ihmisen kaltaista: hänellä on oma moraalinsa ja ainoastaan se ohjaa hänen toimiaan. Luultavasti se on samalla syy, mikä hänestä tekee niin kiehtovan. Yksi mies koko armeijaa vastaan -kertomuksia on nähty ennenkin, mutta yleensä he ovat "hyvien" puolella. Nietzscheläinen yli-ihminen ei nähdäkseni toimi heikompien ehdoilla vaan juuri itseään varten, ja siksi hän todennäköisesti onkin se pahis, kuten tässä.

Vastapainon Chigurhille muodostaa sheriffi Bell, jonka ajatusten monologia seurataan jokaisen luvun alussa. Bell pyrkii vilpittömästi hyvään, mutta vanhan koulukunnan miehenä ihmettelee jatkuvasti aikojen muuttumista. Ennen vanhaan asiat olivat toisin, ja siinä hän on kieltämättä oikeassa. Chigurh ei ehkä ole itse huumekauppias tai muutenkaan modernimman ajan tuote, mutta hänessä henkilöityy se, miten rikollisetkin elävät yhteiskunnasta välittämättä. Toisaalta Bell tunnustaa omasta menneisyydestäänkin tapahtuman, jonka kanssa hänen on vaikea elää. Tapahtuman, joka sotii niitä vanhan koulukunnan arvoja vastaan, joita hän puolustaa. Hänestä itsestäänkin löytyy siis ripaus aikojen muuttumista, ja se tulee olemaan hänessä aina, vaikkei se miellyttäisikään.

Kirja haluaa muistuttaa myös siitä, miten ihmisten tekemät päätökset vaikuttavat väistämättä heidän elämäänsä. Päätöksen olisi voinut tehdä toisinkin, mutta sitten kun valinta on tehty, ei kurssia enää voi muuttaa. Aina valinta ei edes ole ihmisen oma, joskus sen on tehnyt joku muu johonkin aivan muuhun liittyen. Yleensä meidän kaikkien ratkaisut eivät johda näin yksioikoisen mustavalkoisiin seurauksiin, mutta ihan kiinnostavaa pohdittavaa tästä kyllä sikiää.

Suunnilleen kirjan puoliväliin saakka näin kaiken lukemani silmieni edessä, ja vasta loppupuolella tuli vastaan pätkiä, joille en muista vastinetta elokuvassa. Tässä valossa elokuvaa on pakko pitää niin onnistuneena, etten kykene varauksetta suosittelemaan kirjan lukemista. Toki tässä on kyse niin kiehtovasta tarinasta että molemmatkin menevät vailla vaikeuksia, mutta jos pitäisi valita pelkästään toinen, niin saattaisin taipua elokuvan puolelle. Javier Bardem Chigurhin roolissa täytyy nähdä omin silmin.

Valhe & viettelys - Tarinoita pettämisestä

2011-12-11T14:37:00.001+02:00

Valhe & viettelys - Tarinoita pettämisestä

Helsinki-kirjat 2011, 184 sivua.

Valhe & viettelys sisältää kahdeksan novellia eri kirjailijoilta. Yhdistävä teema on nimen mukaisesti pettäminen, mutta ei pelkästään parisuhdemielessä. Esimerkiksi Pasi Ilmari Jääskeläisen novelissa Kirje Lethelle on pettäjänä päähenkilön muisti. Hän kärsii erikoisesta muistisairaudesta, jonka seurauksena hän ei muista menneitä tapahtumia kuin parin tunnin päähän, mutta sen sijaan "muistaakin" tulevaisuuden. Seurauksena on varsin erikoinen asetelma eritoten kun kaksi tällaista potilasta kohtaa. Kyllähän se muisti kieltämättä pettää, mutta päällimmäinen teema on eittämättä siinä erikoisessa muistamisessa.

Tommi Liimatta oli minulle entuudestaan tyystin tuntematon kirjailija. Hänen novellissaan Venenäyttely on pääosassa muutama alakoululaispoika 80-luvulla. Olen itse ollut juuri samanikäinen samana aikana, ja Liimatta onnistuukin verestämään aivan tavallisia muistoja todella mahtavalla tavalla. Tytöille tämä luultavasti on vierasta tekstiä, mutta kaupunkilaispojille sitäkin tutumpaa. Liimatan nimi nousi kertaheitolla lukulistalleni.

Tuija Välipakan novelli Itkevä Samettiruusu on on teemaltaan sitä tavallista parisuhdepettämistä, mutta mukana on myös pariskunnan tytär, ja asetelma muodostuukin virkistävän yllätykselliseksi.

Oikeastaan vain Tiina Raevaaran tarina meni minulta yli hilseen, muut olivat keskenään mukavan erilaisia ja arvatenkin kirjoittajiensa näköisiä. Tälle väitteelle minulla ei tosin ole tukea kuin Lymin ja Jääskeläisen kohdalla, ja vain yhden kirjan verran kummaltakin. Ihan mukavaa luettavaa tämä oli, mutta väistämättä vain välipala, kuten novellikokoelmat kaikessa lyhyydessään tuppaavat olemaan.

Pettämistarinoita ovat lukeneet myös Maria, Jenni S., Susa ja Linnea.

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

2011-12-07T17:05:00.000+02:00

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Suomennos Jaana Kapari-Jatta

Otava 2010, (alkup. 2008), 301 sivua.

Luettuani melkein peräkanaa neljä kirjaa, joiden maalaama kuva ihmisluonteesta on kovin synkkä, kaipasin muistutusta aivan päinvastaisesta. Ihmisyyden kommenteissa anni.M vinkkasi tästä kirjasta arvellen sen olevan juuri sitä mitä sillä hetkellä tarvitsin. Ilman ulkopuolista ohjausta en luultavasti olisi ikinä tähän itse tarttunutkaan.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville käsittelee toisen maailmansodan saksalaismiehitystä Englannin kanaalissa sijaitsevalla Guernseyn saarella. Käsittelytapa on välillinen, sillä kirjassa eletään vuotta 1946 ja seurataan kirjailija Juliet Ashtonin kirjeenvaihtoa ihmisjoukon kanssa. Ashton saa kirjeen Guernseyläiseltä mieheltä, ja ennen pitkää koko Guernseyn kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville jo kirjoittelee hänen kanssaan. Kirjeissä paljastuu pikkuhiljaa asioita miehityksen ajalta, sekä negatiivisia että positiivisia. Ohessa seurataan myös kirjailijattaren yksityiselämää.

Saarelaiset vaikuttavat hyvin ystävällisiltä vieraita kohtaan. Käy ilmi, että tämä päti myös saksalaismiehittäjiin siltä osin kuin heidän suhtautumisensa miehitettyihin oli asiallinen. Yksi keskeinen hahmo olikin saksalaisupseeri, joka kohteli saarelaisia ihmisinä ja sai sille vastakaikua. Tämä oli juuri sitä, mitä lähdin kirjasta hakemaan!

En katso kuuluvani tämän kirjan ensisijaiseen kohdeyleisöön. Vaikka miehitysaika olikin mielestäni kirjan pääteema, oli se kuitenkin piilotettu enemmän tai vähemmän romanttisen tarinan taakse. Vaikka en siitä ajattelutavasta pidäkään, niin päällimmäiseksi jäi tunne, että tämä on naisten kirja. Päähenkilön elämä oli tunnelmaltaan niin imelän vaaleanpunaista, etten kyennyt lukemaan kirjaa kuin lyhyissä pätkissä ja niinpä luku-urakka kestikin kovin pitkään.

Täsmäiskuna tämä kirja jotenkuten vielä menetteli, mutta toista en enää kaipaa. Syy ei ole kirjassa itsessään, sillä uskon kyllä, että monet voivat tykätä juuri tällaisesta. Minä en vain kuulu heihin. Se on pakko mainita, että Guernseystä jäi hyvin sympaattinen vaikutelma, siellä olisi kiva piipahtaa tilaisuuden tullen.

Kurkkaa, ovatko anni.M, Zephyr, Penjami, Amma, Marja, Sonja ja Norkku tunteneet kuuluvansa kirjan kohdeyleisöön.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

2011-11-29T20:29:00.001+02:00

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Siltala 2011, 328 sivua.

Kovin raskaan Ihmisyyden jälkeen kaipasin leppoisampaa luettavaa, ja Kerjäläinen ja jänis oli arvattavasti juuri sellainen. Ennalta tiesin sillä olevan jotain yhteyttä Arto Paasilinnan Jäniksen vuoteen, mikä edelleen vahvisti leppoisaa ennakko-odotusta.

Tuntuu hieman turhalta ryhtyä kuvailemaan sellaisten kirjojen juonta, jotka ovat olleet yhtä paljon esillä blogistaniassa kuin tämä, mutta ehkä nyt lyhykäisesti kuitenkin. Romanialainen mies lähtee ihmiskauppiaan matkaan päätyen tämän leivissä Suomeen kerjäläiseksi. Sattumalta hän kohtaa jäniksen, he lyöttäytyvät yhteen ja kohtalo alkaa johdattaa heitä ympäri maata.

Joudun häpeäkseni tunnustamaan, etten enää muista riittävän tarkasti, mitä kaikkea Jäniksen vuodessa tapahtuikaan, mutta joka tapauksessa suuren mittakaavan yhtäläisyydet Kerjäläisen ja jäniksen kanssa ovat niin suuria, että tässä on kyseessä pastissi. Myös yhdistäviä yksityiskohtia on, esimerkiksi päähenkilöiden nimet Vatanen ja Vatanescu.

Siinä missä yksityiskohdat ovat olemassa vain tehdäkseen pastissista ilmiselvästi tunnistettavan, on Kyrö onnistunut mainiosti myös mukailun kaikkein vaikeimmassa osuudessa, eli saanut tekstinsä vaikuttamaan tyyliltäänkin Paasilinnamaiselta. Muistaakseni Jäniksen vuodessa ei Vatanen edennyt ryysyistä rikkauksiin, toisin kuin vastineensa Vatanescu. Tämä henkilön menestystarina onkin tyypillisempää Paasilinnan muulle tuotannolle ja vahvistaa osaltaan vaikutelmaa hänen kirjoistaan.

Toki mukana on Kyrön omaakin kädenjälkeä. Koko tarina on tuotu nykypäivään, jossa se on kiinni varsin tiukasti. Parinkymmenen vuoden kuluttua tämän lukeminen voi jo vaatia lähihistorian tuntemusta, mutta toisaalta tätä ei mielestäni ole tarkoitettukaan pelkästään itsenäisenä kirjana luettavaksi, joten joka tapauksessa lukijalta vaaditaan hieman enemmän. Kyrön kädenjälki erottuu selvästi mm. siinä, että hän tuntee urheilun perinpohjaisesti, enkä muista mitään sen kaltaisia elementtejä Paasilinnan kirjoista, joita aikanaan olen lukenut koko joukon.

Miten sitten tähän pitäisi suhtautua niiden, joiden Paasilinnat ovat jääneet lukematta? Kyllä Kyrö sen verran hyvin kirjoittaa, että tämän silloinkin jaksaa lukea, mutta se ei voi olla vaikuttamatta kokemukseen. Jos antaisin tähtiä, niin yhden joutuisin nipistämään pois niiltä lukijoilta, joiden esitiedot eivät ole kunnossa. Paasilinnan lukijoille puolestaan tämä on pakollinen kirja sekä siksi, että se varmasti osuu heidän lukuhermoonsa että sinä kunnianosoituksena, joka se eittämättä on.

Blogistaniassa Kerjäläinen ja jänis löytyy ainakin Susan, anni.M:n, Amman, Morren, ja Nooran kartoilta.

Jonathan Glover: Ihmisyys

2011-11-27T21:20:00.001+02:00

Jonathan Glover: Ihmisyys - 1900-luvun moraalihistoria

Suomennos: Petri Stenman

Like 2003, (alkup. 1999), 535 sivua.

Pimeyden sydän kuvasi ihmismielessä piilevää pahuutta ja hyvään uskovan, idealistisen ihmisen turmeltumista ja luisumista pahuuteen. Kirjan julkaisemisen jälkeen on ehtinyt kulua kokonainen vuosisata. Se ei ollut rauhaisa vuosisata, vaan historiankirjoihin jää sellaisia tapahtumia kuin kaksi maailmansotaa ja saman verran atomipommeja, kansanmurha Ruandassa, Stalinin, Maon ja Pol Potin hirmuhallinnot ja sokerina pohjalla natsismi.

Jonathan Glover valmisteli kirjaansa kymmenen vuoden ajan. Hän tarkastelee edellä mainittuja tapahtumia ja muutamia muitakin yrittäen kunkin kohdalla pohtia syitä, jotka niihin ovat johtaneet sillä taka-ajatuksella, että historiasta olisi mahdollista ottaa opiksi ja estää sitä toistamasta itseään.

Kirja on jaettu kuuteen osaan. Ensimmäinen osa tarkastelee moraalia filosofiselta ja psykologiselta pohjalta, luoden teoreettista pohjaa todellisten tapahtumien puinnille. Tähän kuuluu mm. hyvin kiinnostavia psykologisia kokeita, joissa tavalliset ihmiset ovat yllättäneet tutkijat sillä julmuudella, johon he ovat kokeen kestäessä yltyneet. Myöhemmin kirjassa annetaan esimerkkejä tapahtumista, joihin ihmisten tavallinen reaktio on lähinnä ihmetellä, miten sairas täytyy mielen olla kyetäkseen moiseen. Olennainen havainto onkin se, ettei tarvita mitään erityistä. Ehdoton enemmistö ihmisistä on sopivissa olosuhteissa johdateltavissa samaan, eikä siihen edes tarvita mitään uhkailun tai kiristyksen kaltaisia pakkokeinoja, vaan pelkkä vääryyden vastustamisen puute. Katseen kääntäminen muualle.

Toisen osan aiheena on sodankäynnin moraalipsykologia. Sotaa pidetään moraalin osalta erikoistapauksena, mutta ei kaikki siinäkään ole sallittua. Tarkastelun kohteena ovat mm. My Lain verilöyly sekä atomipommit, molemmat erinomaisia esimerkkejä. Sodan kohdalla on merkillepantavaa mm. se, miten sotilaskoulutus hyvin tarkoituksenmukaisesti pyrkii pyyhkimään pois kaiken sen, mitä kasvatus yleensä pyrkii opettamaan hyvyydestä ja kanssaihmisten kohtelusta.

Kolmas osa on nimeltään Tribalismi, ja siihen kuuluvat mm. Ruandan ja entisen Jugoslavian tapahtumat. Neljäntenä tarkastellaan ensimmäisen maailmansodan syttymistä sekä Kuuban ohjuskriisiä. Molemmissa oli samoja elementtejä, mutta onneksi jälkimmäisessä kaikkein kriittisimmässä päätöksenteossa oli mukana myös hieman viisautta edellisestä.

Viidentenä tulee kolmikko Stalin, Mao ja Pol Pot. Kaikki olivat ideologisesti sukua keskenään, ja minulle kaksi jälkimmäistä olivat tuttuja etupäässä vain nimien tasolla. Tuntuu todella hurjalta, miten yksinkertaistetun ihmiskäsityksen varaan kaikki kolme ovat tahollaan ryhtyneet muokkaamaan yhteiskuntaa. Viimeisenä sitten vielä natsismi, joka toivottavasti ei esittelyjä kaipaa.

Glover on tehnyt perinpohjaista työtä. Minä ryhdyin lukemaan tätä kirjaa lähinnä moraalin kannalta, mutta nimensä mukaisesti se tarjoaa myös katsauksen historiaan. Mikäli tässä luetellut aiheet eivät ole koulusta tai muuten jääneet kunnolla mieleen, niin kertaus tarjotaan sopivassa laajuudessa. Historiansa tunteva lukija voi hyppiä turvallisin mielin tiettyjen osien yli, sillä suuri sivumäärä on pilkottu kolmeen eri tasoon alaotsikoita, jotka kertovat hyvin mistä kulloinkin on puhe.

Tämä on rankkaa luettavaa, mutta kyse on suorastaan pelottavan läheisestä historiasta. Toinen pelottava asia on se, että historian esimerkki on ainoa seikka, jonka keksin estämään kunkin tapahtuman uusiutumisen tulevaisuudessa, ja se on melko ohut oljenkorsi. Pieni kirja pahuudesta nosti esiin pahuuden torjumisessa yhden keinon: se on meidän kaikkien vastuulla. Glover nostaa esiin täsmälleen saman: kääntämällä katse muualle luodaan edellytykset natsien kaltaisten hirvitysten valtaanpääsylle. On meidän kaikkien velvollisuus nousta aktiivisesti vastustamaan pahuutta ja julmuutta, se ei riitä, että tilkitsee ikkunansa samoin kuin se mies Mauthausenin kuolemanleirin lähellä, joka valitti krematorioista nousevan savun haisevan pahalta öisin. Pastori Niemöllerin sanoissa on totuus:

Ensin ne tulivat hakemaan juutalaiset
enkä minä sanonut mitään -
enhän ollut juutalainen.
Sitten ne tulivat hakemaan kommunistit
enkä sanonut mitään -
enhän ollut kommunisti.
Sitten ne tulivat hakemaan ammattiyhdistysihmiset
enkä sanonut siihenkään mitään -
enhän ollut ammattiyhdistysihminen.
Sitten ne tulivat hakemaan minut -
eikä ollut jäljellä ketään,
joka olisi puhunut minun puolestani.

Lopuksi täytyy vielä mainita, miten hyvä mieli tulikaan niistä muutamista maininnoista, joissa kerrotaan ihmisten toimineen hyvin ja kohdelleen ihmisiä ihmisinä. Ensimmäisessä maailmansodassa rintamalla olleet britti- ja saksalaissotilaat tekivät jouluna 1914 tulitauon keskinäisellä käytännöllisellä sopimuksella, jolla ei ollut johtoportaiden lupaa tai tukea. Eräs brittisotilas kertoi tulitauosta seuraavaa:

"Mutta tietenkin sota oli muuttumassa farssiksi, ja yläporras päätti, että tulitauko saa luvan päättyä. Prikaatiimme ja sitten omaan patteriini toimitettiin määräys, että tuli on avattava seuraavana aamuna kohti tiettyä saksalaisten linjojen takana olevaa maalaistaloa. Joku meistä lähetettiin kertomaan asia sakuille, ja seuraavana aamuna kello yksitoista ammuin maalaistaloon kaksitoista sarjaa, eikä siellä tietenkään ketään ollut. Mutta näin rikottiin tulitauko."

Sodankin keskellä on siis mahdollista pitää kiinni ihmisyydestään. Seuraavaksi olisikin virkistävää lukea pieni kirja hyvyydestä, jos sellainen olisi olemassa.

Arto Salminen: Ei-kuori

2011-11-21T17:01:00.000+02:00

Arto Salminen: Ei-kuori

WSOY 2003, 150 sivua.

Ei-kuori on odottanut vuoroaan lukupinossani jo pitkään, varmaankin pari kuukautta. Koko sen ajan olen yrittänyt malttaa mieleni ja antaa kirjan vain olla siinä. Joka kerta sen nähdessäni olen miettinyt, joko olisi aika. Toisaalta kirjan pitäminen pinossakin on tuntunut hyvältä. Se on ollut kuin valmentajan luottopelaaja, se joka ainakin toimii jos kaikki muu pettää. Viimeinen vartija. On yhdentekevää, millaista kirjallisuutta pinossa on, jos siellä on mukana myös yksi Salminen. Hyvä kirja on vain käden ojennuksen päässä.

Toisaalta sitten kun kirja on luettu, se on väistämättä takana, eikä herkkua ole enää luvassa. Voisin kirjoittaa ummet ja lammet, mutta Juba tiivistää ajatuksen Wagnerin suulla paremmin seuraavassa stripissä:

Minulla on vielä kaksi Salmista lukematta, mutta muiden arvosteluista olen kuullut, että Ei-kuori on hänen kirjoistaan kaikkein rankin. Siihen on helppo uskoa, sillä tässä ei ole kerta kaikkiaan mitään valoisaa. Pääosassa on äitinsä luona asuva eronnut taksikuski, joka huomaa veljensä kanssa, että isoäiti vaikuttaa dementoituneelta ja asustaa ikiomassa yksiössään Helsinginkadulla. Jos mummon saisi sairaalaan, niin kämpän voisi panna rahoiksi. Kirjassa on myös sivuhenkilöitä, jotka liittyvät tarinaan vain hyvin löyhästi. Ylipäätään koko juonen voi sanoa olevan sivuseikka, ja kirja onkin enemmän kokoelma lyhyitä juttuja, joita kaikkia yhdistää jonkinlainen toisten hyväksikäyttö. Toki katkelmat punoutuvat jotenkin yhteen, mutta sivupoluilla ei näytä varsinaisesti merkitystä pääjuonen kannalta.

Salmisen ihmiskuva on hyvin raadollinen, ja tässä jos missä on inhorealismia puhtaimmillaan. Päähenkilö Urkki Kyrenius on äärimmäisen vastenmielinen ihminen, mitä korostaa vielä sekin, että hän sattuu olemaan kierosilmäinen. Hänestä ei ole löydettävissä mitään hyvää, eikä hän toisaalta jätä käyttämättä mitään mahdollisuutta hyötyä toisista. Epäilemättä hän varastaisi oman tyttärensä viikkorahatkin, ellei Seppo-setä ehtisi ensin.

Salmisella on myös aivan oma tapansa kuvailla asioita. Tässä kirjassa hän on käyttänyt sitä kattavammin kuin aiemmissa lukemissani, ja suuntaus näyttää hyvältä. Kronologisesti Ei-kuori onkin lukemistani uusin, joten kyse lienee kirjailijan ilmaisun kehityksestä. Sekin lupaa hyvää kahta jäljellä olevaa ajatellen, sillä molemmat ovat vielä tätäkin uudempia.

Ei-kuori ei ole kirja, josta Salmisten lukeminen kannattaisi aloittaa. Jos hänen tavastaan tarkastella maailmaa ei pidä, niin silloin tässä tulee luultavasti kertaheitolla yliannos. Oma äitini sattui lukemaan kirjaa ollessaan lapsenvahtina ja halusi sen lainaan, mutta puolustautui toisaalta lukemaansa vastaan sillä, ettei uskonut moisen olevan oikeasti mahdollista. Minä puolestani uskon joka sanan olevan sekä mahdollista että myöskin tapahtuvan joka ikinen päivä. Olen tainnut sanoa tämän ennenkin, mutta Salmisen maailma ei ole kaunis, vaan inhorealistinen. Katseensa voi kääntää muualle, vaikkapa kedon kukkasiin, mutta saapuu se syksy sinnekin. Salmisen maailma puolestaan on se, joka paljastuu keväällä lumen ja mädäntyneiden lehtien alta.

Oikeastaan tätä on turha suositella kenellekään. Jos ei Salmisesta tykkää, niin ei varmasti pidä tästäkään. Jos taas tykkää, niin tässä on joka tapauksessa pakollista luettavaa. Vain siitä varoitan, että tämä loppuu todella pahasti kesken! Minä jouduin jarruttelemaan kesken lukemisenkin, jotten ahmaisisi kerralla vaan lukisin ainoastaan silloin kun hetki on sen arvoinen.

Salmisesta tykkäävät myös Salla, Booksy, Joonas ja Janne.

Joseph Conrad: Pimeyden sydän

2011-11-17T17:22:00.000+02:00

Joseph Conrad: Pimeyden sydän

Suomennos: Kristiina Kivivuori

Otava, alkup. 1902, 160 sivua.

Kiinnostuin Pimeyden sydämestä kun Pienessä kirjassa pahuudesta kirjoitettiin pitkät pätkät kirjan keskeisestä henkilöstä, norsunluukauppias Kurtzista. Pimeyden sydän on klassikko. Jos klassikoita ryhtyy lukemaan tietämättä minkä johdosta ne ovat statuksensa saavuttaneet, voi edessä olla ikävä yllätys. Tämä oli ehdottomasti sellainen kirja. Voi sanoa, että onneksi pituus oli vain 160 sivua. Aivan viimeisille sivuille saakka odottelin, milloin Kurtzista kerrottaisiin kaikki se, mihin pahuuskirjassa viitattiin.

Lyhyesti kerrottuna kirjan juoni on seuraava: kertoja Marlow pestautuu epämääräisesti ulkomaisen kauppayhtiön jokilaivan kapteeniksi toiseen epämääräiseen maahan, jonka voidaan aavistella olevan Afrikassa kirjan kannessa olevan kuvion perusteella. Saavuttuaan laivan luokse hän huomaa sen uponneen, ja korjaus kestää kolme kuukautta, koska joku tuntuu vaikeuttavan sitä tahallaan. Laiva saadaan kuntoon ja alkaa matka kohti viidakon uumenissa sijaitsevaa kauppa-asemaa, jolla toimii aiemmin mainittu Kurtz - suorastaan legendaariset mittasuhteet ihmisten kertomuksissa saavuttanut mies. Lopulta Kurtz löytyy ja hän kuolee paluumatkalla, jättäen Marlowille nipun papereita.

Ei kuulostanut kummoiselta, eikä sitä olekaan. Pimeyden sydän on pakko lukea symbolisesti. Lisäksi osa oleellisista faktoista uhkaa jäädä kokonaan hämärän peittoon, koska ne on kirjoitettu tarpeettoman epäselvästi. Yksi tällainen fakta on Kurtzin jumalankaltainen asema alkuasukkaiden keskuudessa kauppa-asemallaan. Minä jouduin lukemaan pahuuskirjan lisäksi myös wikipedia-artikkelin tarinasta, ennen kuin sain siitä edes jotenkin kiinni. Jos olisin ollut vain oman itseni varassa, olisi koko teos jäänyt varsin laimeaksi kokemukseksi. Tämä on jälleen sitä insinöörin kaipaamaa selkeyttä, minä en vain ymmärrä mitä vikaa on selvässä ilmaisussa. Tuoko se kirjalle lisäarvoa, että asia esitetään koukeroisesti?

Ryhtyessään työhönsä Kurtz on ollut idealisti. Hän on lähtenyt matkaan vilpittömin ja hyvin aikein, päämääränä on ollut tuoda sivistyksen valoa villi-"ihmisten" keskuuteen. Lainausmerkit siksi, että alkuperäisväestöä ei juurikaan edes pidetä ihmisinä, vaan korkeintaan jonkinlaisena eläimen ja ihmisen välimuotona. Marlow itsekin ihmettelee, miksi suhtautuu tunteellisesti perämiehensä kuolemaan, alkuasukkaan, jonka kanssa hän on tehnyt työtä melkeinpä yötä päivää parin kuukauden ajan.

Kauppa-asemallaan Kurtz onkin huomannut loistavien puhujanlahjojensa suovan hänelle käytännössä rajattoman vallan alkuasukkaisiin nähden. Hyvät aikomukset saavat jäädä ja hän alkaakin käyttää valtaansa hyväkseen haaliessaan - eli varastaessaan - valtavat määrät norsunluuta. Sen myötä hänen vaikutusvaltansa myös kauppayhtiössä kasvaa, mikä seikka ei ole hänen esimiestensä mieleen, sillä heidän jakkaransahan siinä on uhattuna.

Kurtz ihanteineen symboloi siirtomaavaltaa. Maahan tullessaan aikeet ja puheet ovat olleet kauniita, mutta lähtiessä on jäljelle jäänyt norsunluusta tyhjä maa ja seipäiden päihin tökättyjä alkuasukkaiden päitä. Symbolismia löytyy myös koko kauppayhtiön toiminnasta laajemminkin, ja eiköhän koko matka viidakon uumeniinkin ole tulkittavissa symbolisesti.

Kirjan idea on niin hyvä, että on todella sääli nähdä se kirjoitettuna tällaiseen asuun. Se kiinnostava prosessi, joka on saanut Kurtzin hylkäämään ihanteensa ja sortumaan itsekkyyteen on sivuutettu tyystin. Millaista tuhlausta! Kyllä, uskomme niin tapahtuneen, mutta onko todella kirjailijan mielestä ollut aiheellista jättää se jopa vaille mainintaa, lukijan oman päättelyn varaan? Vai eikö kyse ole prosessista lainkaan? Illalla olet vielä hyvä, mutta hups vain, heräätkin aamulla pahana? Se tarkoittaisi, että kirjailijan näkemys ihmismielestä on sangen pessimistinen: pahuus on läsnä ihan jokaisessa, ja se vain odottaa esiintuloaan. Ja kun se tulee, ei mitään enää ole tehtävissä. Kuulostaa minun korvaani turhan yksioikoiselta.

Jos kuka tämän kirjan kiinnostuu lukemaan, niin suosittelen tutustumaan tarinaan ja symboliikkaan jo ennalta, sillä tavoin lukukokemuksesta tulee varmasti antoisampi. Jos joku on saanut tästä kaiken irti ihan omin avuin ja yhdellä lukukerralla, niin onneksi olkoon! Lukiessani en tästä kauheasti vielä nauttinut, mutta nyt jälkipuintien myötä alkaa kokemuskin parantua. Uusintakierros saattaisi hyvinkin olla antoisa.

Viime aikoina tästä ovat kirjoittaneet myös Morre ja Raisa.

Erik Wahlström: Jumala

2011-11-16T20:49:00.000+02:00

Erik Wahlström: Jumala

Suomennos: Leena Vallisaari

Schildts 2006, 282 sivua.

Jumala päätyi luettavakseni epätavallista kautta. Bongasin kirjan nimittäin Hannan kirjamessuostoksia esitelleestä kuvasta, josta en edes erottanut muuta kuin nimen, en kirjailijaa. Nähtävästi on olemassa avainsanoja, jotka saavat minut valpastumaan ja kiinnostumaan jo lähtökohtaisesti, ja tässä oli yksi niistä.

Kirjan kertomus on "kaikille" tuttu, sillä pääosiltaan se löytyy Raamatusta ja se osuus joka ei löydy, on kristinuskon historiaa. Kyse ei kuitenkaan ole tietokirjasta, vaan kaikki kerrotaan hauskasti. Kantava idea kirjassa on se, että Jumalakin vanhenee. Vanhan Testamentin aikana Jumala oli vielä nuori ja kiivas, mutta rauhoittuu hiljalleen ja päättääpä lopulta jopa jäädä viettämään leppoisia eläkepäiviä toverinsa Saatanan kanssa.

Läpi tarinan arkkienkelit Mikael, Gabriel ja Rafael ovat mukana tapahtumissa. Etenkin Vanhan Testamentin aikana heillä on paljon työtehtäviäkin, mutta kirjassa heidän tärkein osuutensa on toimia silminnäkijöinä. He näkevät Jumalan edesottamukset, saavat jopa kommentoidakin niitä varovaisesti, mutta kaiken aikaa he keskenään puntaroivat päätösten merkitystä ja järkevyyttä.

Taivasten valtakunta seuraa ihmiskunnan kehitystä. Alussa sielläkin asustellaan teltassa, myöhemmin taloissa ja lopulta nykyaikaisessa kongressikeskuksessa. Jumalan kaikkivoipaisuus on myös siirretty sivuun siten, että hän kysyy enkeleiltä, mitä on tapahtunut eikä muutenkaan noin vain muuta asioita sellaisiksi, miksi haluaisi. Hän, kuten enkelitkin, esiintyy siis ihmisen kaltaisena, kaikkine heikkouksineen.

Esiin poimitut Raamatun ja historian tapahtumat esitetään siinä valossa, miltä ne olisivat voineet sivustakatsojan mielestä näyttää. Tämä koskee myös syitä. Esimerkiksi Mooseksen lain lukemattomat mielivaltaiset säännöt perustellaan sillä, että niiden todella on oltava mielivaltaisia, sillä jos Jumala säätäisi säännöt järkeviksi, olisi hän itse alisteinen järjelle, ja mikäs jumala se sellainen on, jonka yläpuolella on vielä joku tai jotain? Ainoa todellinen valta on mielivalta, ja siksi Aaronin on siveltävä verta oikeaan korvannipukkaansa eikä vasempaan.

Jumala on hauska kirja. Se on kirjoitettu humoristisesti, mutta toisaalta kuitenkin vakavasti. Vakavasti siltä osin, että nähdäkseni faktoja ei vääristellä. Ainoastaan se, miltä Jumalan hovissa näyttää ja millaisia hahmot ovat, on keksittyä. Toisaalta taustalla voi nähdä myös häivähdyksen kriittisyydestä, etenkin kirkkoa kohtaan. Kuvaus Nikean kirkolliskokouksen kulusta on karua luettavaa, kun ottaa huomioon miten Wahlström kuvaa päätösten tekoa ja kuinka suuri vaikutus niillä on sittemmin ollut.

Tätä voi suositella kaikille, jotka osaavat suhtautua aiheeseen kiihkottomasti.

Lähiseutukirjastomatkailua: Omena

2011-11-13T11:41:00.001+02:00

"Isi, koska me mennään taas kirjastoretkelle?" Näin kysyi tyttäreni minulta reilu viikko sitten. Viime viikon lauantai olisi ollut erinomainen päivä, mutta kohtalo oli merkannut sen kalenteriin pyhäinpäivänpunaisella, joten emme yrittäneet tempoa suljettuja ovia. Onneksi maailma ei loppunut tuohon päivään eikä edes jännittävään, monella ykköselläkään merkattuun päivämäärään, vaan koitti vielä uusikin lauantai, jona ainoa kirjastoja koskeva vaikeus liittyisi valinnan vaikeuteen. Jos kesällä nimittäin valitin sitä, että vain kovin harva kirjasto on lauantaina auki, niin nyt ylistän eritoten Helsinkiä siitä, että lähestulkoon kaikki kirjastot olisivat ottaneet meidät auliisti vastaan. Valintamme päätyi kuitenkin Espooseen ja Ison Omenan kirjastoon, joskin valinnan perusteet liittyivät enemmän kyseisen kauppakeskuksen elokuvalliseen viihdetarjontaan.

Olen käynyt Ompun kauppakeskuksessa ennenkin, joskin useita vuosia sitten, mutta kirjastossa en ole tullut piipahtaneeksi. Pidän edelleen tällaista sijoittelua kauppakeskusten yhteyteen erinomaisena, eritoten vuodenaikana, jolloin ulkona liikkuminen ei kauheasti houkuttele.

Tilojensa puolesta Entressellä on käynyt paljon Omenan kirjastoa parempi tuuri, sillä se oli saanut ison, yhtenäisen tilan käyttöönsä. Omenan kirjaston tunnusomaisin piirre on se, että se on sijoitettu kauppakeskuksen käytävän eri puolille, ja välissä ei siis ole pelkkä käytävä vaan kuilu. Onneksi sentään kuilun yli johtaa kolmekin siltaa, joten etukäteen ei ole tarpeen tehdä valintaa siitä, haluaako vierailla taidelainaamossa ja aikuisten tieto- ja kaunokirjallisuusosastolla vai haluaako lainata, palauttaa ja tutkia lastenosastoa.

Kumpikin puoli on tilana melko tylsä, sillä sisään tullessa ei etenkään aikuisten puolella näe muuta kuin tasaisessa rivissä pönöttäviä kirjahyllyjä. Ilmeisesti tilaa ei ole aivan niin paljon kuin olisi tarpeen, sillä muunlaiseen sijoitteluun ei liiemmin ole mahdollisuuksia, jollei esillä olevista kirjoista olla valmiita karsimaan. Juuri tästä sijoittelun ahtaudesta johtuen en saanut onnistunutta kuvaa aikaan (lasiset seinät heijastivat niin paljon, että niiden läpi tulos ollut kelvollinen), joudutte siis käyttämään mielikuvitusta ylläolevan kuvan kera.

Mukava yksityiskohta Arvid Järnefeltin teemavitriini. Kuten kuvasta näkyy, oli esillä aika mukavasti iäkkään näköisiä, mutta hyväkuntoisia kirjoja. Sijainti on oivallinen, sillä näyttelyksi saakka näistä ei vielä riitä, mutta silti ovat sopivasti esillä kirjallisuudesta kiinnostuneen yleisön nähtävillä.

Toinen kiinnostava havainto oli itsepalveluvaraushylly. Sen toimintaan en perehtynyt otsikkoa paremmin, mutta näköjään automaatio on asia jota ajetaan yhä enemmän kirjastoonkin. Lainaus- ja palautusautomaatithan ovat jo aivan arkipäiväisiä. Tavallaan tämä vapauttaa kirjaston henkilökunnan "tärkeämpiin" tehtäviin, mutta samalla suuntaus on selvä: kustannukset alas. En oikein tiedä miten tähänkään tulisi siis suhtautua. Toistaiseksi varausten nouto on toiminut oikein hyvin virkailijankin välityksellä, mutta ehkä tässä ei keskiössä olekaan asiakkaan kokemus.

Ihan kiva Omenankin kirjasto siis oli, mutta samanlaista kateusefektiä ei päässyt syntymään kuin Entressen kohdalla. Tilojen avaruus on seikka, jolla on ratkaiseva vaikutus tunnelmaan.

Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta

2011-11-10T17:16:00.000+02:00

Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta

Suomennos: Ulla Lempinen

Atena 2011, 293 sivua.

Päättäessäni lukea tämän kirjan kuvittelin nimessä olevan määreen "pieni kirja" viittaavan sivumäärään, mutta kävikin ilmi, että sivumäärä on ihan normaali, mutta kirja on muuten ulkoisilta mitoiltaan hieman tavanomaista pienempi. Myös käytetty kirjasin näyttää hieman pienemmältä, joten loppujen lopuksi tämä taitaa tekstimäärältään olla ihan tavallinen kirja.

Pahuus on kiehtova aihe, ja siitä riittäisi kyllä käsiteltävää suurempaankin kirjaan. Näyttää siltä, että kiinnostavimpia ovat kysymykset, joihin ei ole yksiselitteistä vastausta. Sen vuoksi niitä jaksetaankin pohtia vuosisadasta ja sukupolvesta toiseen. Pahuuden alkuperä on yksi tällainen kysymys. Jo se fakta, että vastaukseksi tarjotaan jotain jumalallista kuten saatana, on epäsuora osoitus siitä, ettei hyvää järkiperäistä selitystä ole. Senpä vuoksi ei Heberleinkään sellaista yritä tarjota, vaan tyytyy tarkastelemaan pahuutta eri kanteilta.

Pahuuden tarkastelu on tehty hyvin. Aluksi määritellään, mitä pahuus on, onko sitä olemassa ja millaisissa muodoissa se esiintyy. Tarkastellaan erikseen tekoja yrittäen selvittää, onko olemassa tekoja jotka ovat puhtaasti pahoja; sellaisia joita ei ole mahdollista perustella minkäänlaisissa - ei edes kaikkein mielikuvituksellisimmissa - tilanteissa. Äärimmäiseksi esimerkiksi tällaisesta otetaan tilanne, jossa ihmiselle annettaisiin valta poistaa kaikki paha maailmasta, mutta sitä varten hänen pitäisi tappaa yksi viaton ihminen. Oikeuttaisiko sekään tätä tappamista? (Isä uhraa poikansa pelastaakseen sillä koko ihmiskunnan. Oletteko ikinä kuulleet siitä tarinasta?)

Sitten siirrytään tarkastelemaan pahan alkuperää. Onko paha kenties lähtöisin ihmisestä itsestään vai ovatko pahoihin tekoihin syyllistyneet vain olosuhteiden uhreja? Jälkimmäinen kysymys pelkistyy osittain kysymykseksi vapaan tahdon olemassaolosta, sillä jos on erotettavissa olosuhteet, joilla ihminen saadaan tekemään pahoja tekoja, niin millä tavoin hänen tahtoaan voi pitää vapaana? Erityisen kiinnostava on luku, jossa kerrotaan pahoiksi leimatuista lapsista.

Loput kirjasta tekeekin yhteisöllisiä havaintoja, mikä näyttää minusta lähestyvän koko alkuperäisen kysymyksen ratkaisua. Yksi luku keskittyy kostoon ja rangaistuksiin, mikä menee hieman ohi itse aiheesta, mutta on hyvin kiinnostava ja sitä tarvitaan tämän yhteisöllisen näkökulman perusteeksi. Yhteisöllisiä havaintoja ovat mm. se, että miehet tekevät sekä rikoksia että pahoiksi luokiteltavia tekoja huomattavasti naisia enemmän ja toisaalta se, miten on luotavissa olosuhteita, jotka saavat aivan tavallisia ihmisiä tekemään pahoja asioita (huomaa, että ei kuitenkaan kaikkia).

Kirjailijan näkemys näyttää olevan se, että pohja pahuudelle rakentuu välinpitämättömyydestä. Sillä, että emme aktiivisesti nouse vastustamaan pahuutta sitä kohdatessamme, annamme sen kasvamiselle ja kehittymiselle hiljaisen hyväksyntämme ja olemme itse niitä syyllisinä pidettäviä sivustakatsojia, jotka eivät tehneet mitään vaikka olisivat voineet.

Yksi kiinnostava huomio on se, miten kirjailija käyttää kaunokirjallista fiktiota edustavia kirjoja perusteluna faktoina pitämilleen asioille. Esimerkit on valittu siten, että lukijan intuitio hyväksyy ne mukisematta, mutta kriittisesti tarkastellen tämä menetelmä ei taida aivan kestää päivänvaloa. Itse lukijana koin kylläkin nämä esimerkit huomattavasti mehukkaampina lukea kuin tositapahtumiin perustuvat oletetut vastineet olisivat olleet, sillä uskon sellaisia tarvittaessa löytyvän.

Tämä on mainio kirja. Se käsittelee aiheensa juuri sopivan perinpohjaisesti ja käytetyt esimerkit ovat kiinnostavia. Suosittelen, mikäli olet ikinä tullut pohtineeksi pahuuden alkuperää!

Kurkkaa myös Hannan mietteet!

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja

2011-11-06T23:41:00.001+02:00

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja

Suomenos: Jaakko Kankaanpää

Avain 2011, 310 sivua.

Kirjamessujen yhteydessä Avain-kustantamon kirjabloggareille järjestämässä tilaisuudessa oli puhumassa myös kaksi ulkomaista kirjailijaa, joista toinen oli Annabel Lyon. Hänen kerrottuaan kirjastaan Aleksanterin opettaja olin täysin myyty jo siinä vaiheessa, kun käsitin kyseessä olevan Aleksanteri Suuren ja Aristoteleen ja että pääosassa olisi nimenomaan Aristoteles. Odotukset kohosivat korkealle, kun kävi ilmi että kirja on jo ehtinyt voittaa palkinnonkin kotimaassaan Kanadassa.

Kaikki ovat kuulleet Aristoteleestä vähintäänkin nimen. Hänen panokseensa filosofian ja muiden tieteenalojen saralla en puutu tässä lainkaan, sillä tiedonhaluisille - joita toivottavasti tämän kirjan lukemisen jälkeen on jälleen lisää - on materiaalia tarjolla yllin kyllin, eikä sen löytämisenkään pitäisi tuottaa vaikeuksia. Tässä kirjassa on otettu häneen aivan toisenlainen näkökulma: unohdetaan saavutukset ja katsotaan, miltä hänen elämänsä olisi mahdollisesti näyttänyt aikalaisten silmin.

Kirjan nykyhetki ajoittuu noin kuuden vuoden ajalle, jonka alussa Aleksanteri oli 13-vuotias ja lopussa hän oli jo Makedonian kuningas. Aleksanterin isä kuningas Filippos on tuntenut Aristoteleen jo nuoruudessaan ja on kutsunut tämän opettamaan poikaansa, tulevaa kuningasta. Aristoteles suostuu pyyntöön ja törmää Aleksanteriin sattumalta, tietämättä kuka tämä on. Filosofi kiinnostuu erikoisesta pojasta, joka tuntuu tiedostavan hämmästyttävän hyvin sen, millaisia vaatimuksia kuninkuus tulee hänelle asettamaan. Tulevaa kuningasta ei opeteta samalla tavoin kuin muita oppilaita, ja sen joutuu Aristoteleskin oppilaansa pyynnöstä myöntämään.

"Nykyhetken" lisäksi kirjassa käydään mm. Aristoteleen lapsuudessa ja hänen opiskeluajassaan Akatemiassa. Minua itseäni olisi kovasti kiinnostanut Platonin ja Aristoteleen suhde, jota ei valitettavasti käsitelty juurikaan, vaan opiskeluajasta kerrottiin vain vaiheesta, jolloin Platon oli muualla opettamassa sisilialaista kuninkaallista jälkikasvua. Kun historiallisesta tiedemiessuuruudesta halutaan piirtää henkilökuva, ovat nämä katkelmat hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan oleellisen tärkeitä. Minkähän takia onkin niin vaikea muistaa, että antiikin ihmisetkin ovat olleet lapsia?

Aleksanterin opettajan eittämätön vahvuus on siinä, että se on kirjoitettu hyvin arkipäiväisellä kielellä. Kun kuvataan ihmisen arkea, niin oikeasti siihen kuuluu kusta, paskantamista ja naimista, ja kukin näistä elementeistä on läsnä myös kirjassa. Miesten välisiä seksisuhteita ei ole mitenkään kaunisteltu pois, samoin kuin ei teini-ikäisiä prostituoitujakaan tai Aristoteleen fiktiivisen opettajan Illaioksen mieltymystä pikkupoikiin. Kautta koko kirjan saamme myös katsauksen Aristoteleen seksielämään. Miten voisikaan päästä lähemmäs häntä ihmisenä kuin tilanteessa, missä suuri filosofikin joutuu lorottelemaan pottaan, koska lääkintäteltan väkeä ei päästetä ulos juuri ennen taistelun alkua?

Englanninkielisen alkuteoksen nimi on The Golden Mean, joka kääntynee parhaiten kultaiseksi keskitieksi. Kirjan filosofinen anti typistyy kokolailla tuohon ainokaiseen käsitteeseen, jota Aristoteles yrittää Aleksanterille opettaa. Sinänsä on hauska ajatella, että jos oppilas olisi ottanut onkeensa, niin tuskin olisimme koskaan hänestä kuulleet sivumainintaa enempää, eikä hänen nimeensä olisi ikinä liitetty määrettä "Suuri". Keskitien kulkeminen sopii siis filosofille, muttei välttämättä kuninkaalle, mikäli tarkoitus on pysyä historian lehdillä vielä yli 2000 vuotta kuoleman jälkeenkin.

Kirjan idea on kerrassaan erinomainen, eikä toteutuskaan ole hullumpi. Myös suomentaja ansaitsee kiitokset, sillä ihmisten suuhun laitetut sanat ja kieli on juuri niin arkipäiväistä kuin kirjailija kuulosti halunneenkin. Odotukseni olivat korkealla, mutta en saanut niille aivan täysin vastinetta. Kenties odotuksiini kuului jokin suuri viisaus filosofilta, joka jäi nyt saamatta. Siltä osin vika on odotuksissa, sillä tässähän nimenomaan oli määrä kuvata ihmistä, eikä hänen saavutuksiaan. Myöskään "vielä yksi kappale" -ilmiötä ei tullut, mitä sitäkin olin odotellut. Ehkä tämä olisi ollut parhaimmillaan riisuttuna kaikista odotuksista. Olisi pitänyt hyljätä kansipaperi kokonaan ja tarttua pelkkään puhtaanvalkoiseen kirjaan sellaisenaan, ja sitten yllättyä positiivisesti.

Vilkaise ihmeessä myös mitä Salla, Susa, Katja ja Marjis kirjasta tuumivat!

Tuomas Vimma: Raksa

2011-11-01T16:59:00.001+02:00

Tuomas Vimma: Raksa

Gummerus 2011, 438 sivua.

Gourmet'n yhteydessä lupailin jo antavani Vimmalle toisenkin mahdollisuuden, ja siinä vaiheessa tiesin sen tarkoittavan tätä kirjaa. Gummeruksen sivuilla kuvaillaan Vimmaa "etelähelsinkiläiseksi kirjailijaksi, kolumnistiksi ja epikurolaiseksi hedonistiksi". Siinä valossa Raksan aihepiiri kuulostaa erikoiselta, mutta toki esittelytekstikin jatkaa näin: "Viime aikoina hän on joutunut myös oikeisiin töihin rakennusalalle." Tämä tieto omakohtaisesta kokemuksesta rakennusalalta onkin elintärkeä koko kirjan uskottavuuden kannalta.

Noin 30-vuotias Sami on projektipäällikkönä remonttifirmassa, jonka toimitusjohtaja juuttuu kiinni tuuletusikkunaan yrittäessään paeta poliisiien kera paikalle saapunutta verotarkastajaa. Noutaessaan sorkkarautaa, jolla johtaja saataisiin vivuttua irti ikkunasta, hän tajuaa jääneensä samalla hetkellä työttömäksi. Miettiessään yön yli työtarjousta toisesta aivan yhtä epärehelliseltä vaikuttavasta firmasta tuleekin toisaalta vastaan jotain täysin yllättävää: remonttifirma, joka ei pyrikään kusettamaan asiakkaitaan vaan toimimaan oikeasti rehelliseltä pohjalta. Päälle päätteeksi firman nokkamies ei olekaan mies, vaan alle 30-vuotias nainen.

Tällainen on kirjan lähtöasetelma, eikä liene suuri yllätys miten tapahtumat tuosta aluksi jatkuvat. Vimman luoma kuva remonttifirmojen toiminnasta ei todellakaan ole ruusuinen. Vaikuttaa siltä, kuin koko ala koostuisi pelkästään huijareista; ainoastaan huijausten kohteet vaihtelevat. Jossain firmassa ne ovat asiakkaita, jossain toisessa veroviranomaisia ja kolmannessa alihankkijoita ja yhteistyökumppaneita. Lopuissa ne ovat näitä kaikkia kolmea. Tämän luettuani ei todellakaan tee mieli teettää minkäänlaista remonttia. Miten kukaan voisi sellaiseen uskaltautua muuten kuin pakon edessä tai istuen niin korkean rahakasan päällä, ettei yksi remontti siinä paljon puristele. Sen vuoksi Hyperborea - se rehellinen firma - onkin täsmälleen sitä, mitä lukija haluaakin nähdä.

Raksa on yksinkertainen kirja. Yksi ainoa kertoja kertoo tapahtumia kronologisessa järjestyksessä, ja mitään symboliikkoja on turha yrittää etsiä. Jos Gourmet toi mieleen Juha Vuorisen ja Juoppohullun päiväkirjat, niin sama mielleyhtymä tuli tästäkin. Tyylissä ja kerronnassa on jotain yhteistä.

Kirja kärsii myös pienistä uskottavuusongelmista. Koska teksti tulee päähenkilön äänellä, niin on selvää, että hänellä on melko hyvä yleissivistys, mikä ei kauhean hyvin istu Samin henkilökuvaan. Vimma on kylläkin saattanut omilla toimillaan osoittaa, että tällainen henkilö on täysin mahdollinen, mutta tuo ensimmäisessä kappaleessa lainaamani kuvailu ei oikein vastaa stereotyyppistä käsitystä rakennusalan työntekijöistä. No, tämä voidaan vielä laittaa oman ennakkoluuloisuuteni piikkiin. Sen sijaan sitä ei voida, että Sami ei kaikesta päätellen tiedä mitään Chez Dominiquesta. Toisaalla kirjassa hän tuntee Helsinkiä niin hyvin, että osaa sijoittaa ihmiset kartalle heidän puhetapansa mukaan, on ravannut vanhempiensa mukana "jäykistelyhienoissa" ravintoloissa, on töissä alle puolen kilometrin päässä, eikä silti ole kuullutkaan kaupungin hienoimmasta ravintolasta? Ei mene läpi.

Kohtalaisen suuresta sivumäärästään huolimatta Raksa oli varsin nopealukuinen. En ollut kirjasta mitenkään haltioissani, mutta joudun nöyrtymään tosiasioiden edessä: "vielä yksi kappale" -ilmiö oli vahvasti kuvassa mukana. En todellakaan jaksaisi montaa tällaista kirjaa peräkkäin, mutta kevyenä välipalana, jossa ei tarvitse ajatella lainkaan, Raksa toimii yllättävän hyvin. Olkaa siis varoitetut että suositellut, lopullinen tykkääminen menee kunkin mieltymysten ja varmaan mielialankin mukaan. Minä palaan Vimmaan vielä joskus, kun haluan lukea, mutten ajatella.

Kirjamessut ja blogimiitti

2011-10-29T19:47:00.000+03:00

Helsingin Kirjamessut ovat toki pakollinen tapahtuma pääkaupunkiseudulla asuvalle kirjojen ystävälle, ja kun tapahtuma kestää neljän päivän ajan, niin on paha lähteä keksimään edes tekosyitä sen välttämiselle. En ole kokenut kirjamessuilija, vaan tämä oli vasta toinen kerta kun olen siellä juuri kirjojen tähden. Tälläkin kertaa samassa yhteydessä oli myös ruokamessut, joilla olen ollut innokkaana useita kertoja.

Olin etukäteen merkannut messuluettelosta pari esiintyjää, jotka osuisivat sille ajankohdalle, jolloin olisin paikalla. En lopulta nähnyt nistä yhtään, syystä tai toisesta. Yksi syy oli se, että juutuin kuulemaan mainiota Fingerporia piirtävää Pertti Jarlaa, minkä jälkeen en malttanut olla liittymättä nimmarijonoon. Sarjakuvapiirtäjien nimmareissa on se lisähoukutin, että piirtäjälle on luontevaa piirtää joku hahmokin samalla kertaa. Kenet minä pyysin kirjaani, jääköön kutkuttelevaksi salaisuudeksi :)

Tärkeä syy mennä messuille juuri tänään oli Avain-kustantamon järjestämä kirjabloggaajien tapaaminen. Viime vuonna oli vastaava tapahtuma, jonka seurauksena Kaiken voi lukea! sai mm. ensimmäisen lukijansa ja voi sanoa, että koko blogin taival alkoi toden teolla. Tällä kertaa suurin osa kasvoista oli tuttuja, mutta eivät suinkaan kaikki. Kiitoksia Avaimelle järjestelystä ja kollegoille siitä mahtavasta yhteisöllisyydestä, jota en väsy ylistämään. Oli hauska tavata taas kerran!

Belle de Jour: Puhelintytön salaiset seikkailut

2011-10-28T19:29:00.002+03:00

Belle de Jour: Puhelintytön salaiset seikkailut

Suomennos: ei kerrota

Bazar 2005, 359 sivua.

Voitin tämän kirjan Järjellä ja tunteella -blogin 1-vuotisarvonnasta. Ihmeen pitkään se joutui odottelemaan vuoroaan, sillä onhan aihe ilmiselvästi miehiä kiinnostava. Osasyynä odotteluun oli se, että olin laittanut tämän kirjan siististi riviin kirjahyllyn virkaa tekevälle tv-tason jatkeelle, ja sen eteen puolestaan oli kasautunut muita kirjoja läjäksi asti, joka purkautui vasta vasta nyt.

En ole ruukannut kommentoida kirjojen kansia niin hyvässä kuin pahassakaan, mutta nyt teen poikkeuksen: tämä kansi on aika kamala. Sen on tarkoitus näyttää kännykän ruudulta, mutta vaikutelma ei välity minulle saakka. Se on myönnettävä, että tässä tietokoneen ruudulla kansi näyttää paremmalta kuin kirjassa, todennäköisesti kiitos mittasuhteiden.

Olisi kiinnostavaa kirjoittaa tästä kirjasta kaksi arviota. Ensimmäinen olisi ihan tavallinen, eli juuri tämä jota nyt luet. Toisen lataisi pullolleen kirjan aihepiiriin liittyviä avainsanoja kalastelemaan käyntejä silmät kuolassa pornon perässä viilettäviltä pornosurffareilta.

Puhelintytön salaiset seikkailut perustuu kirjailijan ilmeisen suosittuun blogiin. Pikaisen googlauksen perusteella teksti perustuu kokemuksille, eli kirjoittaja on työskennellyt puhelintyttönä. Sitä sen sijaan en saanut selville, ovatko tapahtumatkin todellisia. Toivottavasti ovat, sillä se antaisi oikeutuksen yllättävänkin tylsälle tekstille.

Kirjan eittämätön vahvuus on siinä, ettei siinä ole ryhdytty verhoamaan väistämättömiä seksikohtauksia turhan takia. Lopputulos olisikin korkeintaan huvittava, jos ovet ja verhot suljettaisiin lukijan silmien edestä ja kamerakin suunnattaisiin häveliäästi kohti nilkkoja. Mutta mutta. Jos seksin tosiaan sensuroisi kokonaan pois, niin mitä jäisi jäljelle? Vaikea sanoa, sillä ei sitä kukaan jaksaisi loppuun asti lukea. Jotain kiinnostusta voisi olla puhelintytön arkea kohtaan, mutta vielä jäisi kolmisensataa sivua täytettäväksi.

Seksi ei riitä kunnolla kannattelemaan kirjaa. Tavallisesti olisin kirjoittanut edellisen virkkeen viimeiseksi sanaksi "kirjan" sijaan "tarinaa", mutta tässä tapauksessa on mielestäni turha edes puhua tarinasta, koska mitään juonta ei ole. On vain suunnilleen päivittäisiä merkintöjä reilun puolen vuoden ajalta, mutta tavallaan koko aikana ei tapahdu mitään. Töiden lisäksi Bellellä on ihmissuhteita siviilissäkin, mutta ne ovat kokolailla mielenkiinnottomia, seksiä lukuunottamatta siis.

Kirja oli ihan viihdyttävä, eikä lukeminen ollut mitenkään pakkopullaa missään vaiheessa. Silti en osaa oikein suositella tätä kenellekään. Jos haluaa lukea seksiä tai pornoa, niin lukemistoa varmasti löytyy yllin kyllin, niin kuvitettuna kuin ilmankin. Tässähän ei ole edes kyse seksitarinoista, vaan lähinnä mainitaan asiakkaista ja siitä mitä heidän kanssaan on tehty ja toisaalta miten on sitten naiskenneltu siviilissäkin siellä ja täällä. Jos taas haluaa lukea prostituoidun arjesta, niin minusta Elina Tiilikan Punainen mekko on parempi valinta, ja oletettavasti antaa realistisemman kuvankin ko. työstä kotimaassamme.

Elina Tiilikka: Myrsky

2011-10-21T21:30:00.000+03:00

Elina Tiilikka: Myrsky

Gummerus 2011, 249 sivua.

Tiilikan ensimmäinen kirja Punainen mekko sai ilmestyessään paljon julkisuutta. Ottamatta millään tapaa kantaa kirjan laatuun, ei niillä taustatiedoilla tarvinnut sisällön olla mistään kotoisin ollakseen silti kokolailla varma hitti. Myrskyllä ei enää ole vastaavaa etulyöntiasemaa, sillä se on fiktiivinen teos. Myöskin kirjailijalta odotetaan nyt enemmän, tämän kohdalla sisällöllä on väliä.

Myrsky on nuori taiteilijaopiskelija, joka kärsii maanisdepresiivisestä mielialahäiriöstä. Tai en tiedä onko "kärsii" oikea sana, sillä maanisessa vaiheessa kaikki tuntuu olevan täydellisesti kohdallaan eikä mistään ole huolta; kärsimyksen vuoro on vasta depressiivisessä vaiheessa.

Aluksi lukijalle esitellään opiskelija, joka käyttäytyy melko holtittomasti, eikä oikein välitä opinnoistaan ja suhtautuu ympäristöönsä kohtalaisen välinpitämättömästi. Hän kuitenkin opiskelee ja ainakin välillä välittääkin joistain asioista.

Seuraavaksi esitellään Myrskyn maaninen puoli. Hän kokee opiskelijaelämän säännöllisyyden ahdistavaksi ja päättää lähteä pois. Hän nimenomaan lähtee vain pois, vailla päämäärää. Hän tapaa puolalaisen rikollisen Marekin, jonka kanssa lyöttäytyy yhteen. Rikollinen elämä sopii maaniselle Myrskylle tarjoten juuri sopivaa jännitystä ja vaihtelua.

Sitten on vuorossa masentunut Myrsky, joka ei kykene tekemään mitään. Ei syömään, ei edes yrittämään itsemurhaa. Tähän vaiheeseen olisi mahdollista saada apua lääkkeistä, mutta niitä Myrsky ei halua.

Loppu kirjasta oli mielestäni kovin sekavaa. Myrskyn maanisuus saavuttaa sellaiset mittasuhteet, ettei hän hallitse elämäänsä lainkaan. Mieliala vie, ja ruumis seuraa tahdottomana perästä ja jossain siellä välissä tietoisuus katselee, mitä tapahtuu.

Myrsky on rankkaa tekstiä. Säännölliseen elämään tottuneen ihmisen on aluksi vaikea ymmärtää, miksei Myrsky vain ryhdistäydy ja ota kunnon otetta elämästään. Vähitellen kuitenkin sen tajuaa, ettei se noin vain ole mahdollista, sillä Myrsky ei tosiaankaan kykene hallitsemaan itseään. Maaninen vaihe on aivan kuin hän olisi jonkin päihteen vaikutuksessa, ja heräisi vaikutuksen lakattua ihmettelemään mitä onkaan tullut tehtyä. Depressiivinen vaihe taas itsemurha-ajatuksineen onkin helpompi ymmärtää.

Jos Punainen mekko piirsi kuvan prostituoidun arjesta, niin Myrsky tekee saman maanisdepressiivisyydestä kärsiville. Minusta Tiilikan teksti kuulostaa niin uskottavalta, että tulee väistämättä mieleen, että onko tässäkin omakohtaisia kokemuksia takana. Mielestäni Tiilikka vastaa hyvin niihin odotuksiin tai vaatimuksiin, joista ensimmäisessä kappaleessa mainitsin.

Katso myös, mitä mieltä Sanna oli Myrskystä.

Mirjami Hietala: Isoveli

2011-10-18T21:47:00.001+03:00

Mirjami Hietala: Isoveli

Tammi 2011, 281 sivua.

Isoveli kertoo viisikymppisestä Kirstistä, joka vasta varttuneella iällä äitinsä kuoltua tutustuu kunnolla sokeaan, kehitysvammaiseen isoveljeensä Veikkoon. Toisaalta kertojana on Kirsti vuosina 1992-2005 ja toisaalta sisarusten äiti Hilma Veikon elämän alkutaipaleella sotavuosina 1941-1944. Kertojat vuorottelevat kappale kappaleelta, mutta varsinaisesti mitään yhteyttä en näiden näkökulmien välillä havainnut.

Minun mielestäni lähtökohta on hieman erikoinen; miksei Kirsti (eikä kaksi muuta siskoakaan) ole 50 vuodessa ehtinyt tutustua veljeensä? Fyysinen välimatka olisi helppo selitys, mutta siitä ei ole ollut kyse. Veikko on äidin elinaikana ollut suorastaan vankina ylitarkassa hoidossa, ja sotavuodet kuvaavatkin sitä, miten Veikko on ollut äitinsä silmäterä ja pysynyt sinä muiden lasten syntymän jälkeenkin.

Kirstin ja Veikon tutustuminen eivät suinkaan tapahdu yhtäkkiä ja yllättäen, vaan se kestää useita vuosia. Aluksi Veikko asuu kahdestaan vanhan isänsä kanssa, ja isän kunnon vähitellen heikentyessä hän pääsee hiljalleen itsenäistymään, saa viimein oikein tyttöystävänkin, vähän alle kuusikymppisenä!

Sisarusten tutustumisen hitaus vaikuttaa erikoiselta. Aivan kuin ylitettävänä olisi korkea muuri, josta ei loikata noin vain vaan täytyy etsiä reittiä ja rakentaa tikapuita ja ties mitä. Erikoista on se, mikä tämän muurin on saanut syntymään. Yhdessä eläneet sisarukset sentään. Mikä on saanut aikaan sen varautuneisuuden, joka estää luontevan suhtautumisen?

Kirjan asetelma kuulostaa kiinnostavalta, mutta jää lopulta lähestulkoon pelkäksi lupaukseksi. Sekä Kirstin että Veikonkin henkilöt ovat kovin etäisiä, eikä vähiten siksi että ensimmäistä Veikon repliikkiä saadaan odottaa varmaankin lähemmäs sata sivua. En missään vaiheessa osannut kuvitella mielessäni miltä Veikko näyttäisi tai kuulostaisi, missä hänellä on vaikeuksia ja mitä hän toisaalta osaa. Se on suuri puute, sillä hahmo vaikuttaa sympaattiselta ja hänet haluaisi koko ajan "nähdä" paremmin.

Kaiken kaikkiaan kirjasta jäi kovin pliisu vaikutelma. Tapahtumat etenevät hitaasti, eikä loppujen lopuksi tarinan saavutettavana olekaan mitään muuta kuin tilanne, joka olisi pitänyt olla olemassa koko ajan. Sota-ajan kuvaukset ovat kovin mitäänsanomattomia. Äiti ja poika ovat tulleet hyvin toimeen, eivät ole juuri kärsineet pulasta. Ei oikein ole tapahtunut mitään. Minä selvästikin kaipaisin joko enemmän tapahtumia tai enemmän ajateltavaa. Tunnelma oli hieman samantyylinen kuin Antti Hyryn Uunissa, jossa myöskin edettiin kovin verkkaisesti. Ehkä näissä teoksissa tunnelma onkin se tärkein tekijä.

Kannattaa katsoa myös Katjan mietteet Isoveljestä.

Tuomas Vimma: Gourmet

2011-10-13T21:51:00.001+03:00

Tuomas Vimma: Gourmet

Gummerus 2008, 287 sivua.

Tämä kirja on lojunut pöydälläni jo melkein kolme kuukautta odottelemassa lukuvuoroaan. Oli kovin pienestä kiinni, etten vain luovuttanut kokonaan ja palauttanut sitä kirjastoon. Kirjailijan pian ilmestyvän Raksa-kirjan esittely Kukanpäivän kutsuilla sai kuitenkin kiinnistumaan sen verran, että halusin antaa tälle mahdollisuuden. Vimma itse vaikutti siltä, että tämä aihe sopisi hyvin hänen käsiteltäväkseen.

Päähenkilö on alle kolmekymppinen mies, jonka elämään kuuluu tasan kaksi asiaa: naiset ja hyvä ruoka. Mahdollisimman hyvä ruoka. Hinnoista hänen ei tarvitse välittää eikä hän niistä aivan kunnolla ole perilläkään, isä kun hoitaa maksupuolen. Isän puolen suku on tyystin ranskalaista, ja kaikki miehet ovat enemmän tai vähemmän menestyneitä ravintolamaailman erilaisissa toimissa, enimmäkseen enemmän. Isä itse ei ole sen vähempää kuin Michelin-tähtiä myöntävän tahon päätuomari, ja ymmärrettävästi soisi poikansakin jatkavan suvun valitsemalla linjalla.

Nimettömäksi jäävä päähenkilömme rakastaa kyllä ruokaa ja osaa laittaakin sitä varsin ansioituneesti, mutta hän ei kykene työskentelemään kenenkään alaisuudessa, joten uran luominen helsinkiläisissä ravintoloissa tuntuu mahdottomalta, eikä koulutus ulkomaisissa alan huippuoppilaitoksissakaan ole ottanut urjetakseen, juuri samasta syystä. Lukijaa alkaa kiinnostaa, miten tällainen ihminen mahtaisi pärjätä omillaan, jos pappa lopettaakin betaalaamisen. Juuri siihen kirja koettaa vastata.

Gourmet on pullollaan erilaisia ruokaan liittyviä ulkomaankielisiä termejä. Olen silloin tällöin lueskellut Jaakko Raholan ruokasanastoa, eikä sillä tosiaan vielä pötkitä pitkälle tämän kirjan kanssa. Mutta ei kaikkea ole tarkoitus ymmärtääkään, yhtään sen enempää kuin tavallinen ihminen ymmärtäisi niitä ruokiakaan. Silti outojen sanojen tulva alkaa nopeasti tuntua tylsältä. Hieman samaan sarjaan menevät Vimman kuvailussaan käyttämät vertaukset, jotka ampuvat yli ja korkealta. Tuoreita ne kieltämättä ovat, mutta siihen voi olla oikeakin syy, miksi muut tuppaavat liitelemään matalammalla.

Kaikenkaikkiaan yliampuvuus on sana, joka kuvaa hyvin koko kirjaa. Jo lähtöasetelmassa on ammuttu yli: isä on käsittääkseni kaikkein vaikutusvaltaisin ruokakriitikko koko maailmassa. Päähenkilön laittamat ruoat ampuvat yli, ja kukin voi tykönään miettiä miltä mahtaa kuulostaa se, jos päähenkilö itse yrittää kirjan lopussa järjestää yliampuvat kemut. Siinä tähdätään jo niin paljon ylöspäin, että piippu osoittaa ampujaa itseään selkään.

Pettymyksekseni juoni oli yksinkertaisempi kuin olin odottanut, ja rakentuu epäuskottavien tapahtumien varaan. Tietysti yhteensattumia voi olla, eikä tässä edes ole niitä lukumäärällisesti montaa, mutta silti tarinan uskottavuus ei vain kestä. Minä pidän uskottavuutta tärkeänä tekijänä, sillä puuttuessaan se kykenee upottamaan muilta osin hyvänkin kirjan.

Gourmet ei kuitenkaan ole niin huono kuin edellä kirjoittamani perusteella voisi näyttää. Yksi tärkeä tekijä kaikille kirjoille on se, houkuttelevatko ne lukemaan. Gourmet houkutteli, ja toteutti "vielä yksi kappale" -ilmiön. Se on ihan hauskaa luettavaa, jos ei suhtaudu tekstiin turhan vakavasti. Mieleeni tulivat Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjat, joten ainakin niiden ystäville voisin tätä suositella.

Mike Pohjola: Ihmisen poika

2011-10-11T21:30:00.000+03:00

Mike Pohjola: Ihmisen poika

Gummerus 2011, 604 sivua.

Tämä kirja jäi mieleeni jo Gummeruksen Kukanpäivän kutsuilta. Kirjailija mainitsi tarinan olevan omaelämäkerrallinen, joskaan ei sitä kuinka tiukasti. Lukiessa tämä seikka tuli useaan otteeseen mieleen, olisi kiinnostavaa tietää mikä kaikki pohjautuu tositapahtumiin.

Julius Sariola on saanut tiukasti uskonnollisen kasvatuksen. Viisivuotiaana hän kokee mielestään ihmepelastumisen puusta pudotessaan ja alkaa ajatella olevansa Jeesuksen toinen tuleminen. Ei sitä tietenkään voi kenellekään kertoa, mutta omia valintoja tehdessään täytyy ottaa huomioon se mahdollisuus, että jospa se kaikesta huolimatta onkin totta?

Juliuksen elämää seurataan aina alkuunpanohetkeltä 26-vuotiaaksi saakka, ja uskonto on tavalla tai toisella mukana kuviossa koko ajan. Tärkeä osa sisällöstä tarjotaan 70-luvulla syntyneille, jotka saavat muistella montaa omalle kohdalleen osunutta muistoa. Toki ne muillekin tarjoillaan, mutta parhaimmillaan muistot ovat silloin, kun on itsekin kokenut ne vastaavan ikäisenä. Roolipelit ovat vahvasti kuvassa mukana, joten niitä harrastaneita hemmotellaan erityisesti.

Muistelojen ja elämäkerran lisäksi mukana on kriittinen sävy niin uskontoa kuin yhteiskuntaakin kohtaan. Uskonnon osalta kritiikki on hienovaraista, mutta jatkuvaa: se ei taida tauota hetkeksikään. Hienovaraisuudesta johtuen en voi olla aivan varma näkemykseni objektiivisuudesta vai luenko vain kirjaa omien kriittisten lasieni läpi. Yhteiskuntakriittisyys kohdistuu etupäässä kunnallispolitiikan korruptoituneisuuteen, mutta taustalla on kritiikki edustuksellista demokratiaa kohtaan yleensä.

Rakenteensa puolesta kirja on jaettu mukavasti 66:een sopivan pituiseen kappaleeseen, jotka on nimetty raamattumaisesti eri henkilöiden tai asioiden kirjoiksi. Itse tarinan ulkopuolelta mukana on useita tietoiskumaisia pätkiä ihmisistä ympäri maailmaa, jotka pitävät tai ovat pitäneet itseään Jeesuksen toisena tulemisena.

Rakenteeseen liittyy myös pieni moite: kirjalla on kolme vaihtoehtoista loppua, joista lukijan kuuluu valita oman tuntemuksensa mukaan. En pitänyt Pasi Ilmari Jääskeläisen vaihtoehtoisista lopuista mainiossa Harjukaupungin salakäytävissä enkä pidä niistä tässäkään. Minusta on edelleen kirjailijan tehtävä valita, miten kirja etenee, ja se saa edetä vain lineaarisesti. Jonkinlainen puolustus lopuille voisi tulla sitä kautta, että kirjailija ottaisi kantaa erilaisiin uskonnollisiin näkemyksiin ja kuvaisi näiden skenaarioiden kautta, millainen lopputulos voi olla odotettavissa, jos kukin niistä pääsisi voitolle. Näiden vaihtoehtojen seuraukset eivät mielestäni ole aivan niin selkeitä, että tämäkään näkökulma kunnolla perustelisi epälineaarista etenemistä.

Jollei muistini petä, niin tämä oli blogiurani ensimmäinen tiiliskiveksi laskettava kirja. Pituus ei haitannut lainkaan, mitä nyt tällaista paksua kirjaa on vähän hankalampi pitää yhdellä kädellä. Teksti toimi riittävän hyvin, että tunsin lukiessani vain tyytyväisyyttä siitä, että tarinaa on vielä jäljellä. Ei tullut tunnetta, että jokin osuus olisi mukana turhan takia.

Herkille lukijoille lienee vielä pieni varoitus paikallaan: kirja sisältää melko paljon turun murretta.

Jaakko Heinimäki & Jussi K. Niemelä: Kamppailu Jumalasta

2011-10-04T21:12:00.001+03:00

Jaakko Heinimäki & Jussi K. Niemelä: Kamppailu Jumalasta - 12 erää uskosta

Helsinki-kirjat 2011, 270 sivua.

Luin viime syksynä Esko Valtaojan ja Juha Pihkalan kirjoittamat kirjat Nurkkaan ajettu Jumala? ja Tiedän uskovani, uskon tietäväni, joissa keskusteltiin uskontoon liittyvistä aiheista kovin vastakkaisista näkökulmista. Kamppailu Jumalasta muistuttaa niitä kovasti, jopa niin paljon, että kyse on täsmälleen samasta ideasta, ainoastaan keskustelijat ovat vaihtuneet. Edellisessä tapauksessa oli vastakkain piispa ja tähtitieteilijä, jälkimmäisessä pappi ja vapaa-ajattelija.

Pihkala ja Valtaoja eivät kahden kirjan voimalla oikein muuta lopputulosta kuin sen, että asiallinen keskustelu näin voimakkaita mielipiteitä nostattavasta aiheesta on lähestulkoon mahdotonta. Toki siinä sivussa lukijalle tarjottiin kosolti ajattelemisen aihetta. Tästä syystä olikin mielenkiintoista nähdä, onnistuisiko toinen taistelupari yhtään edellistä paremmin.

Kamppailu Jumalasta on jaettu 12 aiheeseen, joista tärkeimmät ovat "Homokeskustelusta kasteeseen" ja "Historiallinen Jeesus". Ne ovat samalla kaksi ensimmäistä aihetta ja sivumäärältäänkin selvästi pisimmät. Valitettavasti niiden jälkeen keskustelu laimenee tuntuvasti, vaikka mm. kuudes erä käsittelee minua suuresti kiehtovaa teodikeaa. (Teodikea eli pahan ongelma kuuluu lyhyesti näin: jos Jumala on samaan aikaan kaikkivaltias ja täydellisen hyvä, niin miten pahaa voi olla olemassa?) Teodikean käsittely loppuu vain 15 sivun jälkeen pappi Heinimäen sanoihin: "Teodikea jää avoimeksi kysymykseksi ehkä juuri siksi, että Jumala ei olekaan kaikkivaltias ja hyvä. Jumala on pyhä." Luovutusko?

Nämä kolme mainittua aihetta ovat kiinnostavia ja mukavasti käsiteltyjäkin. Etenkin loppua kohti aiheet jostain syystä väljähtyvät pahemman kerran, eikä vastakkainasettelua tahdo syntyä lainkaan, puhumattakaan siitä, että olisi kyse suoranaisesta taistelusta. Esimerkiksi viimeisessä erässä "Joulupukki on enemmän olemassa kuin Jumala" on jo aihekin aika pahasti sivussa kiinnostavalta kentältä. Voisi luulla, etteivät aiheet sentään olisi se osuus, joka loppuu kesken. Vaikkapa evoluutio ja kreationismi on aihe, jonka olisi suonut olevan mukana.

Tästä kirjasta jää väistämättä mieleen, että olisiko sitä ollut syytä lyhentää? Molemmat ottelijat ovat käyttäneet kovimmat paukkunsa jo kahdessa ensimmäisessä erässä, ja loppu näyttää aivan huonokuntoisten, ylipainoisten nyrkkeilijöiden tappelua, joista kumpikaan ei enää tahdo jaksaa motata toista kunnolla. Silloin ei tarvitse puolustautuakaan, ja ottelijoiden ajatukset ovat siirtyneet jo kaljalle, jonne on sovittu mentävän kamppailun jälkeen.

Mikäli tällainen aihe kiinnostaa, niin suosittelen ensimmäistä kaksikkoa. Viittaanko kaksikolla alussa mainittuihin kahteen kirjaan vaiko tämän kirjan kahteen ensimmäiseen aiheeseen, saa lukija itse valita.

Heidi Jaatinen: Jono

2011-10-01T16:28:00.000+03:00

Heidi Jaatinen: Jono

Gummerus 2011, 217 sivua.

Kirjastonhoitaja Aina Kuluntalahti on rakastellessaan taidemaalarimiehensä Aarni Härkäsimpun kanssa tullut täyttymyksen hetkellä tokaisseeksi, että "Tänä kesänä minä annan kaikille, jotka tulevat pyytäneeksi." Seesteisenä alkukesän päivänä heidän pihalleen ilmestyy ensin yksi mies, sitten toinen ja pian heitä on paikalla jonoksi asti, joka kasvaa kasvamistaan. Aarnilta on Ainan tokaisu päässyt livahtamaan ohi korvien ja hän kuvittelee miesten olevan hänen taiteensa ihailijoita, mutta kaikki muut ovat perillä asioiden todellisesta laidasta.

Toppuuttelen heti kärkeensä niitä, jotka kenties eksyvät tähän arvosteluun epätavanomaisten hakusanojen perusteella, että kyseessä ei ole mikään hillitön ryhmäseksi-iloittelu tai kuvaus maailmanennätysgangbangista; edes piirikunnallista ennätystä ei hätyytellä.

Kyseessä on farssi, ja vaikka kuinka yritin lukiessani löytää jonon merkityksestä jotain syvällisempää tai kantaaottavaa, jäi se pelkäksi yritykseksi. Jono alkaa elää aivan omaa elämäänsä omakotitalon pihamaalla, eivätkä satojen miesten laajuinen joukko tietenkään siihen edes mahdu. Jonossa olijat edustavat kaikkia yhteiskuntaryhmiä ja ammattikuntia, ja niinpä joutilaat miehet ehtivät odotellessaan järjestää paikalle yhtä jos toistakin. Mm. paikalle kiikutetut bajamajat on tuossa tuokiossa liitetty kiinteästi viemäriverkostoon, ja rakennetaan pihalle oikein temppelikin.

Minulla on suhtautumisvaikeuksia tämäntyyppiseen kirjallisuuteen. Toisaalta tarinaa pitäisi lukea sen kummemmin pohtimatta, antaa mennä vaan eikä välittää siitä miten järkeviä tai järjettömiä jotkut tilanteet saattavat olla. Toisaalta ehdin lukea melko pitkään, ennen kuin saatoin olla varma siitä, että kyseessä on pelkästään huumori. Kokonaisuutena jälkimaku oli sellainen "ihan kiva", mutta tokkopa tästä pidemmän päälle juuri muuta jää mieleen kuin koko tarinan kantava idea, eli se jono.

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen

2011-09-27T21:53:00.000+03:00

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen

Suomennos: Taina Helkamo

Otava 2011, 304 sivua.

Kiinnostuin tästä kirjasta, koska esittelyssä mainittiin siinä kuvattavan maailmaa autistisen nuoren naisen silmin. Päähenkilö tosiaan onkin korkean toimintakyvyn omaava autisti, samaan tapaan kuin vaikkapa Sademiehessä. Omalta kohdaltani minua olisi kiinnostanut enemmän matalan toimintakyvyn autistin kertomus, mutta ainakaan toistaiseksi lukijat eivät saa valita kirjojen sisältöjä mieleisikseen.

Karen on elänyt ensimmäiset kymmenen vuottaan täysin villilapsena. Hän on asunut kotona äitinsä luona, mutta tyystin vailla minkäänlaista kasvatusta. Vasta äitinsä kuoltua ja tätinsä ryhdyttyä hoitamaan taloutta ja tyttöä hän oppii puhumaan. Täti saa pramean talon lisäksi perinnöksi suuren tonnikalanjalostamon, mikä tuo mukanaan taloudellisen riippumattomuuden ja niinpä Karenkin voi saada yliopistokoulutuksen rajoituksistaan huolimatta.

"Standardinomaisissa älykkyystesteissä yllän johonkin idiootin ja imbesillin välille, mutta minulla on 3 hyvettä ja ne ovat merkittäviä.

En osaa valehdella.
Minulla ei ole mielikuvitusta.
Ja tiedän, että tiedän vain sen minkä tiedän, ja siitä mitä en tiedä, olen varma etten sitä tiedä. "

Lyhyesti kuvattuna asetelma on siis sellainen, että autistisella naisella on mahdollisuus tehdä suunnilleen juuri sitä mitä hän haluaa, koska tätinsä kykenee huolehtimaan taloudellisesta puolesta ja on myötämielinen tekemisten suhteen. Samalla se on juuri se, mikä autistisissa henkilöissä kiinnostaa: mistä he unelmoivat? Mitä he tekisivät, jos vain oma tahto olisi rajana?

Sademiehen tapaan Karenillakin on erityislahjoja, joista yksi on täydellinen keskittymiskyky. Hän käyttää kykyään mm. opettelemalla erittäin taitavaksi ja pikkutarkaksi piirtäjäksi, joskin piirrokset voivat esittää ainoastaan todellisuutta.

Minusta jo pelkästään erilaisessa tavassa tarkastella maailmaa olisi hyvinkin sisältöä yhteen kirjaan. Kirjailija on kuitenkin valjastanut sen kritiikin välikappaleeksi. Kritiikin kohteena on etupäässä eläinten tehotuotanto ja erityisesti uhanalaisen tonnikalan kalastus. Liikkeelle lähdetään aina filosofi Descartesista saakka kyseenalaistaen se, miksi ihminen on nostettu kaikkien muiden elollisten olentojen yläpuolelle ja samalla ihmisen oikeus käyttää niitä häikäilemättä hyväkseen. Ihmiset ovat kääntäneet kuuluisan lausahduksen "ajattelen, siis olen" toisin päin ja päätelleet, että "se, mikä ei ajattele, ei ole".

Kirjassa itsekkäitä ja ahneita markkinavoimia kuvaa liikemies Gould, jonka maailmassa ei ole kuin yksi ainoa päämäärä: haalia lisää rahaa. Kaikki, mikä hänen ja päämäärän välissä on tai siihen asettuu, on raivattava pois. Millään, mikä ei tuo lisää rahaa, ei ole mitään arvoa eikä järkeä. Raha on lakannut olemasta "yleinen vaihdon väline, arvon mitta, omaisuuden muoto sekä valuutta", ja siitä on tullut kaiken mitta.

Minusta Karenin toivottoman rehellisessä ajattelutavassa on jotain valloittavaa. Aikuisten maailmassahan rehellisyys on ylellisyyttä, joka on suotu vain pienille lapsille. Useimmilla on vaikeuksia olla rehellinen edes itselleen, vaikka se yleensä olisikin sallittua. Ajattelemisen aihetta tämä teos antaa. Kukin voi tykönään pohtia, miten itse todellisuudessa toimisi, jos vaikutusmahdollisuudet (lue: rahaa) olisivat vastaavat kuin Karenilla.

Vilkaise myös, mitä Jenni, Mari A, Sanna, Laura ja Katja ovat sanoneet!

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa

2011-09-22T10:40:00.001+03:00

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa

Suomennos: Outi Menna

Johnny Kniga 2011, 203 sivua.

En ole usein sanonut kirjojen nimistä mitään, mutta nyt en voi vaieta. Jo Loen edellisen kirjan Muleumin nimi oli mielestäni väärä, mutta nyt on menty pahemman kerran kaseikkoon. Alkuperäinen nimi on Stille dager i Mixing Part, enkä käsitä miksei sitä olisi voinut käyttää suoraan. "Mixing Part" on automaattisen käännöskoneen nimi Garmisch-Partenkirchenille, enkä näe mitään vikaa sen käyttämisessä.

Norjalaisperhe vuokraa loma-asunnon Garmisch-Partenkirchenistä. Perheeseen kuuluu opettajaäiti, kolme lasta sekä dramaturgi-isä, joka ei ole aivan tasapainoinen persoona. Isä ei haluaisi olla Saksassa lainkaan, vaan ainoastaan ajatella teatteria ja kirjoittaa maailman mullistavaa näytelmäänsä, josta tosin ei toistaiseksi ole olemassa mitään muuta kuin tieto, että se tulee mullistamaan maailman. Teatterin ajattelun ohella hän haaveilee Nigella Lawsonista ja kokkaa ruokia tämän kirjasta.

Loe on ollut suosikkikirjailijoitani jo hyvän aikaa, vaikka Supernaiivi on edelleen hänen paras teoksensa. Kuulostaako kenestäkään perheen asetelma tutulta? Doppler? Tälläkin kertaa kaikki tuntuu pyörivän isän ja hänen päähänpinttymiensä ympärillä, ja muut saavat sopeutua siihen miten parhaaksi katsovat. Idea on toiminut aiemmin, ja Loe näyttää yrittävän samaa kaavaa uudelleen. Kirjan viehätys makaa täysin isän hahmon varassa, ja jos ei se satu iskemään, niin lukija voi hyvin siirtyä lukupinossaan seuraavaan kirjaan.

Kahden minuutin miettimisen jälkeen en keksi ainuttakaan piirrettä, jota ei olisi jo ollut jossain Loen aiemmassa kirjassa. Vähän siis tulee rahastuksen maku. Tunnetta vahvistaa se, että kyseessä on varsin lyhyt kirja. Sivumäärä on kohtalainen, mutta teksti on jaettu lyhyisiin kappaleisiin, joista useimmat käsittävät yksittäisen dialogin. Tällaisista kappaleista jää tyypillisesti sivuille kohtuullisen paljon tyhjää tilaa, ja myös dialogit on kirjoitettu tilaa tuhlailevasti. Sanamäärältään kyseessä on siis pienoisromaani.

Minä luin tämän kirjan ihan mielelläni, koska tykkään edelleen Loen tyylistä. Muille en voi sitä varauksetta suositella, sillä tämä on kirjoitettu faneja varten. Jos ei Loe ole entuudestaan tuttu, niin kannattaa aloittaa Supernaiivista. Tämä kirja kuuluu lukea vasta muiden jälkeen, ja siinä vaiheessa lukija ei enää tarvitsekaan suosituksia, vaan on joko saanut Loesta tarpeekseen tai lukee sen mitä hän kirjoittaa. Jälkimmäisessä tapauksessa tämä on "ihan hyvä".

Barbara Demick: Suljettu maa

2011-09-20T17:11:00.000+03:00

Barbara Demick: Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa

Suomennos: Antti Immonen

Atena 2011, 422 sivua.

Pohjois-Korea on on kiinnostava maa. Ei siinä mielessä, että haluaisin sinne matkustaa tavanomaiselle turistimatkalle, vaan siinä, että se voi vielä nykypäivänäkin olla olemassa. Useimmat ovat kuulleet siitä, miten suljettu maa se on ja toisaalta propagandakoneiston Kim Jong-ilin nimiin merkitsemistä saavutuksista. Ulkomaalaisia päästetään vain pääkaupunki Pjongjangiin ja sielläkin mukana on aina vähintään yksi esiliina. Mutta millaista maassa on tavallisen kansalaisen näkökulmasta? Millaista on arki Pohjois-Korean Korsossa, siis kaupungissa tai kylässä josta ulkomaalaiset eivät ole edes kuulleet? Siihen Suljettu maa antaa vastauksen.

Kirjailija on asunut Etelä-Koreassa useita vuosia ja haastatellut siellä lukuisaa joukkoa Pohjois-Koreasta loikanneita ihmisiä. Itse hänkään ei ole nähnyt sitä Pjongjangista annettua näyteikkunakuvaa kummempaa, ja siksi ihmisten omakohtaiset kertomukset ovatkin avainasemassa. Käytännössä loikkarit ovat ainoa mahdollinen tietolähde, sillä hallituksen ja eritoten Kim Jong-llin kritisointi tietäisi automaattisesti vankileirituomiota ja luokitusta viholliseksi - seikka jota ei ole mahdollista korjata.

Läpi kirjan seurataan kuuden ihmisen vaiheita lähes kaunokirjalliseen tapaan. Jokainen väli on kuitenkin tilkitty tiedolla, ja kirjailija onkin saanut hyvin nivottua mukaan historiaa 1900-luvun alkupuoliskolta saakka, joskin varsinaisestihan tapahtumat ovat alkaneet Korean sodasta. Kertomuksen kohteena olevat ihmiset ovat taustoiltaan kovin erilaisia. On seurusteleva pariskunta, joiden perheet ovat aivan päinvastaisissa asemissa keskenään. On nainen, joka uskoo Pohjois-Korean olevan suorastaan Eedenin puutarha ja hänen kapinallinen tyttärensä. On isänsä hylkäämä poika, joka joutuu elättämään itse itsensä muiden katulasten joukossa. On nuori, uhrautuvainen lääkäri. Kiinnostavin henkilöistä on rouva Song, joka uskoi asuvansa paratiisissa, mutta näkee lopulta todellisuuden.

Kirjassa on lukemattomia pieniä juttuja, jotka olisi mukava mainita täällä. Yritän malttaa mieleni ja jättää uusillekin lukijoille tilaisuuden taivastella niitä omia aikojaan. Kokonaiskuvana minulle tulivat mieleen vankileirikuvaukset. Koko maa on kuin yhtä valtavaa vankileiriä. Yhtäläisyyksiä on havaittavissa useita. Maa on ainakin yhtä suljettu kuin vankila; sen muurien ulkopuolelle ei mennä, ja vierailijat käyvät vain tarkasti rajatussa paikassa ollen alati vartijoiden valvovan silmän alla. Oikeudet ovat huomattavasti rajallisemmat kuin muun maailman, koskien myös tiedonkulkua ja liikkumista vankilan, eikunsiis maan alueella. Kovennettuun rangaistukseen voi joutua pienimmästäkin rikkeestä. Kansalaisilla on työvelvoite, mutta heille ei välttämättä makseta siitä lainkaan palkkaa, tai jos maksetaankin, on se määrältään mitätön ja palkkaa voi käyttää vain valtion omistamissa myymälöissä (joissa ei ole juuri mitään), tai tietysti mustassa pörssissä.

Kirjaa lukiessani käsitin myöskin sen, että jos Pohjois-Korean kaltainen valtio ylipäätään on olemassa, niin se ei juuri voi olla muunlainen. Kansalaisten on pakko olla äärimmäisen tiukan kontrollin alla ja erityisesti tiedonkulku on estettävä, sillä muuten vallankumous olisi vain ajan kysymys. Nälänhätä on asia, joka tuntuu äkkiseltään ajatellen typerältä. Miksi näännyttää kansalaisiaan nälkään, jos tilannetta voisi helposti parantaa tekemällä pieniä myönnytyksiä ulkovalloille. Mutta vastaus tuli jo edellä: pienet myönnytykset johtavat suoraan koko hallinnon romahdukseen. Myönnytyksiin ei kerta kaikkiaan ole varaa. Tilanne on täysin mustavalkoinen, kaikki tai ei mitään. Silti minäkin uskon, että ennemmin tai myöhemmin sen romahduksen on pakko tulla. Sitä odotellessa.

Jari Tervo: Layla

2011-09-14T07:55:00.002+03:00

Jari Tervo: Layla

WSOY 2011, 362 sivua.

Tätä kirjaa olen odottanut jo hyvän aikaa. Sikäli oli hiemanerikoista, että sen lukeminen kesti niin pitkään; aikaa taisi kulua enemmänkuin yhdessäkään muussa kirjassa tänä vuonna. Hitaudella ei ole minkäänlaistatekemistä kirjan sisällön tai laadun kanssa, sillä niissä ei ollut todellakaanmitään vikaa. Syyllinen löytyy Suomen lentopallomaajoukkueen suunnalta, silläse kilvoittelee parhaillaan Euroopan mestaruudesta, ja minulla oli ilo ollamukana kannustamassa joukkuetta kisojen alkusarjassa Innsbruckissa. Matkaansaitkoon oman blogimerkintänsä, joten siitä lisää myöhemmin.

Layla on 15-vuotias kurdityttö, joka on kihlattu serkulleenheti synnyttyään. Hääyö ei suju perinteiden asettamien vaatimusten mukaan, jasuku voi puhdistautua aiheutetusta häpeästä ainoastaan yhdellä tavalla, muttaLaylan epäonneksi sen tavan keskeisenä edellytyksenä on hänen surmaamisensa.Laylan oman maailmankatsomuksen mukaan hänen henkensä on suvun kunniaatärkeämpi, joten hän lähtee pakoon isäänsä ja veljeään, joiden on pakko tehdäkaikkensa kunnian palauttamiseksi. Pakomatkalla Layla kuulee ihanasta maastanimeltä Finlandiya, ja sinnehän matka monien vaiheiden jälkeen suuntaa.

Layla ja hänen sukunsa muodostaa vain yhden puolen kirjanjuonesta. Toisella puolella on mm. paritusyrittäjä Armonlahti, hänentyöntekijänsä Helena sekä mamuvastainen kuulapää, filosofian ylioppilas Jaussi.Henkilöhahmoja kirjassa on melko paljon, mutta kaikista on yllättävän helppopysyä kärryillä, siksi selkeitä kaikkien keskinäiset roolit ovat.

Kirjan keskeinen teema on ihmiskauppa, ja toisaaltaperinteiden varaan rakennetut moraalisäännöstöt. Molemmat liittyvät oleellisesti vain naisiin, eli sikäli koko kirja on kannanotto naisten alistettuun asemaan yhteiskunnassa. Laylan tarina piirtää yhdenvarsin uskottavalta kuulostavan tapahtumasarjan, jolla tyttö voi joutuaihmiskaupan uhriksi ilman, että hänellä olisi realistista mahdollisuutta sitävälttää tai edes tietää, mitä todella on tapahtumassa. Ihmiskauppiaiden japarittajien häikäilemättömyys myös vertautuu hienosti siihen armottomuuteen,johon kurdien kunniasäännöt ajavat miehet saman perheen naisia kohtaan.

Olen blogissani maininnut ainakin pariin otteeseen jo Humen giljotiinin, jonka mukaan moraalisia sääntöjä ei ole mahdollista perustellatraditioilla. Veikkaan, että Hume ei filosofioineen ole kurdien keskuudessakovinkaan kovassa huudossa. Tähän aiheeseen en kuitenkaan palaa sen enempää,sillä en koe omaavani aiheesta sellaista sanottavaa jota en olisi jo aiemmintullut lausuneeksi.

Tervon kerronta toimii kuin se kuuluisaraidejoukkoliikennevälineen vessa. Tapahtumat etenevät usealla eri rintamallakonvergoituen kohti yhteistä pistettä, ja kaikilla on olennainen osuutensatarinasta. Tarinan huippukohdan jälkeen seurataan vielä verrattain pitkäänhahmojen kohtaloa siitä eteenpäin, kohti toista, pienempää loppuhuipennusta.Kirja on jaettu lyhyehköihin kappaleisiin, joissa osassa kertoja vaihtuu jaosassa vain seurataan tapahtumia eri kantilta. Mielenkiinto pysyy yllä aivanalusta loppuun asti, eikä suvantokohtia ole.

Laylaa kannattiodottaa, sillä kirja nousee Tervonkin tuotannossa aivan terävimpään kärkeen.Suosikkini on ollut Minun sukuni tarina, mutta taidan pitää tästä vieläkinenemmän. Pidän selvänä sitä, että tässä on vähintäänkin Finlandia-ehdokas, jajos joku meinaa vielä voiton Laylastaviedä, niin kyseessä on oltava todellinen mestariteos.

Arto Salminen: Varasto

2011-09-03T13:14:00.000+03:00

Arto Salminen: Varasto

WSOY 1998, 148 sivua.

Jos olen kirjastossa lainaamassa vain jotain, mitä en ole ennalta päättänyt, niin valinta näyttää kovin helposti kääntyvän Salmiseen, vaikka haluaisinkin häntä vielä säästellä. Varaston tulin lainanneeksi pari viikkoa sitten kaiken varalta, jotta pinossa olisi takuuvarmasti hyvää luettavaa jos sellaiselle tulisi tarvetta. Jumalan sana ei suinkaan ollut kirja, jonka jälkeen pitäisi saada jotain varmasti hyvää, vaan en vain malttanut mieltäni pidempään.

Nimensä mukaisesti on Varaston tapahtumapaikkana rautakaupan varasto, jossa päähenkilö Rousku työskentelee. Työmoraali näyttää hänen kohdallaan olevan suoraan verrannollinen palkan määrään. Sossusta saisi saman verran käteen tekemättä mitään, mutta varastossa on riittävän paatuneella miehellä mahdollisuus hankkia lisätienestejä, jos vain välttää kiinnijäämisen. Tärkeimpänä tapahtumana kirjassa on Rouskun isyys, joka ilmoittelee saapumisestaan aivan yllättäen, eikä yllätys ole luonteeltaan iloinen.

Salmisen teksti on asenteeltaan juuri yhtä masentavan realistista kuin Turvapaikassa ja Paskateoriassakin. Tässä maailmaa ei nähdä kauniina, vaan juuri sellaisena kuin se iskee vasten kasvoja räntäsateisena maanantaiaamuna kylmän loskan tiristessä läpi rikkinäisestä kengänpohjasta. Oikeastaan olisikin kiinnostavaa lukea, miten Salminen kuvailisi leppoisaa kesäiltaa peilityynen järven rannalla. Luultavasti joku olisi parhaillaan hukkumassa, tai ainakin jotakuta pahoinpideltäisiin kännipäissään samalla kun sauna palaa taustalla.

Pieni näyte Salmisen tavasta tarkastella asioita:

- Ai se teki itsarin.
- Niin. Se oli ihan odottamaton tapaus. Ei se meitä yllättänyt.
Vähän aikaa minä tuijotin suikaleiksi repeävää Esso-tarraa, ennen kuin älysin kysyä mitään.
- Mitä sä sanoit? Oli odottamaton tapaus... eikä yllättänyt... Mitä helvettiä sä tarkoitat?
- Just sitä mitä mä sanon. Yleensä ihmiset kuolee niin että sitä ei osaa odottaa. Se on kaikkein tavallisin tapa kuolla. Ei se ketään voi yllättää. Se olisi yllätys jos sä saisit nyt tietää, että sä kuolet joulukuun kymmenes päivä kello kolme tänä vuonna.

Oli hauska huomata myös, miten "nakkipaperi" oli avainsana, jonka panin välittömästi merkille. Salla oli puuttunut siihen arvostellessaan Pulkkisen Totta-romaania ollen sitä miltä, ettei nakkipaperin näkyminen kadulla ole uskottavaa. Omassa arvostelussaan Varastosta hänen mielestään se sama paperi sopiikin kuvaan paljon paremmin, ja olen asiasta juuri samaa mieltä. Salmisen maailmaan eivät kuulu ylikansalliset ketjut kauniine käärepapereineen eivätkä edes pitsalaatikot, vaan juuri nakkipaperit. Sinapista on osa paidalla, ja loput yritetään huuhtoa maassa lojuvasta paperista pois kusemalla. Ellei sitten lorotella suoraan vierustoverin kengille.

Kari Hotakainen: Jumalan sana

2011-09-01T18:23:00.001+03:00

Kari Hotakainen: Jumalan sana

Siltala 2011, 324 sivua.

Tasan vuosi on kulunut siitä, kun kirjoitin Klassikkosta. Sen luettuani aloin odottaa Hotakaisen seuraavaa kirjaa, joka on tämä Jumalan sana. Välissä tuli luettua myös Iisakin kirkko, josta en pitänyt yhtä paljon, mutta nyt on kirjailija jälleen tehnyt nappisuorituksen.

Jumalan sana on yhdenpäivänromaani. Jukka Hopeaniemi on investointipankkiiri ja Konserni Oyj:n toimitusjohtaja. Fuusioitumishankkeen loppumerteillä hän on karannut Lappiin, ja nyt sieltä pitäisikin päästä nopeasti pois, sillä ainutkertainen haastattelu aamu TV:n suorassa lähetyksessä odottaa. Pahaksi onneksi islantilaisen tulivuoren ilmoille syöksemä tuhkapilvi on estänyt lentoliikenteen, eikä rahvaanomaisen junan kyytiin voi mennä. Avuksi löytyy Hopeaniemen isän eläkkeelle jäänyt autonkuljettaja, joka lähtee noutamaan herraa. Matkan varrella kuunnellaan c-kasetteja, joilla edesmennyt isä Hopeaniemi pyrkii siirtämään kokemustaan pojalleen.

Matkan tarkoituksena on tarjota lukijalle katsaus maailman ja talouden muuttumisesta. Isä Hopeaniemi edustaa vanhaa aikaa, ja hänen elämänsä isona johtajana on tyystin toisenlainen kuin pojan. Periaatteessa molempien asema on sama: rahaa ja aseman tuomaa valtaa on enemmän kuin tarvitsisikaan, mutta käytännössä kaikki on muuttunut. Pojan on harkittava jokainen liikkeensä, jottei vain tulisi härnänneeksi Markkinavoimia mitenkään. Kirjailija onnistuu hienosti maalaamaan kuvan siitä kultaisesta häkistä, johon pörssiyrityksen johtaja on vangittu. Omaisuutta on, valtaa on, mutta vapaus on riistetty.

Kontrastin johtajille luo autonkuljettaja Armas, tavallisen rahvaan edustaja, jonka ainoat huolet elämässä on ratkaistavissa rahalla, ja vieläpä hyvin tarkalla summalla. Autonkuljettaja on puettu lähes samoin kuin johtaja, he lliikkuvat samalla autolla ja saman matkan, mutta elämät ovat niin kovin erilaisia. Molemmat kadehtivat toisiaan, mutta tuskin olisivat silti valmiita vaihtamaan osiaan.

Jumalan sana on varmaa Hotakaista heti ensisivuilta alkaen. Tyylissä ja ilmaisussa on jotain omintakeista, mikä ansioksi luettakoon. Kirjailija tekee havaintoja nykyajasta ja kapitalismista ja ottaa niihin kantaa. Päähenkilö on kiinnostava hahmo kärkevine mielipiteineen, joita ei voi julkisuudessa lausua. Jos tällaisia ihmisiä on oikeasti olemassa, niin sitä emme saa koskaan tietää. Tämä kirja on luettava juuri nyt, ja uudestaan 20 vuoden kuluttua. Se on kuvaus juuri tästä hetkestä, ja aikanaan tulee arvatenkin tarjoamaan hauskan aikamatkan menneisyyteen.

Jään mielenkiinnolla odottamaan, saanko 1.9.2012 kirjoittaa jo Hotakaisen seuraavasta kirjasta :)

Kati Saurula: Koiruohon kaupunki

2011-08-28T16:40:00.001+03:00

Kati Saurula: Koiruohon kaupunki

Arktinen Banaani 2011, 288 sivua.

Tähän saakka olen aina arvostellut kirjan samana päivänä kuin olen sen lukenut, mutta nyt tuli viimein se poikkeus. Synttäriarvonnan suorittaminen lukuisine kolikonheittoineen sai tietokonekiintiöni kerralla täyteen, ja niinpä tämä tulee "vasta" nyt.

Ilmestyessään Koiruohon kaupunki meni minulta kokonaan ohi, enkä toisaalta muista lukeneeni Arktiselta banaanilta muutenkaan mitään muuta kuin Viivi & Wagnereita. Kirjan ensimmäiset satakunta sivua käsittelevät Tshernobylin onnettomuutta tarkastellen sitä fiktiivisten työntekijöiden kannalta. Tämä osuus oli oikein antoisa, etenkin kun en ole aiemmin tapahtumiin tutustunut. Henkilöhahmot eivät oletettavasti ole todellisia, mutta on helppo kuvitella, miten jähmeä organisaatio on käytännössä pakottanut yksittäiset ihmiset toinen toistaan vakavampiin turvallisuussääntörikkomuksiin, kun kukaan ei ole yksinään uskaltanut nousta esimiehiään vastaan. Tämän onnettomuusosuuden rinnalla kannattaa lukaista myös Wikipedian kuvaus tapahtumista, jos ei muuten niin jo vertailun vuoksi nykyaikaiseen ja länsimaiseen ydinvoimalaan nähden.

Loppuosa kirjasta onkin jännityskertomusta. Nadja on nykypäivänä nelikymppinen IAEA:n työntekijä, jota askarruttaa äitinsä kohtalo. Äiti oli voimalassa työvuorossa juuri onnettomuuden hetkellä, mutta onnettomuus itsessään ei selittänyt katoamista. Koko jännitysosuus jää melko pliisuksi, sillä minulta kesti pitkään tajuta jo se, ettei ydinvoimalaonnettomuus olekaan aiheena koko kirjalle, vaan se ainoastaan tarjoaa puitteet niille tapahtumille, joita myöhemmin selvitellään. Jännitystäkään ei oikein tahdo muodostua, vaikka tapahtumat äityvät vauhdikkaiksikin aikanaan. Lukijana minulla oli läpi tarinan sellainen tunne, että Nadja olisi voinut jättää kaiken tutkimisensa sikseen milloin vain, eikä se olisi ollut hänelle itselleenkään mitenkään iso juttu. Jos ei päähenkilö itsekään suhtaudu kirjan mysteeriin intohimoisesti, niin miten lukijakaan voisi?

Alkuosa oli minun makuuni erinomainen, yhdistellen mielenkiintoisia seikkoja niin ydinvoimalan toiminnasta kuin neuvostoliittolaisesta yhteiskunnastakin. Olisin jaksanut hyvin lukea aihetta paljon pidempäänkin, ja minusta se olisi riittänyt kantamaan kirjan kokonaisuudessaan. Nyt jäi sellainen tunne, että tarinan viitekehystä varten ammuttiin tykillä - tai suorastaan ydinaseella - kärpästä, jonka surina oli vaimeanpuoleista. Kirjan kansikuva antoi odottaa jonkinlaista kuvausta myös Tshernobylin nykytilasta, ja se mahdollisuus jäi käyttämättä lähestulkoon kokonaan.

Synttäriarvonnan tulokset

2011-08-27T19:26:00.001+03:00

Arvonta on suoritettu onnistuneesti. Kolikkoa piti heittää aika monta kertaa, mutta lopulta onnetar suosi Jossua ja Mariaa lahjakortein ja Sallaa sekä Ninoa lohdutuspalkinnoin. Pyydän kutakin lähettämään osoitteensa sähköpostitse osoitteeseen jorio (at) iki.fi. Onnea voittajille!

Arvonnan kulku

Käyttämäni tasapuolinen kolikkoarvontatapa toimii seuraavasti:

Arvat on jaettu taulukkoon, jossa on 2^n riviä. Ensimmäisellä heitolla valitaan taulukosta alempi tai ylempi puolisko. Seuraavalla heitolla valitaan jäljelle jääneestä puoliskosta ylempi tai alempi puolikas. Samaa jatketaan, kunnes vain yksi rivi jää jäljelle. Jos sillä rivillä on nimi, niin hän on ko. arvonnan voittaja. Jos taas rivi on tyhjä (koska arpoja ei ole tasan 2^n kappaletta), niin se koko arvonta on mitätöitävä.

Sillä, miten arvat on taulukkoon jaettu ei ole merkitystä, mutta olen silti jakanut ne melko tasaisesti muuten vain.

Kolikon puolueellisuus voidaan eliminoida vaikkapa näin:

Yhtä tulosta (ylempi/alempi) varten heitetään kaksi heittoa. Valitaan kruuna+klaava -yhdistelmä vastaaman ylempää ja klaava+kruuna -yhdistelmä vastaamaan alempaa puoliskoa. Jos tuleekin kruuna+kruuna tai klaava+klaava, niin tulos on mitätön. On huomattava, että tällä menetelmällä heiton tulos on tasapuolinen riippumatta siitä, miten paljon kolikko puoltaa. Vaikka klaava tulisi vain joka sadannella heitolla, olisi tämä silti toimiva tapa, ainoastaan mitätöityvien heittojen lukumäärä kasvaisi kovin suureksi.

Seuraavassa taulukossa on esitetty tarvittavien neljän arvonnan eteneminen. Tummalla merkityt ruudut vastaavat niitä, jotka tulivat valituksi ko. valinnalla, ja arvontoja on siis neljä peräkkäin. Arvonnoista toinen piti uusia peräti neljästi, muut osuivat heti ensimmäisellä yrityksellä arvan kohdalle.

Taulukko löytyy tämän linkin takaa. Aluksi tarkoitukseni oli saada koko taulukko tälle sivulle, mutta bloggerin editoria ei ole tehty sellaista varten.

Pasi Lampela: Kiusaajat

2011-08-22T21:52:00.000+03:00

Pasi Lampela: Kiusaajat

WSOY 2011, 123 sivua.

Pasi Lampela on entuudestaan tuttu novellikokoelmistaan Hellekausi ja Kuolemansairauksia. Minun mielestäni debyytti romaanikirjailijana jää edelleen tekemättä, sillä tässä on kyseessä pienoisromaani. Vähäinen sivumäärä on katkottu parin-muutaman sivun pätkiin, mikä edelleen vähentää tekstin määrää. Nopealukuisuudessaan tämä sijoittuukin minun arvostelemistani kirjoista top viiteen, sillä vielä yksi kappale -ilmiö on vahvasti kuvassa mukana.

Päähenkilö Tuomas on noin 18-vuotias, takana on lukion kolmas luokka, ja edessä on kesä enon huvilaa hoitamassa ja ympäristöä kunnostamassa. Lukiovuosi ei ole päättynyt tavalliseen tapaan yo-kirjoituksiin, vaan keskeytynyt talvella mielenterveysongelmiin. Kirjan nimestä voisi päätellä kiusaamisen olevan hallitseva teema, mutta tässäpä sillä ei mässäillä lainkaan vaan pidetään yllättävänkin vahvasti taka-alalla. Lukijalle ei kerrota mitä kaikkea Tuomas on joutunut kokemaan, selvää on vain se, että kokemukset ovat ylittäneet sietokyvyn. Kirjan tapahtumat sijoittuvat parin kesäkuukauden ajalle, siihen kriittiseen vaiheeseen joka tulee määräämään miten Tuomaksen loppuelämä rakentuu suhteessa hänen ongelmiinsa. Pojasta tulee joko mies tai potilas.

Saatuani kirjan päätökseen minun oli pakko palata lukemaan muutamia kohtia vielä uudestaan. Teen sellaista äärimmäisen harvoin, mutta nyt se oli paikallaan eikä edes häirinnyt yhtään. Piti tarkistaa, mitä niissä kohdissa tarkalleen sanottiinkaan ja mitä ajattelin niiden tarkoittaneen. Insinööri tykkää selkeydestä ja kaihtaa arvaamaan pakottamista, mutta tässä tapauksessa omien päätelmien tekeminen oli vain hyvä asia. Myös siitä tykkään, että lukemisen jälkeenkin mieleen pulpahtaa vielä oivalluksia, kun alitajunta on tehnyt työnsä ja pureksinut tarinaa osaltaan.

Luulen, että tämän jälkeen minun täytyy lukea myös se Lampelan ensimmäinen kokoelma Hellekausi, sillä tähän kirjaan tykästyin. Jotain erikoista tässä täytyy olla, kun pituuskin on hyvä juuri tällaisena. En voi välttyä ajatukselta, että novellisti on nyt kirjoittanut ylipitkän novellin, ja onnistunut siinä erinomaisesti!

Ferdinand von Schirach: Rikoksia

2011-08-21T17:07:00.001+03:00

Ferdinand von Schirach: Rikoksia

Suomennos: Raija Nylander

Atena 2011, 210 sivua.

Rikoksia kertoo 11 valikoitua tositarinaa on saksalaisista oikeusjutuista. Kirjoittaja on toiminut asianajajana vuodesta 1994, eivätkä kaikki tapaukset ole lainkaan niin yksioikoisia kuin lainsäätäjät saattavat ajatella. Juuri se onkin tapausten yhdistävä tekijä: niissä kaikissa on jotain epätavallista, ja usein lukijan symJa patiat käännetään syytetyn puolelle.

Mieleni tekisi kovasti kuvailla paria tapausta, mutta sitä olisi kovin vaikea tehdä paljastamatta samalla koko tarinan ideaa, ja minä ainakin nautin näissä juuri siitä yllätyksellisyydestä, ettei ollut etukäteen selvää, millainen tuomio tai lopputulos tulee olemaan. Epämääräisesti voin kuitenkin todeta, että mm. julma murhaahakin voi saada sympatiat puolelleen. Erityisen paljon pidin kertomuksesta, jossa kaksi äärimmäisen vastenmielistä rähinöitsijää kohtasivat kirjaimellisesti elämänsä yllätyksen. Ja kymmenlapsisen ulkomaalaistaustaisen perheen kaksoiselämää elävä kuopus näyttää, miten oikeudenkäyntiä manipuloidaan.

Kerronta on tyyliltään hyvin selkeää, jo muutaman rivin perusteella on ilmeistä, kenen puolella kulloinkin kuuluu olla. Mieleeni tulivat Jens Lapiduksen kirjat, mikä taas sai miettimään, onko tyyli jotenkin ominaista asianajajille. He arvatenkin lukevat (ja tuottavat?) juttuihin liittyviä kuvauksia, jotka varmaankin kirjoitetaan hyvin asiallisella tavalla.

Tämä oli oikein viihdyttävä kirja, olisin mielelläni lukenut enemmänkin. On hauskaa todeta jälleen kerran, miten totuus on tarua ihmeellisempää. Jos näitä yrittäisi muuttaa vielä ihmeellisemmiksi fiktion keinoin, niin uskottavuus joutuisi jo erittäin kovalle koetukselle. Asianajajilla kautta maailman riittäisi kerrottavaa, mutta yleensä siihen ei taida olla lupaa. Se on lukevan yleisön tappio.

Synttäriarvonta

2011-08-19T08:42:00.001+03:00

Blogini saavuttaa tänään yhden vuoden iän. Päättäessäni aloittaa bloggaamisen kuvittelin kirjoittavani etupäässä ruoasta, mutta se osoittautui pahemman kerran virheelliseksi odotukseksi. Ruokaa on kyllä kiva laittaa ja jaksan innostuakin siitä kovasti, mutta syöminen houkuttelee kuitenkin huomattavasti enemmän kuin annosten kuvaaminen, ja ilman kuvia ruoista on aika turha kirjoittaa. Niinpä kirjat varastivat nopeasti koko shown, eikä sitä ole tarvinnut katua :)

Vuoden aikana on arvosteluja ehtinyt tulla 98, mikä on suunnilleen kaksi kertaa enemmän kuin aloittaessani kuvittelin. Silti missään vaiheessa ei ole tuntunut siltä, että olisin jotenkin kiirehtinyt lukemista; se on vain ollut kivaa ja uusia kirjoja haluaisi aina vain päästä valitsemaan ja aloittamaan.

Ehdottomasti hauskin ilmiö, joka bloggaamisen myötä on vastaan tullut, on se hieno yhteisöllisyys, joka täällä kirjablogistien joukossa vallitsee. Kustantamojen järjestämät tilaisuudet ovat olleet otollisia paikkoja nähdä muita ihan oikeassa maailmassa, mutta Suomenlinnan piknik oli kuitenkin ihan omaa luokkaansa. Kiitoksia kollegoille siitä, että olette olemassa!

Arvonta

Synttärien kunniaksi järjestän arvonnan. Palkintoina on kaksi 20 euron lahjakorttia Akateemiseen kirjakauppaan. Lohdutuspalkintoina on kaksi kappaletta Anna Tommolan tuoretta novellikokoelmaa Seitsemäs käsiala. Kirjat ovat aivan uusia ja avaamattomia.

Arvonta on kohdistettu vain rekisteröidyille lukijoilleni, joten jos et ole lisännyt itseäsi tuohon oikessa reunassa olevaan joukkoon, niin tässä olisi yksi syy lisää tehdä niin. Arvontaan osallistutaan tuttuun tapaan kommentoimalla tätä viestiä, mistä saa kaksi arpaa. Yhden lisäarvan saa linkittämällä arvontaan omassa blogissaan.

Osallistumisaika päättyy lauantaina 27.8. klo 18.00, minkä jälkeen suoritan arvonnan kolikkoa heittämällä. Miten se tapahtuu tasapuolisesti, selviää aikanaan. Edes kolikon puolueellisuudesta ei tarvitse olla huolissaan, sillä arvontamenetelmä tulee eliminoimaan senkin :)

Arvonta on päättynyt, suoritettu ja tulokset löytyvät täältä. Kiitoksia kaikille osallistujille!

Anna Tommola: Seitsemäs käsiala

2011-08-16T20:21:00.000+03:00

Anna Tommola: Seitsemäs käsiala

WSOY 2011, 170 sivua.

Seitsemäs käsiala on Anna Tommolan esikoisnovellikokoelma. Minusta novellikokoelmista on vaikea keksiä sanottavaa, jollei vastaan ole tullut jotain aivan ilmeistä, kuten että jokin ei toiminut tai toimi erikoisen hyvin. En keksinyt myöskään yhdistävää tekijää novellien välille, eikä sen paremmin ole näyttänyt selviytyvän takakannen tekstin laatijakaan: "Anna Tommola kirjoittaa elämänhajuisia tarinoita Helsingistä ja nykypäivän Suomesta." Kyseessä on siis vain joukko tarinoita.

Kuten usein käy, jotkut tarinat nousevat muiden yläpuolelle. Tällä kertaa ne heikommat lenkit jäivät minulle hyvin mitäänsanomattomiksi, totta puhuakseni en edes olisi muistanut niitä lunttaamatta sisällysluettelosta. Onneksi vahvatkin lenkit ovat monikossa, neljä kappaletta jäi mieleeni. Kaikkein parhaaksi nostan "Kaikki sinne jäi" -nimisen kertomuksen, jossa varusmiesnainen löytää jotain yllättävää vartioidessaan varuskunnassa olevaa hylättyä vajaa. Herkullinen on myös heti seuraavana tuleva "Pääsiäistanssi", jossa on virpojien vuoro yllättyä. Ne muut kaksi ovat kokoelman nimitarina sekä "Sieniä".

Jos vain kaikki novellit olisivat miellyttäneet yhtä paljon kuin nuo neljä mainittua, niin käsissä olisi ollut mieleenpainuvan hyvä kokoelma, tällaisenaan se painuu minun kirjanpidossani harmaaseen keskikastiin. Kannustan kuitenkin kirjailijaa jatkamaan valitsemallaan tiellä.

Makoisa tunnustus!

2011-08-15T16:06:00.001+03:00

Sain Hreathemukselta tämän tunnustuksen, joka on viime päivinä myllertänyt läpi koko suomalaisten kirjablogien kentän. Pidemmittä puheitta asiaan:

Lempiväri: Jonkinlainen punainen se on. Ennemmin noita tummia sävyjä mitä taustaltakin löytyy kuin mitään pinkkiä. Lempiväri ei tarkoita sitä, että suosisin vaikkapa pukeutumisessani tai poliittisena värinä punaista, vaan se miellyttää silmää.

Lempiruoka: Tätä kysymystä pidän täysin kohtuuttomana. Ei ole mahdollista nimetä yhtä ruokaa yli muiden, vaan se on tietenkin ajan ja myös paikan mukaan muuttuva funktio. Yleensä se funktio suosii juustoja eri muodoissaan samoin kuin majoneesia. Kummassakaan tapauksessa 'kevyt' ei kuulu sen funktion arvojoukkoon.

Minne haluaisin matkustaa juuri nyt? Jos minun pitäisi ihan oikeasti matkustaa jonnekin juuri nyt, niin valitsisin jonkun suht. lähellä olevan kohteen, koska en tykkää istua pitkiä aikoja paikallani lentsikassa tai autossakaan. Etenkin lentokoneet on suunniteltu aika pienikokoisille matkustajille, ja jo minunkin kokoisellani alkaa olla tukalaa kun jalkoja ei voi pitää kuin kahdessa asennossa, jotka eivät juurikaan eroa toisistaan.

Koska minun ei tämän tunnustuksen kirvoittamana tarvitse oikeasti matkustaa minnekään, niin vastaankin jonkin kaukaisen kohteen. Minä haluaisin matkustaa Etelämantereelle juuri nyt. Ei tarvitsisi patikoida viimassa ja pakkasessa ja pimeässä minnekään, vaan ihan sellainen Etelämantereen turistikierros riittäisi, jossa katsottaisiin pikapuolisesti kiinnostavia nähtävyyksiä, kierrettäisiin mahdolliset kirkot tuhansien kilometrien päästä ja piipahdettaisiin paikallisessa kirjastossa. Jossain siellä on nimittäin ihan pakko olla myös kirjasto, jollain tutkimusasemalla tai jotain.

Suhtaudun penseästi ketjukirjeisiin enkä yleensä haluaisi välittää näitä juttuja eteenpäin, mutta tällä kertaa uteliaisuus vei voiton: lähetän siis haasteen eteenpäin Jannelle.

Janne Kuusinen: Hauskan miehen kirous

2011-08-14T11:56:00.002+03:00

Janne Kuusinen: Hauskan miehen kirous

Omakustanne 2011, 209 sivua.

Janne Kuusinen on osalle tuttu blogistaan Maailmassa monta, tosin julkisesti lukijuutensa tunnustaneiden vähäisestä määrästä päätellen ei kovinkaan suurelle osalle. Ko. blogi on kuulunut minun suosikkeihini jo hyvän aikaa, joten oli kiinnostavaa tutustua saman tekijän kirjaan.

Omakustanteet saavat aina varoitusvalot syttymään mielessä, mutta tähän kirjaan suhtauduin innokkaalla odottavaisuudella peläten lähinnä sitä, että kyseessä olisi vain joukko entuudestaan tuttuja blogimerkintöjä siirrettynä kirjan sivuille. Pelko osoittautui turhaksi, sillä kaikki kirjan tekstit olivat minulle uusia. Kirja siis rakentuu 1-5-sivuisista kirjoitelmista, joiden tyylilajia en ole kykenevä määrittelemään. Huumorista on joka tapauksessa kyse, ja suurimmassa osassa on yhdistävänä tekijänä verbaalinen kikkailu. Jonglööraus, tasapainottelu, voimistelu, sirkus.

Viimeisimmän Finlandia-voittajan, Nenäpäivän, kohdalla on puhuttu paljon uusien sanojen keksimisestä. Jotkut ovat siitä pitäneet, toiset eivät. Jälkimmäistä ryhmää kehotan suureen varovaisuuteen ennen Kuusisen kirjaan tarttumista, sillä tässä ei liene ainuttakaan sanaa, joka olisi jätetty kokonaan rauhaan. Jotkut kirjoitukset tuntuvat rakentuvan pelkästään tämän sananvääntelyn varaan, mitä en jaksanut kokea hauskaksi lukiessani kirjoituksia suuren joukon peräkkäin. Luultavasti blogista yksitellen parin päivän välein luettuna tilanne olisi toinen, mutta minulle ainakin tuli tässä yliannostus.

Vaikka sanakikkailu onkin leimallista itse kirjalle, ei se onneksi kuitenkaan kuulu kaikkiin teksteihin. Minun mielestäni parhaiksi kirjoituksiksi nousivatkin ne, joissa asia oli pääosassa eivätkä sanat. Juttujen taso tuntui nousevan mukavasti loppua kohti. Se onkin hyvä asia, sillä kirja pitäisi saada sulkea hyvällä mielellä, ja niin minulle kävi. Eniten pidin jutuista, jotka käsittelivät jotain yksittäistä ilmiötä hieman Mielensäpahoittajan tyyliin. Vahvuudeksi on luettava se, että ollessaan hauska, ei ilmiön käsittely tarvitse tuekseen vanhan katkeran miehen äänenpainoa, vaan se kantaa itsestäänkin.

Huumori on vaikea kirjallisuudenlaji, ja olen kokolailla varma siitä, että monet kokevat tämän kirjan pelkästään ärsyttäväksi. Suosittelenkin tutustumaan ensin kirjailijan blogiin, ja jos siellä olevat jutut uppoavat, niin on todennäköisempää ettei kirjakaan osoittaudu turhaksi hankinnaksi. Minä ainakin jatkan bloginkin parissa!

Lähiseutukirjastomatkailua: Entresse

2011-08-13T19:33:00.000+03:00

Edelliseen kirjastomatkailutekstissäni harmittelin kirjastojen heikkoa aukioloa lauantaisin. Samassa yhteydessä Katja suositteli käymään Entressen kirjastossa, ja koska tiesin sen olevan avoinna lauantaisinkin, oli se luonteva valinta tämänkertaiseksi kohteeksi.

Ensimmäinen huomionarvoinen seikka oli kirjaston sijainti; se löytyi Espoon keskuksesta, uudenoloisen kauppakeskuksen yläkerrasta, varsin läheltä juna-asemaa. Juuri näin kirjastot pitäisikin sijoittaa, sinne missä ihmiset ovat eikä jonnekin sivummalle, minne pitäisi mennä ja matkustaa varta vasten. Tällä tavoin voi suorastaan sanoa kirjaston tulevan ihmisten luo.

Jo ennen sisään astumista näkee uusikin kävijä lasisten seinien läpi, että lukusalit ovat erillään muusta kirjastotilasta, joten itseään ei tarvitse lietsoa hyssyttelymielialaan. Yleisilmeeltään kirjasto on hyvin avara. Sinne mahtuisi helposti rutkasti lisää hyllyjä ja pöytiä, mutta minusta tällainen väljä sijoittelu on todellista luksusta ja antaa koko kirjastosta erittäin miellyttävän kuvan.

Lasten osasto on päässyt erinomaiselle paikalle heti sisääntulon jälkeen. Se onkin fiksu valinta, sillä lasten kanssa liikkuva todennäköisemmin ei halua seikkailla minnekään takakulmaan. Toisaalta lastenosasto myös näyttää varsin edustavalta, ja minä ainakin tulin hety hyvälle tuulelle sen nähtyäni.

Lastenosaston yhteydessä oli myös lasten oma luku-/leikkisali, jonka ovenpielessä mainittiin satutuokioista. Myös tämä tila on lasiseinäinen, joten sinne jättämänsä lapsen näkee muualtakin kuin vain ovensuusta.

Kirjastossa oli monta erilaista salia, joiden kaikkien merkitystä en edes ryhtynyt selvittämään. Kaikki eivät varmaankaan ole pelkkiä lukusaleja, vaan muunlaistakin toimintaa lienee mahdollista kirjaston tiloissa järjestää.

Kaiken kaikkiaan Entressen kirjasto teki hyvän vaikutuksen ja olen hieman kateellinen niille espoolaisille, jotka saavat käyttää tätä peruskirjastonaan. En muista nähneeni Suomessa toista tämän veroista (vinkkejä saa antaa). Jos Helsinkiin joskus uusi pääkirjasto saadaan aikaiseksi, niin omaan rakennukseensa tehty vieläkin suurempi versio Entressen kirjastosta olisi jotain sellaista, johon en äkkiseltään osaa keksiä parannettavaa. Joku toinen voisi ehkä kaivata kahvilaa, mutta se ei minusta enää kuulu varsinaisen kirjastotoimen piiriin.

Kari Nenonen: Ken kuolleita kutsuu

2011-08-10T23:46:00.001+03:00

Kari Nenonen: Ken kuolleita kutsuu

Book Studio 1991, 200 sivua.

Kotimainen kauhukirjallisuus kuulostaa lajilta, jonka edustus ei ole kovin laajaa tai sitten se on vain pysytellyt hyvin piilossa. Hämmästyin löytäessäni kantakirjastostani Malmilta hyllyn päädystä sanan "kauhu", mutta edestä päin katsoen paljastui karu totuus: kirjoja ei ollut edes yhtä hyllyllistä. Niinpä Morren kirjoittaessa tästä kirjasta piti minunkin siihen tarttua oitis, tai siis niin pian kun se Helmetin ainoa lainattava kappale ehti vapautua ja saapua minun noudettavakseni.

Kirjan päähenkilö Jokke kirjoittaa itse tietokoneohjelman, joka laatijansa yllätykseksi näyttää osoittavan paljon enemmän älyä kuin oli suunniteltukaan. Siinä vaiheessa, kun ohjelman ennustukset alkavat toistuvasti käydä toteen ja ihmisiä kuoleskella ympärillä, alkaa myös yllätys muuttua peloksi.

Softainsinöörinä tykkäsin kovasti siitä nostalgisesta tunteesta, minkä 80-luvun lopun tietokoneiden kuvaus nostatti. Samaisesta syystä joudun myös suhtautumaan hieman kriittisesti kirjan ohjelmistokehityspuoleen, sillä tosiasia on, että jos ohjelma alkaa käyttäytyä tavalla joka kirjassa kuvataan, ei sen kirjoittaja suinkaan epäile ensimmäisenä yliluonnollista ilmiötä, vaan varmistuu ohjelmansa toiminnasta mm. kitkemällä satunnaisuuden pois käytöstä. Toinen moka kirjoittajalle on sattunut, kun yksi päähenkilöistä menee heti juhannuksen jälkeen metsään keräämään suippumadonlakkeja, joiden kasvukausi alkaa elokuun lopussa eikä se silloinkaan tapahdu metsässä.

Nenonen on kirjoittanut mm. Finnwest-länkkäreitä, joita minäkin luin teininä. Seikka on helppo uskoa tämänkin kirjan pohjalta, sillä jotain yhteistä kirjoitustyylissä on. Kirjan perusidea on hyvä ja omaperäinen, ja minusta "pelkän" tietokoneohjelman käyttö kauhun lähteenä olisi riittänyt pidemmällekin. Se olisi kylläkin vaatinut enemmän rohkeutta kustantajalta, sillä lopputulos olisi siirtynyt kauemmas perinteisestä kauhusta. Kauhuksi tämän voi hyvällä syyllä lukea, sillä selvästi pelottavammalta tarina paikoitellen tuntui kuin viime aikoina katsomani elokuvat, joihin kuuluu mm. Saw-sarja, Hellraiser, Omen ja Manaaja. Puutteistaan huolimatta ihan hyvä kirja. Kourallinen lisäpisteitä siitä, että takaa-ajoa ei ole missään kohdassa eikä lopusta muutenkaan ole tehty hollywoodmaista.

Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty!

2011-08-08T14:20:00.000+03:00

Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty! - Kontrolliyhteiskunnan lapset

Atena 2011, 158 sivua.

Leikkiminen kielletty! on puheenvuoro yhteiskunnan suhtautumisesta lapsiin. Se esittää monia hyviä kysymyksiä, jotka jälkikäteen tuntuvat itsestään selviltä, mutta silti ne täytyy lukea kirjasta. Esimerkiksi: "Miksi lapseen suhtaudutaan kuin keskeneräiseen projektiin, joka pitäisi saada valmiiksi sovitussa aikataulussa?" Tai: "Miksi rakastamme lasta vain sellaisena, jollaiseksi me haluamme hänet muuttaa?" Sekään ei ole itsestään selvä ajatus, että kasvatuksen tarkoitushan on muuttaa lasta, muuten mitään kasvatusta ei tarvittaisi. Kasvatus puolestaan koetaan siksi projektiksi, jonka tulee edetä ennalta laaditussa aikataulussa ja päätyä pääasiassa ulkopuolelta säädettyyn lopputulokseen. Jos ei projekti valmistu hyväksytysti ja ajoissa, koetaan tulos(!) jotenkin epäonnistuneeksi. Aivan kuin ihmiset olisivat teollisuustuotteita. Se ajatus tosin istuu aika mukavasti tehokkuusyhteiskuntaamme, jossa suunnilleen kaikkea mitataan rahassa.

"Maassamme on yli miljoona ikävähemmistöön kuuluvaa kansalaista, jotka elävät enemmän tai vähemmän totalitaarisessa todellisuudessa. Heidän sananvapautensa on suppeampaa kuin alkuperäisväestön, heidän liikkumistaan julkisilla paikoilla rajoitetaan ja heidän mielipiteensä ja kokemuksensa voidaan kokonaan sivuuttaa niinkin isoissa kysymyksissä kuin heidän sulkemisessaan laitoksiin. Heiltä vaaditaan kuuliaista läsnäoloa massakoulutustehtaissa, joissa heidän yksilöllisyyttään ei kyetä huomioimaan."

Tuo katkelma ei ole peräisin mistään sci-fi -dystopiasta, vaikka se pienellä muokkauksella sopisikin hienosti suoraan sellaisen kirjan takakanteen. Katkelma on kärjistetty, mutta viime kädessä kyse on vain näkökulmasta, miten asioita halutaan katsoa. Ihmisten tasa-arvosta puhutaan paljon, mutta kukaan ei tosissaan edes ajattele koko käsitteen koskevan muita kuin täysi-ikäisiä. Miksi? Haastan lukijan ihan tosissaan miettimään ja vastaamaan itselleen tuohon kysymykseen. Perustelut, jotka eivät perustu traditioon tai huoltaja-huollettava -suhteeseen eivät välttämättä kestäkään kriittisempää tarkastelua.

Laajarinne onnistuu käsittelemään aiheensa tiiviimmin kuin olisin odottanut, sillä 150 sivua on kovin vähän ottaen huomioon aiheiden lukumäärän. Sen vuoksi sitä onkin pidettävä keskustelunavauksena. Jos ja kun keskustelu aiheesta herää, niin näen jo sieluni silmin joukon luutuneisiin asenteisiin perustuvia kommentteja, jotka pitävät koko aihetta turhuutena. Keskustelu jakautunee nopeasti rintamalinjoihin sen mukaan, mitä osapuolet ymmärtävät vaikkapa seuraavasta katkelmasta:

"Tuuli-mummo: Näytäs. Mitä sinä olet piirtänyt?
Virpi (3 v.): Tässä on Tuuli-mummo.
Tuuli-mummo: Mikä sillä on naamassa?
Virpi: Parta.
Tuuli-mummo: Mutta eihän minulla ole partaa!
Virpi: Tässä kuvassa on.
Tuuli-mummo: No ei ole kyllä ollenkaan oikean näköinen. Ei ole oikein hyvä kuva.
Virpi keskittyy hetkiseksi piirtämään ja parantelemaan vanhoja kuvia.
Virpi: Kato! Sohva. Silläkin on parta.
Tuuli-mummo: Höh. Onpas kummallinen sohva.
Virpi: Ja äiti. Silläkin on parta!
Tuuli-mummo: Älä viitti, ei sinun äidilläsikään ole partaa.
Virpi: Ja tässä on kukka, ja talo, ja aurinko ja hame. Niillä on kaikilla parta!
Tuuli-mummo: Ihan tyhmiä kuvia, nyt mä en enää jaksa."

Toisen mielestä katkelman ydin on raivostuttavassa kakarassa, joka yrittää vain ärsyttää. Ja toisen mielestä ydin on kaavoihin kangistuneessa mummossa, joka ei kykene vapauttamaan katsantokantaansa siten, että voisi hyväksyä kuvassa esitettävän muutakin kuin ehdotonta realismia.

Olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten kiinnostavaa luettavaa tämä olikaan. Lisäksi toivon, että se sai minut ajattelemaan asioita edes vähän enemmän lapsen kannalta. Minä ainakin olen kateellinen Virpin ajattelun vapaudelle!

Arto Salminen: Paskateoria

2011-08-07T13:40:00.000+03:00

Arto Salminen: Paskateoria

WSOY 2001, 149 sivua.

En malttanut odottaa täyttä viikkoakaan, ennen kuin tartuin seuraavaan Salmiseen. Jos lukemista haluaisi tosissaan säästellä, niin paras tapa olisi varmaankin samanlainen kuin laihduttaessa, eli jättäisi kirjat kirjaston hyllyyn. Nyt vähän kaduttaa, kun olen viikon sisään ahnehtinut jo kolmanneksen tästä nopeasti ehtyvästä luonnonvarasta.

Paskateorian pääosassa on iltapäivälehden toimittaja Antti Suurnäkki, joka haluaisi kirjoittaa juttuja yhteiskunnallisista asioista ja epäkohdista. Hän näkee ympärillään asioita, joita olemme tottuneet pitämään tavallisina ja arkipäiväisinä, vaikka niin ei tarvitsisi olla. Yhteiskunnan rapistumisen sijaan päätoimittaja kuitenkin vaatii juttuja, jotka myyvät: missin yllätysraskaus, narkkariäiti tappoi vauvansa, formulakuskin tempaus syöpälasten hyväksi. Suurnäkki yrittää miellyttää pomoaan, mutta lopputulos ei ole oikein toivottu, sillä hänen ja yleisön oletettu uutismaku eivät tahdo kohdata.

Nähdäkseni Paskateoria kritisoi sekä keltaista lehdistöä että etenkin lehtien lukijakuntaa, sillä lehdethän julkaisevat sitä mikä myy. Kysyttäessä kukaan ei tunnu tilaavan seiskoja, mutta silti niiden levikki on ties kuinka paljon ja kaikki tietävät jos niissä julkaistaan repäisevä häväistysjuttu. Journalismin taso voi olla rajattoman alhaalla, mutta silti ne lehdet ovat parturissa ja pitseriassa pinon päällimmäisinä ja kannet repaleisiksi selattuina.

Toisaalta kirja kritisoi myös kaikkia niitä asioita, jotka jäävät kirjoittamatta näiden myyvien juttujen takia. Niiden kohdalla kritiikki ei kohdistu siihen kirjoittamattomuuteen, vaan siihen että asiat ylipäätään ovat olemassa eikä niihin puututa. Teksti on armottoman realistista, jopa inho-. Ja juuri siksi nämä kirjat ovat niin hyviä.

Tykkäsin Turvapaikasta kovasti, mutta Paskateoria on vielä parempi. Erottavana tekijänä on mm. Salmisen käyttämät ilmaisut, jotka ovat jälkimmäisessä nousseet uudelle tasolle. Heikkous on molemmissa kirjoissa sama: kirja loppuu pahasti kesken. Jouduin sortumaan pieneen kikkailuun, jotta en olisi lukenut sitä kerralla loppuun. Mielestäni kyseessä on pienoisromaani pituudeltaan, mutta laadultaan se on täyttä tavaraa.

Salmiset tulevat loppumaan pahemman kerran kesken, joten jos joku suinkin tietää samantyyppisen kirjailijan, niin vinkkejä otetaan kiitollisena vastaan!

Lähiseutukirjastomatkailuako?

2011-08-06T13:34:00.001+03:00

Edellinen lähiseutukirjastomatka jäi lainojen osalta sen verran puutteelliseksi, että sain päähäni ex-tempore yrittää tänään uudestaan. Nythän on jo tukevasti elokuu, eikä enää ole häiriötä heinäkuussa sulkeennuksissa olevista kirjastojen ovista. Niinpä avasin Helmetin sivun ja aloin laatia listaa siitä, kuinka paljon Don Rosan ankkasarjiksia on hyllyssä missäkin kirjastossa. Sitten katsomaan aukioloajoista, olisiko jonkun kirjaston kohdalla kenties niin, että se olisikin suljettu viikonlopun takia. Kyllä oli, aukiolotilasto onkin perin karua luettavaa: Helmetin yhteensä 65 kirjastosta ainoastaan yhdeksän on auki lauantaina (lehtisalia en laskenut mukaan)!

Mikä ihmeen äly tässä nyt on, kun ovet eivät aukene silloin kun lukuaikaa ja etenkin kirjastovierailuaikaa runsaimmin olisi? Kuten arvata saattaa, nuo yhdeksän kirjastoa eivät ole sellaisia, joissa olisi kaivattuja sarjakuvia hyllyssä, joten retki niihin ei täyttäisi tarkoitustaan. Eikä se hyllytilanne mikään ihme ole, sillä tokihan noin hyvät sarjikset on kaikki lainattu jo edellisinä lauantaina.

Se ainakin tuli selväksi, että jos aion vielä lähiseutukirjastomatkailua harrastaa Helmetin kirjastoihin viikonloppuaikaan, niin kohde tulee olemaan Entresse Espoon keskuksessa, koska se on ainoa jossa en ole jo käynyt. Asuakseni 65 kirjaston vaikutuspiirissä ei tilanne juuri naurata.

Iceberg Slim: Parittaja

2011-08-05T17:53:00.000+03:00

Iceberg Slim: Parittaja

Suomennos: Henry Lehtonen

Sammakko 2011, 332 sivua.

Parittaja on julkaistu alun perin vuonna 1969, mutta ilmeisesti suomennettu vasta nyt. Kyseessä on jonkinasteinen kulttikirja, jota voisi pitää enemmän tai vähemmän menestyneen parittajan elämäkertana. Yleensäkin elämäkerroissa on mielenkiintoa vain silloin, jos ihminen on tehnyt jotain merkittävää tai kiinnostavaa. Parittajan "työ" ei takuulla ole merkittävää, mutta kiinnostavaa se on. Kyseessä on sen verran häikäilemätön rikollinen ja sellaiselta alalta, joka ei tyypillisesti tartu kynään raapustaakseen muistelmiaan, saati sitten että tekisi sen niin hyvin että tekstiä voisi julkaista kirjanakin.

Kertomus alkaa Slimin lapsuudesta, joka ei ole aivan ruusuinen. Ennen parittajan uransa alkua hän ehtii jo olla kasvatuslaitoksessa, joka nimestään huolimatta kuulostaa lähinnä vankilalta, ja vieläpä karulta sellaiselta. Merkittävin tapahtuma parittamista edeltäviltä ajoilta on epäilemättä se, että Slim pääsee 15-vuotiaana opiskelemaan collegeen vieraan ihmisen rahoituksen turvin, mutta jostain loppuun saakka hämärän peittoon jäävästä syystä kääntää selkänsä opinnoille ja ryhtyy hankkimaan rahaa laittomin keinoin.

Tästä vaiheesta eteenpäin tapahtumia kerrotaan paikka paikoin melko tarkkaankin, etenkin paritusuran alkuvaiheet ovat tarkan syynin alla. Välillä taas hypitään pitkienkin aikojen yli vain muutamalla lauseella. Elämänmeno vaikuttaa hyvin kaksijakoiselta: joko eletään makeaa elämää täysillä tai sitten ollaan pohjamudissa vankilassa. Välimuotoja ei ole, ainoastaan lyhyt ramppi joka väistämättä johtaa jompaankumpaan. Rahasummat, joista Slim menestyessään puhuu kuulostavat niin suurilta, että joku vähänkin suunnitelmallisuutta omaava ihminen säästäisi helposti ja nopeasti summan, jolla voisi jäädä viettelemään leppoisia eläkepäiviä jo 28 vuoden kunnioitettavassa iässä. Valitettavasti vain kokaiini ja yletön rahantuhlaus ei siihen elämään kuuluisi, ja siksi se kaiketi kuulostaa parittajan korvaan tylsältä.

Siinä missä parittajan elämä kuulostaa kaksijakoiselta, on sitä myös kirjailijan kerrontatyyli. Kaikki on joko valtavaa ja upeaa tai surkeaa ja ei-mitään. Minkäänlaista keskinkertaisuutta ei näytä olevan olemassa. Mieleen tuli Jens Lapiduksen Rahalla saa ja Siisti kosto, jossa kaikki myöskin tuntuvat olevan valtavia tai vieläkin valtavampia. Parittajat ovat joko kaupungin ykkösiä, aivan vaanimassa ykkösen kannoilla tai eivät mitään, pelkkiä mitättömyyksiä. Ihmisten puhetapa puolestaan on kovin tylsää, sillä siinä näyttää olevan vain yksi asento, joka ei suomennu kauhean hyvin. Elokuvana samaa tekstiä on vaikea ajatellakaan suomeksi, sillä samat vuorosanat puhuttuina saisivat tuntemaan vain myötähäpeää. Englanniksi ne on kylläkin helppo kuvitella.

Kaikkein eniten minua häiritsi kirjassa se tapa, jolla prostituoituihin suhtaudutaan. Tuntuu aivan siltä kuin heitä ei pidettäisi ihmisinä lainkaan. Slimiä ei näytä haittaavan tippaakaan se, että kokeneempi parittaja neuvoo häntä tekemään metallisesta henkarista piiskan ja pieksemään huoransa sillä, vaan hän ainoastaan ihastelee miten toinen voikin olla niin fiksu että tietää noinkin näppärän ja tehokkaan tavan. Tämä prostituiutujen ihmisarvottomuus kuulostaa entistäkin kummallisemmalta siinä valossa, että tummaihoiset ovat selkeästi valkoisten jälkeen tulevia kakkosluokan kansalaisia ja joidenkin perheissä on vielä tuoreessa muistissa hurjia tapahtumia etelävaltioissa, missä ainoa oikeus on ollut valkoinen. Tätä seikkaa, että sorretuista tulee tilanteen tullen itsekin sortajia, en pidä mitenkään uskomattomana, ihmettelen vain mistä se oikein kumpuaa.

Toinen asia, jota olisin toivonut käsiteltävän enemmän oli opintojen hylkääminen. Saadessaan collegepaikan Slimin tulevaisuus näytti huomattavasti paremmalta kuin sitä ennen olisi voinut ounastella, eikä hänellä ole mitään perusteita uskotella edes itselleen ajautuneensa rikolliseksi olosuhteiden pakosta. Kouluttautumalla hän olisi voinut hankkia mukavan elannon rehellisin keinoin, joten kyse todellakin oli omasta valinnasta.

Parittaja ei ole mikään kirjallinen herkkupala eikä se vetänyt minua puoleensa mitenkään ihmeellisesti. Suurin vahvuus liittyy siihen todenmukaiseen kuvaan, jonka se piirtää parittajan työstä pohjoisessa USA:ssa 40-50-luvuilla.

Arto Salminen: Turvapaikka

2011-07-31T11:30:00.002+03:00

Arto Salminen: Turvapaikka

WSOY 1995, 131 sivua.

Arto Salminen oli minulle tuntematon suuruus, mutta Booksyn Ei-kuoren arvostelu sai innostumaan. Kirjastoretkelläni olisin halunnut lainata tuon samaisen kirjan, mutta kun juuri sitä ei hyllyssä ollut, niin aloitin sitten kirjailijan esikoisromaanista Turvapaikka. Salla on arvostellut useita Salmisen kirjoja, mutta Turvapaikka näyttää häneltäkin vielä puuttuvan.

Turvapaikka kertoo pienellä paikkakunnalla olevasta SPR:n vastaanottokeskuksesta sen työntekijöiden näkökulmasta. Juonta kirjassa ei sanottavammin ole, vaan kerronta keskittyy kovin arkisiin asioihin. Pääasiassa asioita tarkastellaan yhden työntekijän silmin, ja hänen yksityiselämänsä muodostaa edes jonkinlaisen kaaren tarinaan. Kirjan vahvuus onkin siinä koruttomassa arjen kuvassa, jonka kirjailija piirtää. Keskuksen työntekijät ovat keskenään avoimen rasistisia, mutta suojelevat niin keskusta kuin sen asukkaitakin ulospäin. He tietävät totuuden, mutta näkevät samalla myös syyn sen takana.

Lukija puolestaan tulee yllätetyksi omasta rasistisuudestaan moneen otteeseen, mutta häntä ei siitä syyllistetä. Salla mainitsi Salmisen kirjojen vahvistavan perussuomalaisten kannatusta, ja siihen näkemykseen on helppo yhtyä. Kirjailija antaa kuitenkin heti samaan hengenvetoon avaimet niille, joilla on halua ymmärtää asiaa pakolaisten kannalta. Pakolaiset on tapana mainita kaikki yhtenä yksittäisenä ryhmänä, vaikka pelkästään yhdeltä mantereelta peräisin olevien ryhmien erot voivat olla päätähuimaavan suuria, saati sitten eri mantereiden. Käsi ylös, kuka ei lähtökohtaisesti ajattele Afrikasta tulevia pakolaisia pelkästään tummaihoisina tahi somaleina? Jo tässä kirjassa somaleiden lisäksi on lueteltu ghanalaisia, liberialaisia, zairelaisia ja nigerialaisia, ja kaikki nämäkin kansallisuudet poikkeavat toisistaan huomattavasti.

Turvapaikan ilmiselvä heikkous on lyhyys. 131 sivullaan se on pienoisromaani, mikä jää harmittamaan kovasti, sillä Salmisen tekstiä haluaa heti lisää. Olen varma, että tästä aiheesta olisi ollut helppo kirjoittaa pidempään vailla mitään vaaraa lukijan kyllästymisestä. Henkilöhahmojenkin käsittely jäi vielä sen verran suppeaksi, että mielenkiinto ehti kunnolla vasta herätä. On kovin harmillista tietää, ettei kirjailija ole enää keskuudessamme, sillä minulle jäi kova tarve lukea lisää hänen tuotantoaan. Kirjaston hyllyn edessä vaikutti siltä, etteivät muutkaan hänen kirjansa ole merkittävästi tätä esikoista pidempiä, joten viihdettä on kylläkin tiedossa, mutta ei kovin pitkäksi aikaa. Kirjailijan poismeno on lukijoille suuri menetys.

Albert Camus: Sivullinen

2011-07-30T16:57:00.001+03:00

Albert Camus: Sivullinen

Suomennos: Kalle Salo

Otava 2010, 160 sivua.

Lukion äidinkielenopettajani antoi meille abeille listan 28 kirjasta, jotka kannattaisi lukea jossain vaiheessa, ja Sivullinen on yksi niistä. Olen joskus kauan, kauan sitten lukenut Ruton, pääasiassa siksi, että se oli vanhempieni kirjahyllyssä ja nimi kiehtoi minua vuosien ajan ennen kuin vihdoin luin sen. Silloinkin luin sen sellaisenaan jääden tyystin paitsi kaikesta vertauskuvallisuudesta, mikä olisi varmasti parantanut lukukokemusta.

Sivullisen takakannessakin mainitaan romaani monitulkintaiseksi, mikä tuntuu hieman lannistavalta, sillä en ole kokenut olevani kovin hyvä oivaltamaan vertauskuvallisuuksia oikein. Senpä vuoksi lähdin lukemaan tätäkin ihan sellaisenaan liikoja pohtimatta. Jos jotain hoksaan, niin se olisi vain plussaa.

Kirjan juoni on yksinkertainen (ja kerrottu jopa takakannessakin): päähenkilö, Mersault, on noin 29-vuotias algerianranskalainen mies, joka tulee tappaneeksi miehen ja tuomitaan kuolemaan. Tapauksen tutkinnan ja oikeudenkäynnin aikana hän ei näytä puolustautuvan lainkaan, vaan toteaa tyynesti kaikkien todistajien lausuntojen pitävän paikkansa. Suuri osa kirjasta kuluu edeltävien tapahtumien kuvaukseen, jotta lukija voisi muodostaa oman käsityksensä oikeuden toteutumisesta.

Mitään mainittavampaa monitulkintaisuutta en itse hoksannut, mutta sen sijaan oikeudenkäynnistä nousi esiin hyvällä ja pahalla filosofointi. Syyttäjä maalaili Mersaultista kuvaa pahan ruumiillistumana, koska tämä oli suhtautunut niin välinpitämättömästi äitinsä kuolemaan, eikä toisaalta ollut osoittanut katumusta tekemästään tapostakaan. Voitiinko Mersaultin pahuus päätellä näiden yksittäisten seikkojen perusteella? Ja edelleen: voivatko hyvät ihmiset tehdä pahoja tekoja? Entä tekevätkö pahat ihmiset pelkästään pahaa? Jos tuomio yhdestä teosta langetetaan pääasiassa sen perusteella miten henkilö on toiminut toisessa yhteydessä, on tuomioistuimen mielestäni kyettävä vastaamaan noihin hyvää ja pahaa koskeviin kysymyksiin.

En pahemmin syttynyt tästä kirjasta, mutta uskon silti helposti, että joku toinen voi nimenomaan haltioitua siitä mainitusta monitulkintaisuudesta. Ylipäätään tällaiset teokset vaatisivat useamman lukukerran, eikä se taas ole minua varten. Minulle olisi selvästi mieluisampaa, jos samojen kansien välissä tarjottaisiin niitä tulkintavaihtoehtoja ja pohdintaakin. Sillä tavalla kirjan voisi jälleen lukea kerran alusta loppuun, pohtia pohdinnat ja siirtyä eteenpäin. Nyt siirryn kyllä eteenpäin, mutta vain vaillinainen kokemus mukanani.

Lähiseutukirjastomatkailua: Kontula

2011-07-29T14:48:00.000+03:00

Tunnustin joskus kuukausia sitten keräileväni kirjastokortteja. Tänä kesänä kokoelma onkin karttunut Pukkilan ja Jalasjärven korteilla, mutta noista hankinnoista en ole tullut täällä maininneeksi mitään, vaikka etenkin Jalasjärvi oli tulosta mummolasta käsin varta vasten tehdystä retkestä.

Viimeisen kesälomapäivänäni päätin käydä hieman toisenlaisella kirjastoretkellä. Vaikkei uusia kortteja olekaan luvassa, niin olen viehättynyt ajatukseen vierailla kaikissa lähikirjastoissani, eli Helmet-kirjastoissa. Alun perin kaavailin käyväni Espoossa, sillä siellä on edelleen kaupunginosia, joita en edes osaa sijoittaa kartalle ilman apua, saati sitten että olisin tutustunut niiden kirjastoihin. Valitettavasti Espoo näyttää säästävän kirjastotoimestaan ja yllättävän suuri osa niistä oli tai on suljettuna heinäkuussa. Olisin halunnut lainata tyttärelleni Don Rosan mainioita Aku Ankka -sarjiksia, mutta niitä ei ollut yksittäiskappaleita enempää saatavilla hyllystä mistään muualta kuin juuri niistä Espoon kiinni olevista kirjastoista, joten saatoin valita kohdekirjastonkin välittämättä siitä mitä hyllystä löytyy.

Ensin ravitaan ruumis

Lopullinen kohdekirjasto tuli valituksi ruokahaluni perusteella. Kun mieleeni oli palautunut kuva Itäkeskuksen ravintolamaailmassa olevasta Masabi sushista liukuhihnoineen, en kyennyt enää päästämään irti siitä ilmansuunnasta ja oli luontevaa valita kirjastokin samoilta kulmilta.

Usein sushia syödessäni on käynyt niin, että mieli tekisi vielä lisää. Siksi tällainen syö niin paljon kuin haluat -lounas onkin harvakseltaan nautittuna omaa luokkaansa, vaikkei määrä ikinä korvaakaan laatua. Masabin laatu on kuitenkin riittävä, ja sen vuoksi en haluakaan mainita hihnalta poimimieni lautasten lukumäärää :) Liukuhihna on erityisen mukava tarjoilutapa, kun lisäannoksia saadakseen voi vain istua paikallaan ja katsoa mikä näyttää hyvältä.

Ja sitten sielu

Kontula ei tunnetusti ole hyvämaineisimmasta päästä kaupunginosia. Olen kuullut mainittavan mm. sanan 'slummi' sen yhteydessä, mutta ilman noita kuulopuheita ei keskellä arkipäivää vierailtuna vastaavaa äkkiseltään voi havaita. Kyse on siis vahvasti ennakkoluuloista, ja silloin katse yrittää löytää kaikkea mahdollista, mikä vain käsitystä voisi tukea. Jos vierailun toistaisi illalla tai yöllä uudestaan, voisi kokemuskin olla toisenlainen. Oman näkemäni perusteella tuli kuitenkin mieleen, että jos tämä on suomalainen slummi, niin asiamme ovat varsin hyvällä tolalla.

Itse kirjasto oli suunnilleen sitä mitä odotinkin. Sijainti oli hyvä; aivan ostoskeskuksen vieressä ja samalla mm. metroaseman läheisyydessä. Kooltaan se oli tavallista keskikokoa, selvästi suurkirjastoja pienempi, muttei kuitenkaan vallan pienikään, sillä mm. lukusali löytyi erikseen. Hiirenhiljaisista maalaiskirjastoista Kontula erottui minun mielestäni edukseen, sillä se rikkumaton hiljaisuus tuntuu suorastaan painostavalta. Jos kirjastossa on muusta tilasta eristetty lukusali, niin en tiedä miksi hyllyjen välissä pitäisi olla niin hiljaa. Tietenkään ei kuulu remuta tai meluta, mutta miksei voisi puhua ihan normaaliin ääneen, jos ei kukaan ole lukemassa? Usein näkee vanhempien hyssyttelevän lapsilleen heti kirjastoon astuttua, mikä on nyrkkisääntönä ihan hyvä, mutta ihan turhaa jos ei ole ketään jonka keskittymistä voisi häiritä. Tällä tavalla kirjasto tulisi jälleen yhden askeleen ihmistä lähemmäksi. Mutta muistakaa, että jos yksikin lukija on samassa tilassa, niin silloin suut suppuun!

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

2011-07-27T14:53:00.001+03:00

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Atena 1997, 309 sivua.

Luettuani Yö yllä viljan tiesin heti lukevani kaikki muutkin Ravilon kirjat. Tämä reilun kolmen kuukauden odottelu ei ole johtunut siitä, että olisin halunnut lukea välissä jotain muuta, vaan siitä, etten halunnut ahmia kaikkea herkkua kerralla. Kirjastossa lomalukemista haaliessani ajattelin, että ehkä nyt voisi suoda itselleen seuraavan kappaleen. Lukurupeama kesti huomattavan pitkään ottaen huomioon kuinka hyvästä kirjasta oli kyse; en lukenut tapani mukaan vähän missä sattuu ja kuinka lyhyitä pätkiä hyvänsä, vaan ainoastaan silloin kun lukurauha oli kunnollinen ja aikaakin riittävästi.

Seppo ja Soilikki ovat tunteneet toisensa seitsenvuotiaasta saakka, jolloin Soilikin pappisperhe muutti pappilaan, jonka piikana Sepon äiti puolestaan toimi. Lapsuudentoveruuden jälkeen Seppo ja Soilikki perustavat perheenkin yhdessä, mutta suhdetta suorastaan kuristavat pappilan vuosien takaiset tapahtumat, jotka voisi tiivistää yhteen sanaan: insesti. Kirjan pääosassa on keski-ikäinen Seppo, joka on autuaan tietämätön vaimonsa lapsuudenkohtalosta, vaikka saman katon alla varttuikin. Kuten arvata saattaa, tilanne tulee muuttumaan ennen kuin viimeinen sivu on käännetty.

Pappilan synkkien tapahtumien lisäksi teemana ovat ihmissuhteet ja etenkin riippuvuussuhteet sekä se tapa, millä uskonto voi toimia täysin järjenvastaisesti. Uskontovastaisuus onkin suorastaan käsin kosketeltavissa, mikä minun silmissäni lasketaan silkaksi plussaksi. Ohessa kuvataan myös suomalaisen yhteiskunnan muutosta 50-luvulta 90-luvulle, joskin kontrastia kasvattaa entisestäänkin siirtyminen pienestä körttiläispitäjästä Helsinkiin.

Jos insesti onkin mainittu jo kirjan takakannessa, niin muilta osin tarina ei ole ennalta arvattava. Päinvastoin, kirjailija onnistui yllättämään pariin kertaan ja tarjoamaan upean ahaa-elämyksen, kun vihdoin hoksasin kuinka hienosti uusi tilanne sointuukaan yhteen aiempien kanssa. Juuri tuollaiset hetket tekevät lukemisesta niin palkitsevaa, ja aiempi suosikkini Jari Tervo on niissä hienosti kunnostautunut.

Lasten (eikä muidenkaan) seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole mieliaiheitani, mutta tämä kirja oli juuri niin hyvä kuin alussa mainitsemani toimet edellyttivätkin. Sen puolesta en ihmettele kirjan Finlandia-palkintoehdokkuuttakaan yhtään. Jos minulla ensimmäisen kirjan kohdalla oli vielä pieniä epäilyksiä siitä, oliko kyse vain yhdestä yksittäisestä hyvästä kirjasta, niin tämän jälkeen olen täysin myyty. Jos jossain on Hilkka Ravilo fanikerho, niin en epäröi siihen liittymistä hetkeäkään. Nyt täytyy vain yrittää malttaa mielensä ja säästellä Ravilon muitakin kirjoja hieman pidemmälle, muuten ne tulisi ahmittua kertaheitolla.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

2011-07-21T14:59:00.001+03:00

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Tammi 2000, 268 sivua.

Finlandia-haasteen etenemistä ei voi pysäyttää! Luin kirjan vuonna 2004 julkaistun pokkaripainoksen, ja ensiksi huomio kiinnittyi takakansitekstin ihka ensimmäiseen lauseeseen: "FINLANDIA-PALKINTO 2001!" Luulen, että tekstin kirjoittajan korvat ovat punoittaneet tämän jälkeen muutamaan otteeseen, eikä syyttä. Vuoden 2001 Finlandia-palkinto meni nimittäin Hannu Raittilan Canal Grandelle, ja Sinisalon vuoro oli jo vuotta aiemmin.

Ennen päivänlaskua ei voi on fantasiakirja ja esittää vaihtoehtoishistorian. Fantasiaosuus ei perinteisesti ole ollut minua varten, mutta tässä ei ole fantasiaa sen enempää kuin että peikot eivät olekaan satuolentoja vaan ihan virallisesti tunnustettu eläinlaji, joka on löydetty vuonna 1907. Tästä statuksesta huolimatta peikot ovat aivan yhtä harvinainen näky kuin oikeassa historiassakin, sillä ihmisten on äärimmäisen vaikea nähdä niitä luonnossa.

Kirjan kantava juoniosuus koostuu siitä, kun Enkeliksi kutsuttu päähenkilö Mikael, kolmekymppinen menestyvä valokuvaaja ja Homo, löytää kotinsa pihalta peikonpoikasen eikä voi vastustaa houkutusta ottaa sitä kotiinsa asukiksi. Villipetojen pitäminen kerrostaloasunnoissa on lainsäädännön mukaan kiellettyä, ja siksi hän joutuukin suorittamaan kaikenlaiset hoitotoimenpiteet ym. salassa. Mikael on homopiireissä varsin suosittu, ja hän käyttääkin sitä hyväkseen saadakseen peikonhoidossa tarvitsemiaan palveluksia.

Rakenteeltaan kirja on jaettu lyhyisiin pätkiin, joissa kussakin on eri kertoja. Näiden osien seassa on peikkoihin viittaavia katkelmia runoista, kauno- ja tietokirjoista sekä nettisivuistakin. Katkelmat eivät ilmeisesti ole vaihtoehtoishistoriallisia, vaikkakin olisi hyvin kiehtova ajatus, että nekin olisivat Sinisalon omaa käsialaa kirjoitettuna kuhunkin lähteeseen sopivalla tyylillä. Vaikka kertojat vaihtuvatkin nopeasti lyhyimpien pätkien ollessa vain parin rivin mittaisia, ei se haittaa lukijaa lainkaan, vaan kärryillä on helppo pysyä.

Mainittujen seikkojen lisäksi kirjan teemana ovat ihmisten (sekä ihmisten ja peikkojen) väliset valtasuhteet. Mikaelilla on suosionsa mukanaan tuomaa valtaa muita homoja kohtaan, mutta toisaalta hän himoitsee mainostoimiston AD-Marttia, joka on sen myötä yliasemassa. Pessi-peikko on Mikaelin elättinä ja vallassa ja lisäjuonteena on mukana vielä Mikaelin naapuri Palomita, filippiiniläinen postimyyntivaimo, joka on kaupparatsumiehensä täydellisesti alistama.

Ennen päivänlaskua ei voi on virkistävän erilainen romaani. Se pakottaa ajattelemaan noita valtasuhteita samoin kuin ihmisen ja luonnon välistä suhdettakin, joskaan en ainakaan lukurupeamani aikana saanut mitään suurta ahaa-elämystä. Tarina etenee mukavan jouhevasti kohti vihonviimeistä loppunäkymäänsä, josta pidin kovasti. Tämä oli juuri sopivan kokoinen kirja. Ei aivan lyhyt, mutta ei liian pitkäkään menettääkseen mielenkiintoaan. Ei myöskään jäänyt sellaista tunnetta, että olisi halunnut tarinan vielä jatkuvan tai tietää jostain hahmosta lisää. Ollakseen kirjoittajansa esikoisteos on tämä ollut varsinainen nappiosuma! Minusta ei edelleenkään tullut fantasian ystävää, vaan tälläkin kerralla oli enemmän kyse siitä, että sen voi sietää. Arvelen, että Finlandia-palkinnon saamiseen on vaikuttanut juuri tämä virkistävä erilaisuus. Ihan hyvä peruste.

Pekka Railo: Valkoisten vankina

2011-07-18T10:26:00.001+03:00

Pekka Railo: Valkoisten vankina

Toimittanut Pekka Tuomikoski

Minerva 2011, 474 sivua.

Minä kiinnostun aina kuullessani, että jotain kirjaa ei ole uskallettu julkaista. Valkoisten vankina kirjoitettiin jo 50-luvun lopulla, mutta silloin Tammi kieltäytyi julkaisemasta sitä vedoten taloudelliseen riskiin. Raha ei selvästikään ollut todellinen syy, vaan sitä lukija joutuu itse etsimään kirjan sivuilta, eikä se kyllä vaikeaa olekaan. Tavallaan on mielenkiintoista ajatella, että oliko todella tarpeellista odotella vielä 50 vuotta, ennen kuin aiheen saattoi kaivaa esiin? Ainakin kaikki asianomaiset ovat jo manan mailla.

Kirja koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisenä on toimittajan laatima johdanto, jossa hän valottaa niin kirjoittajan kuin tapahtumienkin taustaa. Se on kieltämättä tarpeen, jolleivät vuosien 1917-18 tapahtumat ole kirkkaina mielessä. Toisen osan muodostavat Railon muistelmat ja viimeisenä tulee joukko liitteitä, joissa on mm. alkuperäiseen käsikirjoitukseen kuuluneita osia, jotka toimittaja on katsonut parhaaksi sijoittaa muistelmaosuudesta erilleen. Vankileirien tapahtumia ja oloja käsitellään monessa kohtaa, mutta itse muistelmissa ne kattavat vain hieman reilun sadan sivun mittaisen osan.

Tammisaaren vankileiristä kerrottu osuus on todella karua luettavaa. Holokaustista ja keskitysleireistä on kirjoitettu kuvauksia hyllymetreittäin, mutta suomalaisten ei tarvitsisi mennä niin kauas etsiessään lähes samantasoista tarinaa. Merkillepantavaa on se, että tässä oli kyseessä vankileiri, jolta lähtökohtaisesti tulisi kaikkien päästä pois hengissä. Silti pelkästään heinäkuun 1918 aikana yli 10% kaikkien vankileirien vangeista kuoli. Niin, nytkin on heinäkuu. Katsopa tuossa oikealla olevaa kävijälaskuria. Jos sen viimeinen numero on 0, kuulut niiden epäonnisten joukkoon jotka kuolivat tässä kuussa, todennäköisesti nälkään. Ykkösellä ja kakkosellakaan et ole turvassa, sillä jos Tammisaareen jouduit, kuolit kesällä 1918 niilläkin ja vieläpä suuri osa kolmosistakin!

Kiinnostavaa luettavaa oli katsaus, jonka Railo loi sanomalehtien kirjoituksiin orjakapinan päättymisen jälkeen. Riippuen lehden tunnustamasta väristä ovat kirjoitukset olleet täysin todellisuuspakoisia, ja kiihkomielisimmät valkoiset mielipidekirjoitukset ovat suorastaan pöyristyttävää luettavaa. Niiden laatijoille olisi varmasti löytynyt asianmukaista työtä saksanmaalta parikymmentä vuotta myöhemmin. Vankileirien tilanteeseen puututtiin kunnolla vasta sen jälkeen, kun ulkomainen lehdistö siihen oli pakottanut. Siihen saakka hallituskin senaattori Thesleffin johdolla antoi vain törkeästi vääristeltyjä tietoja.

Minuun tämä kirja osui ja upposi. Ymmärrän hyvin, etteivät kaikki olisi vuonna 1959 olleet tyytyväisiä nähdessään tällaisen kirjan julkaistun. 40 vuotta on vielä melko lyhyt aika, ja silloin suuri joukko asianosaisia on vielä ollut hengissä ja hyvissä voimissa. Minusta historiankirjoituksella on arvoa ainoastaan silloin, kun se tapahtuu todenmukaisesti. Vankileirit ovat osa Suomen historiaa, vaikka ovatkin sen synkimmästä päästä. Mikäli haluat joulukuun alkupuolella tapittaa telkkarista juhlahumua ja keskittyä ihastelemaan iltapukuja sekä kuulemaan, mitä itsenäisyys julkkiksille merkitsee, niin jätä tämä kirja väliin. Minulle niistä juhlista tulee tällä haavaa mieleen etupäässä itsenäisyyden ensimmäinen vuosi, eikä siitä ihmisenä voi oikein ylpeyttä tuntea.

Suomenlinnan piknik

2011-07-15T10:59:00.000+03:00

Olen päässyt tapaamaan muita kirjabloggareita aiemmin vain kustantamojen järjestämissä tilaisuuksissa, mutta nyt kokoonnuimme Suomenlinnaan pelkästään kesäisen eväsretken merkeissä. Onneksi sääkin oli suosiollinen, sillä paikalla oli enemmän bloggareita (ja yksi lukijakin) kuin muistaakseni missään aiemmin.

Kirjallisuusteema oli esillä muutenkin kuin vain keskustelussa, sillä ihan ensiksi meille esiteltiin Suomenlinnan kirjastoa, joka onkin ehdottomasti sympaattisimmasta päästä kaikista kirjastoista joissa olen käynyt, ja niitähän on jonkin verran päässyt jo kertymään. Vaikka kirjasto onkin pieni, niin luettavaa olisi helppo löytää. Pienen sisäisen kamppailun jälkeen sain kuin sainkin maltettua mieleni ja poistuttua ovesta tyhjin käsin. Mainittakoon vielä, että kirjastossa on myös kirjojenvaihtopiste, eli omia vanhoja kirjojaan saa tuoda ja yhtä monta vaihtokirjaa saa kantaa ulos. Tavallisia poistokirjojahan on joka kirjastossa, mutta tämä on ihan kiva tapa kierrättää toiseenkin suuntaan.

En ole kokenut eväsretkeilijä, mutta käsittääkseni retkemme ruokapuoli oli ylitsepursuavan runsas. Tarjoilun puolesta olisi helposti voinut vetää toisenkin piknikin heti perään, ja olisipa siitä riittänyt sulattelutauonkin jälkeen :)

Kiitoksia kaikille osallistujille mukavasta seurasta!

Susanna Alakoski: Sikalat

2011-07-13T00:12:00.001+03:00

Susanna Alakoski: Sikalat

Suomentanut Katriina Savolainen

Schildts 2007, 282 sivua.

Olin odottanut tämän kirjan lukemista siitä saakka, kun viime syksynä luin Hyvää vangkilaa toivoo Jennan. Nyt tiedän, etten odottanut turhaan. Sikalat on hyvä kirja, sen haluaisi lukea loppuun saman tien, mutta minulle ainakaan sellainen ei käytännössä ole mahdollista.

Kirjan aihepiiri on synkkä: ruotsiin muuttaneen suomalaisperheen vanhemmat ryhtyvät alkoholisteiksi ja perheen pää samalla myös vaimonhakkaajaksi, ja kertojana toimii perheen kolmesta lapsesta keskimmäinen, Leena, jonka varttumista samalla seurataan kuusivuotiaasta 14-vuotiaaksi. Leena toimii alusta loppuun kirjan kertojana, ja kaikki havainnot tehdään hänen kauttaan. Lähinnä tästä näkökulmasta johtuen mieleen tulivat Poikakirja, Tumman veden päällä ja Populäärimusiikkia vittulajänkältäkin, mutta Sikalat on kuitenkin kirjoitettu ennen kahta ensiksi mainittua.

Tarina on karua luettavaa, sillä perheen vanhemmat vajoavat ryyppyputkillaan niin alas kuin mahdollista on ilman, että perhettä viranomaisten toimesta (pysyvästi) hajotetaan. Lukijasta tuntuu pahalta lasten vuoksi. He eivät ole syypäitä tilanteeseensa, mutta ovat kuitenkin täysin voimattomia muuttamaan sitä mihinkään. Mitä alaikäinen pystyy tekemään, jos isä ja äiti ottavat vain lasillisen, mutta sen ottaminen kestää viikkoja kerrallaan?

Minä näen tässä samalla kritiikkiä yhteiskuntaa kohtaan: alkoholi on laillistettu tapa tehdä hidas itsemurha vahingoittaen samalla kanssaihmisiään. Jos kieltolaki koetaan hyväksi tavaksi suhtautua miedompiinkin huumeisiin, niin miksi ihmeessä viinaa saa silti luvallisesti myydä ihmisille, joille se ilmiselvästi on haitallista? Alkoholi on turvassa jalustalla, joka on korkea ja uskomattoman tukeva. Miksi?

Jos Sikaloita jostain täytyy moittia, niin etenkin loppupuolella tarina pyörii yksinomaan ryyppäämisen ympärillä. Ymmärrettävästi se rohmuaa päähenkilönkin huomion, mutta ehkä hänen elämässään sentään tapahtui jotain muutakin? Lisäksi perheen kahden muun lapsen vaiheet ja kohtalot ovat kauttaaltaan liialti pimennossa, oletan sisarten kiinnostavan enemmän kuin perheen koiran. Näiden puutteidenkin kera Sikalat on oivallinen kirja. Olisi puhdistavaa voida todeta sen sisältävän jonkinlaisen opetuksen, mutta sellaista ei vain ole. Kirja on mainio kuvaus yhdestä esimerkkiperheestä omassa yhteiskuntaluokassaan, ja viihdyttävää luettavaa. Suosittelen.

Mika Waltari: Lukittu laatikko

2011-07-07T14:36:00.004+03:00

Mika Waltari: Lukittu laatikko ja muita kertomuksia

WSOY 1973, 395 sivua.

Verenhimossa oli yksi Mika Waltarin salanimellä Kristian Korppi kirjoittama kauhunovelli. Novelli oli osa kokoelmaa, jonka Waltari julkaisi ollessaan vain 18-vuotias. Tuo novelli, Muumio nimeltään, teki minuun sen verran suuren vaikutuksen, että halusin lukea muutakin Kristian Korpin nimellä julkaistua. Valitettavasti vain tuosta kauhunovellikokoelmasta Kuolleen silmät ei jostain syystä ole otettu uusintapainosta vuoden 1926 jälkeen ja niinpä ainoa tapa päästä lukemaan sitä ilmaiseksi olisi hipsiä paikan päälle Pasilan kirjaston varastoon, mikä ei sattumalta houkutellut. Kyseisestä kokoelmasta on kaksi muuta novellia julkaistu Lukitussa laatikossa, ja sen kautta päädyin lukemaan Waltarin kertomuksia pikkuisen laajemminkin.

Siinä missä Kuolleen silmät olisi keskittynyt vain kauhutarinoihin, on Lukittu laatikko jonkinlainen läpileikkaus kaikista Waltarin novelleista. Se kuulosti kiinnostavalta, mutta totuus oli harmikseni jotain muuta. Kauhunovellit olivat suunnilleen sitä mitä odotinkin. Niiden jälkeen tuli heti viisi satua, jotka olivat sitten kuin märällä rätillä olisi huitaistu naamaan. Minulle niillä ei ollut juuri muuta arvoa kuin kuriositeetti, onpa Waltari sitten kirjoittanut sellaisiakin.

Satujen jälkeen tulee seitsemän kertomusta, jotka mitä ilmeisimmin liittyvät Waltarin omaan elämään. Niissä kerrotaan niin tyttärestä vauvana kuin avioliiton alkuajoista ja kirjailijan työstäkin, myöskään perheen koiraa unohtamatta. Seuraavaksi tulee vielä viisi kertomusta nimekkeen Pitkät portaat alla, neljä Ihmisen vapauteen liittyen ja yksittäinen kirjoitus nimeltä Uuden aikakauden kynnyksellä.

Kunkin alaotsikon alla olevilla teksteillä on jotain yhteistä, mutta muutoin tämä tosiaan on läpileikkaus tuotteliaan kirjailijan tuotannosta, ja kertomusten välillä on melkoisesti vaihtelua. Joistain pidin kovasti, toiset jättivät kovin kylmäksi, ja mm. ne sadut olivat melkoista pakkopullaa. 50-sivuinen Pariisilaissolmio on selvästi suosikkini, ja Pitkät portaat -osio miellytti muutenkin eniten. Kakkosena tulee Onnelliset vuodet, joka keskittyi kirjailijaan itseensä. Sen vahvuutena on konkreettisuus; kuhunkin kertomukseen on helppo tarttua.

Pariisilaissolmio oli vasta toiseksi pisin kirjan tarinoista, ja näiden innoittamana tekisikin mieli tutustua seuraavaksi Waltarin pienoisromaaneihin, jotka wikipedian artikkelissa mainitaan hänen tuotannossaan kirjallisesti merkittävimmiksi. Toki historialliset romaanitkin kiehtovat, mutta tiiliskivikauhu on osoittautunut aika hyväksi hidasteeksi.

Jyrki Vainonen: Luutarha

2011-06-29T18:42:00.001+03:00

Jyrki Vainonen: Luutarha

Loki-Kirjat 2001, 151 sivua.

Nyt on vuorossa viimeinen taannoin lupaamistani novellikokoelmista. Kyseessä on oikea herätelainaus, sillä nappasin kirjan ihan vain siksi kun se novellihyllyssä sattui olemaan lähellä sitä kirjaa jota olin etsimässä. En tiennyt siitä etukäteen yhtään mitään enkä tainnut lukaista edes takakannen tekstiä.

Novellit sijoittuvat "toden ja fantasian rajamaastoon", mitä ikinä se mahtaakaan tarkoittaa. Minusta fantasiaan ei oikein voi mennä vain vähän, sillä se on lopulta aika tarkka raja, joka joko ylittyy tai sitten ei. Vainosella ylittyy, ei tulisi mieleenikään luokitella näitä tositarinoiksi, joten rajamaasto ei johdu siitä että takakannen tekstin kirjoittajalla olisi vaikeuksia päättää onko tarinoissa fantasiaa vai ei. Tietenkin sillä oletuksella, että hän on niihin itsekin tutustunut :)

Kirjassa on vain kahdeksan novellia, mikä on lukumääränä vähänlaisesti. [Vakiovalitukseni novellikokoelmien lyhyydestä kuviteltakoon tähän, en aio kuluttaa bittejä kirjoittamalla sitä taas kerran.] Tällä kertaa en edes kaivannut niitä lisää. Liekö syynä alkava novelliväsymys, eli tahtoisin taas takaisin romaanien pariin.

Tarinoista kaksi nousi minun asteikollani yli muiden. Avauskertomus bussikuskista, jonka linjalla matkustaa aamusta iltaan ja päivästä toiseen salaperäinen pikkumies, on hauska. Toinen suosikkini kertoo kukkakaupan orvokkimeren seasta löytyneestä kihokista, joka vaikuttaa löytäjänsä elämään vielä monen vuoden jälkeen.

Vaikka kertomuksia on vain kahdeksan, niin silti ne tuntuvat melko epätasaisilta ja rikkonaisilta siinä mielessä, etten keksi yhdistäväksi tekijäksi muuta kuin sen epämääräisen toden ja fantasian rajamaaston. Niinikään pari lyhyempää jättivät minut täysin kylmäksi. Ehkä ne eivät ehtineet kunnolla aueta, mutta en tuntenut minkäänlaista halua yrittää uudestaan.

Minun arvoasteikollani Luutarha hautautuu jonnekin alempaan keskikastiin.

Petri Tamminen: Enon opetukset

2011-06-27T21:35:00.001+03:00

Petri Tamminen: Enon opetukset

Otava 2006, 205 sivua.

Enon opetukset on ehtinyt olla sen verran monessa blogissa ja valkokankaallakin, ettei se sisältönsä tai juonensa puolesta pahemmin kaipaa esittelyä. Olen aiemmin lukenut Tammiselta Muita hyviä ominaisuuksia sekä Mitä onni on ja niistä Enon opetukset muistuttaa enemmän jälkimmäistä. Lainatessani kirjan odotin saavani lukea Tammisen tuttua tyyliä ja kokevani hauskoja hetkiä. Tyyli oli sitä mitä pitikin, mutta kovin hauskana en kirjaa pidä. Elokuvasovitus voi parhaassa tapauksessa olla jotain aivan muuta (en ole nähnyt), mutta ansio siitä kuuluu silloin elokuvantekijöille eikä käsikirjoitukselle.

Lukukokemus jätti ristiriitaisen tunteen. Toisaalta kirjassa oli joitain hauskoja pilkahduksia, mutta takakannen luonnehdinta "lakonisen huumorin ja tilannekomiikan mestarin elämää suuremmasta ja hauskemmasta romaanista" tuntuu kuuluvan naapurikirjalle, mikä se sitten onkaan. Toisaalta sitten enon opetuksissa voi olla jotain syvällisempääkin totuutta, mutta kun kirja on kustantajan toimesta huumoriksi leimattu, on siihen vaikea suhtautua tosissaan ja jäädä asioita pohtimaan. Kirjan nopealukuisuus on myös tekijä, joka haittaa sitä oletettua pohdiskeltavaa puolta. Teksti vain kiskoo lukemaan yhä eteenpäin niin, että lyhyet kappaleet vilistävät silmissä. Kovaa vauhtia haluaa pitää yllä päästäkseen vihdoin viimein käsiksi siihen luvattuun hauskuuteen.

Vaikka Enon opetukset ei minuun täysillä uponnutkaan, aion lukea jossain vaiheessa lukea Tammisen tuotantoa edelleen. Jotain ihmeellisen vetovoimaista hänen kirjoitustyylissään vain on.

Ai niin, olen leimannut Tammisen mielessäni niin vahvasti lyhytproosan kirjoittajaksi, että tämä kirja oli yksi niistä tulossa olleista novellikokoelmista joista mainitsin pari bloggausta sitten.

Matt Haig: Radleyn perhe

2011-06-26T14:54:00.001+03:00

Matt Haig: Radleyn perhe

Atena 2011, 407 sivua.

Radleyn perhe asuu pienessä englantilaiskylässä yrittäen olla kuten kaikki muutkin. Normaalius on heille tavoiteltava itseisarvo, jonka perusteella hankitaan auto, talo, sisustus, vaatteet ja kaikki muukin asiaankuuluva. Perheeseen kuuluu vanhempien lisäksi kaksi teini-ikäistä lasta, mutta koiraa ei ole, onneksi. Koira ei nimittäin perheessä viihtyisi, sillä eläimet pelkäävät vaistomaisesti vampyyreja. Vanhemmat ovat pidättäytyjiä, vampyyreja, jotka eivät juo verta. Se on kaikkein vaikein tie, ja samalla eniten vastoin vampyyrin luonnetta. Vanhemmat ovat pidättäytyneet niin pitkään, että lapset luulevat olevansa ihmisiä. Ihmisiä, jotka saavat ihottumaa auringonvalossa ja joilla on suuria vaikeuksia nukkua öisin. Ja jotka eivät koskaan ole kuulleet linnunlaulua muualta kuin telkkarista.

Tällainen on perusasetelma Atenan uutuuselokuvassa, ei kun siis -kirjassa Radleyn perhe. Kirjan tapahtumat sijoittuvat muutaman päivän ajalle, eikä lukijalle tuota vaikeuksia arvata, että noiden päivien aikana lapsetkin tulevat pääsemään selville todellisesta olemuksestaan. Kunnon elokuvaan kuukuu sekin, että vanhemmat joutuvat kohtaamaan uudestaan sen elämän, jonka he koettivat vuosia sitten jättää taakseen.

Ensimmäiset kolmisensataa sivua kirjasta on ihan viihdyttävää luettavaa. Itse en omaa juurikaan kokemusta vampyyrikirjallisuudesta, joten en osaa ottaa kantaa siihen onko "arki" samaa huttua kuin kaikissa muissakin vampyyrikirjoissa vai onko ote yhtä virkistävän tuntuinen miltä se noviisilukijan silmin näyttää. Kokemukseni vähäisyydestä huolimatta minusta tuntuu, että kaikissa vampyyritarinoissa on erilaiset "säännöt". Tarkoitan sitä, näkyvätkö vampyyrit peilistä, miten he suhtautuvat päivänvaloon, ovatko he kuolemattomia, miten vampyyriys tarttuu jne. Tässä kirjassa säännöt on viilattu juuri tarinaa tukeviksi, mitä pidän tavallaan heikkoutena, koska periaatteessa vampyyrit ovat aina samoja, mutta kuitenkin joka kerta erilaisia. Eikö asiasta voisi löytyä konsensusta?

Sitten ne viimeiset sata sivua. Kirjailija on selvästikin ollut toiveikas kirjansa filmatisoitumisen suhteen, sillä loppu tapahtuu täsmälleen tylsämielisen hollywood-elokuvan sääntöjen mukaan. Se on harmi, sillä tällaiset loput toimivat juuri päinvastoin kuin draaman kaari vaatisi. Tarinassa on huipennuksen paikka, mutta nyt siihen on sijoitettu jotain aivan muuta, jotta kirja sopisi elokuvakäsikirjoitukseksi sellaisenaan. Lukija toivoo jonkinlaista oivallusta, yllätystä jota ei tullut ajatelleeksi lainkaan, mutta sen sijaan saakin jotain triviaalia, mitä osasi pelätä jo monta sivua aiemmin.

Olen niin pettynyt tarinan loppuun, että voisin jopa suositella kirjan lopettamista kesken viimeistään sivun 350 kohdalla; siihen saakka lukeminen on vielä ollut mukavaa. Olin jo valmistautunut kirjoittamaan ylistävää arvostelua ja mietin mihin kohtaan kirja mahtaa sijoittua vuoden top 10-listallani. Suurin osa kirjasta on siis ok, mutta jälkimaku ei huimaa päätä. Ne lukijat, jotka jaksavat katsoa hollywood-takaa-ajot loppuun saakka, voivat lukea loppuun asti ja varmasti pitävät lukemastaan. Muut suhtautukoot varauksella, ainakin teitä on varoitettu!

Mainittakoon vielä, että kirja on jo nyt myyntimenestys, ja sen oikeudet on myyty ties kuinka moneen maahan. Kauppa tällä kirjalla takuulla käy eikä rahantuloa voi estää. Sen takia niitä elokuviakin tehdään aina samalla kaavalla.

Marko Leino: Miehen tehtävä

2011-06-22T21:02:00.001+03:00

Marko Leino: Miehen tehtävä

Tammi 1999, 178 sivua.

Tällä kertaa on jo hotellin käytävät jääneet taa ja kirjoituspaikkana tavalliseen tapaan oma koti. Lukutyö on suoritettu pääosin matkalla, mikä tuntuu selvästi paremmalta vaihtoehdolta kuin huvipuiston lyhyet taukohetket.

Kyseessä on jälleen novellikokoelma, Marko Leinon esikoinen, joka voitti aikanaan Kalevi Jäntin palkinnon. Tarinoiden keskiössä on se, miten kevyt töytäisy voikaan riittää suistamaan suomalaisen miehen pois raiteiltaan. Kun suunta kerran on muuttunut, voi tuloksena olla väkivaltaa, kostotoimia ikivanhoista kaunoista tai vaipuminen syvän itsesäälin alhoon. Ulospäin mies ei ehkä näytä herkältä, mutta vaadittavan järkytyksen keveys kielii lopulta aivan muusta.

Suosikeiksini tarinoista nousivat Manninen, mies, jonka rahansäästötaito on vertaansa vailla jos puhelinseksipalveluja ei oteta lukuun ja Tapaus Häkkinen, missä bussifirman uuden, kovapintaisen riidanhaastajan tausta poikkeaakin melkoisesti oletetusta.

Jos Kuolemansairauksia ei minua pahemmin sytyttänyt, onnistuu Miehen tehtävä siinä huomattavasti paremmin. Tarinat kertovat tapauksista joita ei yleensä julkisesti näy tai vain niiden pinnallisesta osuudesta kerrotaan, on kohtuullisen helppo samaistua myös siihen tilanteeseen jossa raiteilta suistuminen on tapahtunut. Normaalisti kaikki junat puksuttelevat siististi aina asemalle saakka, mutta kiskoilla olevan kiven ei tarvitse olla suuri saadakseen pääteaseman vaihtumaan.

Minun on vaikea arvailla uppoaako tällainen kirja naislukijoihin, mutta miehille sitä voi suositella. Nopeasti luettu kirja ja sen verran mainiota tekstiä, että kovin monen sateisen lomapäivän pelastajaksi siitä ei ole.

Pasi Lampela: Kuolemansairauksia

2011-06-21T22:06:00.001+03:00

Pasi Lampela: Kuolemansairauksia

WSOY 2009, 136 sivua.

Istun sen saman hotellin käytävällä kuin eilenkin, vieläpä ihan samassa kohtaa. Tällä kertaa minun ei tarvitse kaarrella yhtä pitkään aiheen ympäriltä, sillä luettavana oli novellikokoelma, joita lupailinkin muutama päivä sitten. Kuolemansairauksia päätyi lukulistalleni jo viime marraskuussa Katjan arvostelun johdosta. En enää yhtään muistanut mistä oli kyse, mutta juuri sitä vartenhan muistiinpanot ovat olemassa!

Novellikokoelman nimessä oleva kuolemansairaus ei viittaa sellaiseen sairauteen kuin sanakirjassa selitettäisiin, vaikka yhdessä tarinassa on kyse juuri siitäkin. Paremminkin yhdistävänä tekijänä on jonkinlainen muutos elämässä, joko hyvään tai huonoon suuntaan, ja sillä huonolla puolella on aina jotain elämän menettämiseen liittyvää. Elämä saattaa loppua ihan fyysisesti tai sitten olla sellaisessa tilanteessa, jossa henkilö katsoo hukkaavansa aikaa eikä samalla tiellä jatkaminen enää ole henkisesti mahdollista.

Minuun teki suurimman vaikutuksen novelli Tyttö, jossa sisko yrittää auttaa vankilasta vapautunutta veljeään uuden elämän alkuun. Toisena haluan mainita Vihan päivän, jossa abiturientti valmistautuu elämänsä tärkeimpään päivään, jonka kaikki muut tulevat muistamaan vain kauppakeskuksessa räjähtäneestä pommista.

Kuten tuolta ylempää voi havaita, on tämäkin kokoelma kovin lyhyt. En jaksa enää toistaa itseäni, vaan totean vain lyhyesti tällaisten kirjojen kaipaavan kipeästi lisää sivuja. Noin yleisesti ottaen en ollut tästä kokoelmasta erityisen haltioissani. Lukeminen oli tälläkin kertaa kovin katkonaista, joten jos joku toinen on saanut tarinoista enemmän irti paremman keskittymisen ansiosta, niin en siitä kauheasti hämmästy. Mikäli kirjan nimi ei olisi ollut Kuolemansairauksia, niin minulta olisi mennyt kokonaan ohi tuo tarinoita yhdistävä piirrekin. Ehkä tällainen yksinkertainen insinööri tarvitsee vielä enemmän toistoa tai sitten idealla täytyy huitaista otsaan, ettei sen ohi pääse livahtamaan huomaamatta.

Oman lukukokemukseni perusteella en osaa kauheasti suositella. On sitä huonompaakin luettu, mutta toisaalta myös parempaa. Jotenkin kirjailijan esikoisnovellikokoelma Hellekausi jäi kuitenkin kutkuttelemaan, kenties sille tulisi suoda vielä mahdollisuus.

Kalle Haatanen: Ei voisi vähempää kiinnostaa

2011-06-20T22:23:00.002+03:00

Kalle Haatanen: Ei voisi vähempää kiinnostaa - kirjoituksia nihilismistä

Atena 2008, 165 sivua.

Istun tanskalaisen hotellin käytävällä, paossa huoneessa nukahtamista yrittäviä lapsukaisia, jotka ovat riekkuneet koko päivän Legolandissa. Oman riekkumiseni lomassa olen saanut päätökseen yllä mainitun kirjan, joka ei selvästikään ole paras valintas luettavaksi merirosvolaivojen ja vuoristoratojen välissä, kun odotellaan lasten paluuta lentokonekarusellista. Onneksi huvipuistossa luettavaksi jäi vain viimeiset kymmenisen sivua, muuten olisinkin suosiolla valinnut mukaan jonkun niistä novellikokoelmista, joista edellisessä bloggauksessani mainitsin (oikeastaan yksi olikin mukana, mutta siitä lisää seuraavalla kertaa).

Tavaus-blogin innoittamana halusin yrittää lukea jotain Nietzscheltä, mutta koska omassa kirjastossani ei ollut juuri sellaista kirjaa josta olisin katsonut voivani aloittaa, tulinkin valinneeksi tämän nihilismikirjan, koska Helmetin mainio hakutoiminto sitä niin auliisti osasi tyrkyttää. Toivoin myös, että Nietzsche olisi kertaalleen pureskeltuna helpompi lähestyttävä.

Tässä vaiheessa lukija saattaa jo havaita, että jaarittelen tavanomaista pidempään kirjan varsinaisen sisällön ympäriltä, ja siihen on varmaankin jokin syy. Kyllä vain, se liittyy juuri siihen, että opus oli aika vaikeaa luettavaa. Jos olisin optimisti, niin väittäisin tajunneeni ehkä puolet. Luultavasti tällaiseen kirjaan pitäisi paneutua oikein ajan kanssa ja vaivaa säästämättä. Jos joku kohta tuntuisi vaikealta tai vaatisi esitietoja, niin ne pitäisi hankkia ja pureksia aihetta niin paljon kuin tarvii. Lentokentällä ja -koneessa lukiessa moiseen ei ole mahdollisuutta, enkä muutenkaan haluaisi ryhtyä opiskelemaan luettaviani ihan niin tarkasti. Tällaiselle sunnuntailukijalle tekstin pitäisi siis olla vieläkin pureksitumpaa.

Nihilismi on nimensä mukaan ismi ei mistään. Kirjan nimi viittaa käsittääkseni (saa mieluusti korjata mikäli erehdyn) passiiviseen nihilismiin, jonka johtoajatuksena on se, ettei millään ole mitään väliä. Aktiivinen nihilismi puolestaan on paljon vaikeampi käsite, enkä aio yrittää sitä selittää lainkaan, siksi hämäräksi se minulle jäi. Kaikki edellä kirjoitettu huomioon ottaen tuntuu erikoiselta, että kirja jaksoi kuitenkin vetää koko ajan puoleensa. Syynä ei millään voinut olla pelkästään se, että pääsisin koko kirjasta eroon jonkin kevyemmän ja kivemman pariin, sillä olin jo antanut itselleni luvan lukea kirjoja vuorotellen. Silti tämä löytyi kädestäni paljon useammin ja lukusessiotkin tahtoivat jatkua jatkumistaan.

Nihilismi käsitteenä on tullut vastaan mm. Jokelan kouluammuskeluissa. Suomen Nihilistinen Järjestö piti ammuskelija-Auvista sankarina, mikä näin äkkiseltään ajateltuna voi tuntua ihan järkeen käyvältä, jos siis saa käännettyä aivonsa jonkinlaiseen EVVK-asentoon. Nihilistinen järjestö viittasi sankarikirjoituksessaan mm. Nietzscheläiseen yli-ihmiseen. Tässä kirjassa Haataja selittää kädestä pitäen, miksi nihilismiä ei voi mitenkään pitää kouluammuskelujen perusteluna, vaan sellaiset tulkinnat johtuvat yksinkertaisesti siitä, että ammuskelija on ymmärtänyt opin pahemman kerran väärin. Tämä seikka saa Nihilistisen Järjestön sankariksi julistuksenkin melko outoon valoon, ja ilmeisesti se (julistus) pian nettisivuilta poistettiinkin.

Tämä oli selvästi pisimmälle edennyttä filosofiaa käsittelevä kirja, jonka olen lukenut. En katso voivani suositella sitä kenellekään, koska jos joku siitä tämän esittelyn perusteella kiinnostuu, niin hän todennäköisesti tietää jo valmiiksi aiheesta enemmän kuin minä kirjan luettuanikaan, eikä minulle silloin jää mitään neuvomisen edellytyksiä. Kiinnostuja tehköön siis omat johtopäätöksensä vailla suosituksia suuntaan tai toiseen; arvosteluni hyödyllisin anti lienee se, miten kirja minua veti puoleensa.

Mooses Mentula: Musta timantti

2011-06-18T12:59:00.001+03:00

Mooses Mentula: Musta timantti

WSOY 2011, 163 sivua.

dsfIMusta timantti on Mooses Mentulan esikoisteos, ja myös Pienen esikoiskirjakerhon kuukauden kirja. Itse tulin löytäneeksi tämän WSOY:n katalookista joskus kuukausia sitten, enkä enää muistanut kirjaa edes odottaa. Lukupinossa se pääsi vuoroon heti, koska lähetys sattui olemaan postilaatikossa juuri samaan aikaan kun edellinen kirja oli loppunut.

Musta timantti on novellikokoelma ja samalla yhden novellin nimi. Kokoelma on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä ja viimeisessä on ainoastaan yksi novelli, jotka vieläpä liittyvät toisiinsa. Luin kirjan melko pikaisesti, ja sen perusteella minulle jäi täysin epäselväksi, mikä oli näiden alku- ja loppuosien merkitys.

Novelleja on yhteensä 16, joten ne ovat kohtalaisen lyhyitä. Kaikki taitavat olla suunnilleen samanpituisia, mikä on hajalukijalle hyvä asia, sillä sopiva pätkä löytyy luettavaksi vaikka aikaa olisi kuinka vähän kerrallaan.

Pidin kokoelman jokaisesta tarinasta. Heikkoja kohtia ei ollut, mutta toisaalta mikään tarina ei myöskään noussut selvästi muita paremmaksi, vaikka ainahan joku miellyttää enemmän kuin joku toinen. Omiksi suosikeikseni jäivät tarinat, joissa mies yrittää peitellä sukupuolitautiaan vaimoltaan ja toinen, jossa pariskunta on ostanut lahonneen puutalon.

Olen ennenkin valittanut näiden kokoelmien lyhyyttä, ja täsmälleen sama tunne tuli nytkin. Ehkä sen vuoksi, että jokainen novelli miellytti minua, olisin halunnut jatkaa lukemista. Kustantajat hoi, patistakaa kirjailijoitanne kirjoittamaan muutama novelli lisää!

Satuin vastikään lainaamaan kirjastosta muutaman muunkin novellikokoelman, jotka mitä luultavimmin tulevat löytymään tästä blogista lähiaikoina. En panisi yhtään pahakseni sitä, että kyseiset kirjat yltäisivät juuri samalle tasolle kuin Musta timantti.

Minua ennen kirjasta ehti jo bloggaamaan Kirsi.